Vesala

Ihanhan siellä taas vanhaa setää herkisti. Nimittäin Kuusankosken teatterissa, jossa taiteen perusopetuksen 13-16 -vuotiaat näyttelijät ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston pop-jazzlinjalaiset esittivät Levoton lapsuus -otsikolla varustetun innostavan elämyksen. Esityksen pohjana toimi Tapio Suomisen elokuva Täältä tullaan elämä!
Nuorissa sitä riittää intoa ja energiaa. Heidän tekemisiään on ilo seurata. Taipolaiset tekivät jämäkkää jälkeä isolla porukalla, musiikkiosasto veti puolestaan vanhoja punk-hittejä erinomaisen aggressiivisesti. Näyttelijöistä voisi nostella esille vaikkapa Aleksi Kauhasen, joka osoitti, että lauteilla saa ja pitääkin käyttää ääntään. Enkä nyt haluaisi aiheella retostella, mutta yllättävän hyvin nuoret jampat osasivat näytellä kännikäisiä. Mutta kai noita puliukkomalleja nyt näkee jokapäiväisessä elämässäkin, vaikka paikallisessa puistossa, jos ohi sattuu kulkemaan.
Blast-bändi veti karusti ja tunteella, kuten pitikin. Rumpali Nelli Tanissa oli rytyä, tömäkkää paukuttamista! Ja lauluosastolla oltiin pelissä niin ikään kympillä mukana. Erityiset pisteet Salla Kolulle, josta monet punkkarit voisivat ottaa mallia. Salla lauloi karhean viiltävästi, ja se asenne: Huh-huh! Eleet ja ilmeet; ne olivat sitä, josta Sex Pistols -legenda Johnny Rottenkin olisi ylpeä. Salla viestitti kropallaan todellista punk-henkeä: V…u, te ette oo yhtään mitään, eikä mua s…..a ees kiinnosta! Loistavaa! Iso käsi myös Ville Torniaiselle!
Ja, kiitoksia onnistuneista biisivalinnoista. Setistä löytyivät muun muassa Olen kaunis/Pelle Miljoona ja Synnyin tanssiin/SIG… ja hei, Ypö-viis: Kaupunki muistaa nuoriaan. Hyvä, Karhula! Ohjaajaprofessori Marko Kiviojalle kiitoksia videoprojisoinneista ja AsaMasalle upeasta biisistä. Linkki löytyy alhaalta.

Vielä vinkkinä alueemme teatteriharrastajille: vielä ehtii naatiskella Levotonta lapsuutta. Kevään viimeinen esitys on perjantaina 13. päivä kello 19. Niille, jotka ovat perjantaina estyneitä lohdutuksena viestitän, että homma jatkuu ensi syksynä. Ei muuta kuin räkä poskelle, maiharit jalkaan ja hakaneula huuleen!

Tuosta sitten katsomaan AsaMasaa ja taipolaisia:
http://www.youtube.com/watch?v=qUmDh–9Yg8

Ostin viime viikolla kirjan. Sen nimi on Sydämeni neuvoja – opas nykyihmiselle. Kirjan sisällöstä vastaa hänen pyhyytensä Dalai-lama. Hän jakelee kirjassaan sellaisia viisaita ajatuksia, että minäkin olen lukiessani vain nyökytellyt päätäni. Aika tuntuu pysähtyvän, kun otan kyseisen teoksen käsiini. Ja aina välillä, laitan kirjan sivuun ja ajattelen. Siis pysähdyn ja ajattelen.
Dalai-lama sanoo, että olemme valmiit kaikkeen kootaksemme ja vartioidaksemme materiaa, joka ei kuitenkaan ole onnellisuuden pysyvä tai todellinen lähde. Mieltämme tukahduttavat viha, kateus ja muut kielteisen tunteet, ilman että osaisimme päätellä, että nämä tunteet eivät sovi yhteen sisäisen ilon ja rauhan kanssa.
Kirjan yhteenvedossa Dalai-lama lopettaa lauseisiin, joista jokainen voisi tehdä itselleen vaikka huoneentaulun: Tehkää hyviä tekoja, olkaa rehellinen, ajatelkaa myönteisiä ajatuksia, antakaa anteeksi niille, jotka ovat tehneet teille pahaa, kohdelkaa jokaista kuin ystäväänne, auttakaa niitä, jotka kärsivät älkääkä koskaan asettako itseänne toisten yläpuolelle. Vaikka nämä neuvot näyttävät hyvin yksinkertaisilta, koettakaa ymmärtää, että niiden noudattaminen tekee teistä onnellisemman ihmisen.

Kirja on täynnä suuria viisauksia. Olen äärimmäisen iloinen, että se hankkiutui käsiini viime keskiviikkona. Opas muistuttaa minua siitä, että välillä on syytä pysähtyä ja ajatella. Minäkin onnellisena syntynyt ja elänyt valitan ja menen suunniltani, kun kohtaan vaikeuksia. Siis näitä ihan mitättömiä arkipäivän asioita. En siis osaa tunnistaa onnea, koska elän sen keskellä. Pitääkin avata silmät ja nauttia. Tehkää samoin!

Olen taklannut hänet vahingossa rengasvalliin formula-karting -radalla. Olen hävinnyt hänelle squashissa ja keilailussa. Olen voittanut hänet mökkitikassa ja kärsinyt kirveleviä tappioita biljardipöydällä. Olen ollut voittamassa häntä tenniksen nelinpelissä ja vesijuoksussa. Olen ollut pääasiassa häviämässä; jopa silloinkin, kun hän päätti heittää petankkikuulaa kuin pesäpalloa. Olen pitkän yhteisen matkamme aikana havainnut, että hän vihaa häviämistä yli kaiken. En tunne ketään, jolla olisi lähellekään samanlainen voitontahto kuin hänellä.
Olemme viettäneet yhteisiä juhannuksia, olemme kummastelleet, kuinka lasillinen omenalimonadia voi maksaa Savonlinnan seurahuoneen terassilla 15 markkaa. Olemme hymyilleet leveästi jokakesäisessä Superottelussamme Jukka Toijalalle, joka tunnetusti kärsii aina kilpailuvälineiden huonosta kunnosta. Olemme kuunnelleet vieressä, kun MTV haastattelee Die Toten Hosen -yhtyeen keulahahmoa Campinoa massiivisilla Rock am Ring -festivaaleilla Saksassa. Olemme päässeet yllättäen kyseisen orkesterin dvd:lle. Olemme yhteyksissä, viimeksi tänään.

Omistan kolme pelipaitaa. Kaksi niistä on hankittu Liverpoolista. Tosin ensimmäistä näistä en hankkinut, koska se lyötiin käteeni legendaarisen Anfieldin uumenissa. Lähes välittömästi ottelun jälkeen, hikisen kosteana. Kolmas paitani on niin ikään punainen, mutta siinä on myös mustaa. Hankin sen tammikuussa Leverkusenissa. Paitoja yhdistää sama nimi, sama mies: Sami Hyypiä.
Sami Hyypiällä on edessään uransa kaksi viimeistä ottelua. Sen jälkeen edessä odottavat uudet haasteet. Sami Hyypiä on minulle Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija, mutta vielä enemmän erinomaisen hyvä ystävä. Arvostan sitä suuresti, ja otan hatun päästäni. Rehti ja reilu kaveri, sellainen tuo Voikkaan mies on. Ylpeä juuristaan niin kuin pitääkin. Sami on edelleen se sama jätkä, jollaisena opin hänet kauan sitten tuntemaan. Jalat maassa, aina. Paitsi puskutilanteissa, joissa hän liikkuu tänäkin päivänä omissa korkeuksissaan.
Haluankin tässä yhteydessä kiittää ja onnitella Samia näistä hienoista pelivuosista. Kiitos ja onneksi olkoon. Suomi-futiksen suurlähettiläs ei kuitenkaan palaa kotiin, hänellä on vielä työvuosia jäljellä ulkomailla.

Sami Hyypiä jättää pelikentät yhtenä maailman johtavista toppareista, jolla olisi ollut edelleen kysyntää kansainvälisillä kentillä. Mutta mies sanoo aikansa tulleen. Vetäytyminen vihreältä veralta tapahtuu tyylikkään arvokkaasti.

Kansalainen käveli viime viikolla Kouvolan kävelykadulla Manskilla. Oli tullut mies keskustelemaan kansanedustajien kanssa päivän polttavista aiheista, vaan pettyä joutui tuo onneton. Kansalaisella olisi ollut asiaa, ehkä kahvi tai keittokin olisi maistunut siinä jutustelun ohessa. Manasi siinä sitten minulle, että ”missäs nämä meidän asioista kiinnostuneet nyt ovat?” Niin oli jokunen viikko sitten lettua ja pullaa tarjolla ja tervehditty kuin vanhaa tuttua ja kyselty perheen vointia – yksinäiseltä mieheltä.

Mutta nythän asia sitten selvisi: olivat menneet Helsinkiin korottamaan palkkojaan. Vappuna nousivat kansanedustajien palkat, mutta ainoastaan ja vain 6,5 prosentilla. Hillittyä ja suoraselkäistä toimintaa. Korotuksen jälkeen vastavalitun kansanedustajan palkkio on maltillinen 6 335 euroa kuukaudessa. Niin, ja sitten kaikki muut etuisuudet päälle.
Saapa nähdä, ehtiikö kukaan valituista Manskille kuuntelemaan kansan ääntä seuraavien kolmen ja puolen vuoden aikana? Tuleeko joku jo ensi syksynä ja laittaa rokkapadan porisemaan? Vai palataanko asiaan keväällä 2015?

Minulla soi laulu päässä. Se on Vaaralliset lelut -yhtyeen loistava Olen vihreä. Se menee näin:
Olen vihreä, saan kulkea kadun yli.
Olen yksin, saan turhaan etsiä ystävää.
Olen sokea, saan valkoisen kävelykepin.
Olen kuollut, saan olla suurten puiden ruokaa.

Sitä vaan tulin tässä vielä toivottelemaan, että hauskaa vappua 2011! Itsellänihän on taas se vuotuinen päivä, jolloin olen vuotta lähempänä puupalttoota kuin pinnasänkyä. Siksikö olen kuullut tänään paaaljon onnea sekä kotosalla että polveni kuntouttamisreissullani aamusella Korian uimahallissa? Ei vaan, kiitosta ja etiäpäin!

Eipä tullut sitten lähdettyä MyPan ja HJK:n väliseen jalkapallon Suomen cupin otteluun Lehtomäen kentälle. Oli se mielessä, mutta tällä kertaa päätin suunnata Kuusankosken teatterin luolanäyttämölle seuraamaan Joel Elstelän kirjoittamaa Nukketyttöä. Teatterin nuoret taipolaiset vetivät esityksen läpi niin oivasti, etten todellakaan katunut ratkaisuani. Hyvä, likat!
Nukketyttö oli tiivistunnelmaisessa luolassa omimmillaan. Näyttelijät olivat lähellä ja eturivissä istuneet saivat melkein suden hännästä nenilleen. Netta Toivosen susi olikin esityksen helmi. Neitokaisen hauskanuottinen puhe, mainiot ilmeet ja sympaattinen liike saivat tällaisen vanhan jääränkin innostumaan. Hienoa, Netta Toivonen! Mutta onnistunutta oli kyllä koko porukan tekeminen.

Jassu yllätti iltapäivällä. Hän kertoi lainanneensa kirjaston syövereistä todellisen huippuvinyylin. Ei itselleen, vaan minulle! Kyse on vuonna 1982 ilmestyneestä Vaaralliset lelut -yhtyeen albumista Seppo ja Antero. Tätä Jassun nerokasta ideaa pidän merkittävänä historiallisena kulttuuritekona. Kiitos siitä hänelle, itse en ole tällaiseen kyennyt.
Lähes 30 vuotta sitten kävin kuuntelemassa kyseisen levyn puhki Kouvolan kirjastossa. Olen vihreä, Pirun unet ja Viidakko kotona ovat soineet siitä lähtien päässä tasaisin väliajoin. Mutta siihen, miksi en ole koskaan levyä itselleni hankkinut, en osaa vastata. Mutta nyt sellaisen omaksi haluaisin. Liekö jostain divarista löytyisi? Onko kenellekään ehdotuksia, jotta mistä? Käsittääkseni tätä teosta ei saa cd-muodossa.

Erinomaista urheiluiltaa!
Kotimainen huippujalkapallokausi on alkamassa, ja media iskee uutista tuuttiin. Viimeisimmät jalkapalloliigaa käsittelevät uutiset kertovat, ettei Myllykosken Pallolla ole mitään tekemistä homo-HJK-ilmoituksen kanssa.  MyPa kohtaa helsinkiläisjoukkueen Suomen cupin ottelussa torstaina Lehtomäen stadionilla Kouvolassa. Toinen liigauutinen tulee Lahdesta: Jari Litmasen patsas sytytettiin tuleen. Onhan se nyt niin kamalan ikävää, kun Jari jätti meitin ja meni Klubiin. Kolmas uutinen kertoo puolestaan, että MyPa aloittaa kautensa ensi maanantaina Saviniemessä. Vastustajaksi saapuu tuo aina yhtä ilkeä, taitava ja arvaamaton XX. Ottelu alkaa kello 18.30.

Jääkiekkoa. Suomen jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummola ei ole lätkäjätkä. Kalervoa kauhistutti, kun EHL-kaukalossa tapeltiin. Seuraavaksi hän aikoo sanoa asiasta Venäjän presidentille. Että paha mies tuo Artjuhin, kun useampaa meidän pelaajaamme mukiloi. Minä sanon Kalervo, että tappelut kuuluvat kaukaloon siinä missä avojääpommitkin. Kunnolla vaan vastustajan parhaita puun takaa kylmäksi ja sen jälkeen hanskat jäähän. Kiekko on miesten peliä, kukkahattusedät pysykööt kotona virkkaamassa. Ihmettelin toisaalta maajoukkueluotsi Jukka Jalosen valintoja: ei ollut ihmiskuulia ensimmäistäkään leijonamiehistössä. Minä vaadin, että Antti Aarnio ja Juho Keränen nimetään vielä MM-koneeseen. Ja toivottavasti Jalonen saa houkuteltua Teemun poliisiksi, ei taida olla näistä muista kunnon mättämiseen.

Heinolasta hienoja uutisia: Peliitat palaa kiekkokartalle! Kylläpä tulevat wanhat hyvät ajat mieleeni. KooKoo-Peliitat, Kouvolan tekojäällä, pakkasta kymmenkunta astetta, pelaajat kävelevät pukukopien lämmöstä kumimattoa pitkin kaukaloon, katsojilla on päässään karvahatut ja käsissään makkarat, tauolla onnekkaat pääsevät laukaisukisaan pahvimokea vastaan…  Ei aitioita, ei öykkäröiviä vippikatsojia, ei liian kivaa ja helppoa! Peliitat, hieno nimi!

Äijät juttelivat saunan lauteilla hieman toisenlaisesta joukkuepelistä eli kansanedustamisesta. Siinä sitä onkin vaikea laji. Sanoivat hikiset asiantuntijat, ettei ole enää yhtään meitin alueen edustajaa Helsingissä. Olin hiljaa ja mietin itsekseni, että eikö sinne kuitenkin täältäpäin sakkia valittu. Yksi sanoi, että joutivatkin pudota ne entiset, kun eivät meitin asioita ajaneet. Toinen kysyi, että mitä olisi pitänyt tehdä? Kriittisin sanoi, että ”jotain.” Siinä vinkki ja toive valituille alueemme kansanedustajille: ”Tehkää edes jotain.”

Vaatimattomalla tietomäärällä varustettu kymenlaaksolainen kävi sivistämässä itseänsä eli poikkesin pitkän paussin jälkeen Vahteron R-kioskilla. Sallinette kuitenkin, että huomautan seuraavaa: pelkkä vierailu ei riitä, paikalla tulee olla Pohjois-Karjalan suurlähettiläs, kauppias ja hyvä ihminen Timo Kaukotie, joka jakaa avuliaasti ja itseään säästämättä tietoa meille kymenlaaksolaismetsäläisille. Minullekin selvisi tänään kolme uutta asiaa. Ensimmäinen todellinen paukku oli se, että muuan Joensuun Kataja pelaa kuulemma k0ripallon Suomen mestaruudesta. Voiko tämä olla totta? Siinä putosi Juha-sedältä leuka tiskille, kun tällaisen tiedon vastaanotin. Siis miten ihmeessä joensuulaisjoukkue voi olla finaalissa, vaikka sillä on riveissään Suomen paras päävalmentaja Jukka Toijala Kouvolasta, Keski-Suomen kaikkien aikojen parhaat koripalloilijat Antti Kanervo, Petri Virtanen ja Sami Lehtoranta, toiseksi paras turkulainen pelintekijä Juha Sten sekä kolme laadukasta amerikkalaista työmiestä. No, vastaus tulee tässä: Katajan menestyksen salaisuus piileekin joukkueenjohtaja Jukka Törmälässä sekä mediapöydän idän viisaissa miehissä eli Petri Siitosessa ja Matti Sinkkosessa. Siinä onkin sellainen trio, ettei muilla ole lähimainkaan.
Kauko Saarentauksen… anteeksi Kaukotien toinen pommi eli jytky liittyi hieman isomman kaliiberin asiaan. Jytky-sanasta jo varmaankin arvaattekin, että kyse oli missikisoista. Tapahtuihan niin, jotta Miss Suomi 2011 -tittelin voitti JOENSUULAINEN Pia Pakarinen. Eli siellä se asuu taito ja kauneus Pohjois-Karjalassa. Taito ja kauneus liittyivät myös Timo-isännän kolmanteen ”sivistystä tässä nyt taotaan lekalla kymenlaaksolaiseen kaaliin” -kysymykseen. Siinä hän tiedusteli, että kuka ampumahiihtäjä voitti… joo joo, Kaisa Mäkäräinen, joka asuu kai Joensuussa.
Kaisahan edustaa Kontiolahden Urheilijoita, jonka takin omistan. Olen sen ihan omalla rahalla ostanut. Eli siinä se nyt nähdään, kun tarpeeksi kauan asioi samalla kioskilla kuulemassa samaa jargonia. Vaan sivistyksen takia on uhrauduttava. Ehkä minustakin kuoriutuu viimenään se Kaukotien hehkuttama pohjoiskarjalalaisen urhon kuva: komea, pitkä ja vaalea mies. Sitä odotellessa; hyvää pääsiäisenaikaa.

Ja vielä: Jos se Kataja nyt sattuu kultaa voittamaan ja Toijalalle se patsas sinne Vanha Jokelan risteykseen juntataan, niin ehdottaisin samanlaista kulttuuritekoa myös herra Kaukotielle. Eikä sitten mitään onnetonta ”Mannerheim ja ruuna” -pikkupatsasta, vaan kunnonkokoinen näköispatsas, jonka näkisivät ihmiset samaan aikaan niin Kiteellä kuin Ilomantsissakin. Minä voin suunnitella patsaan yhdessä Petri Raanojan kanssa. Lonka ja Marttila hyväksytään patsastoimikuntaan.

Nyt kun muualla Euroopassa ollaan kauhuissaan maamme vaalituloksesta, on oikea hetki ottaa käsittelyyn ihan oikeasti tärkeitä asioita. Kuten esimerkiksi sen, että miksi minä olin aikoinani mieluummin intiaani kuin ehta lännenmies. Tokihan olin joskus Smith ja Jones -länkkärisarjan innoittamana se Jones. Siinäkö lie syynsä siihen, että tykästyin myöhemmällä iällä Juliet Jonesin sydän -orkesteriin. Ei, ei se siitä länkkärisarjasta johtunut. Se johtui musiikista, ja siitä, että kosketinsoittaja-laulaja-biisintekijä Eero Hyyppä oli ihan maaginen mies. Onhan hän sitä toki edelleenkin.
Kun Idols-ohjelmassa laalajat saivat esittää viimeksi itselleen kaksi tärkeää laulua, niin jopa sitä tuli itsekin mietittyä. Ja näitä tärkeitä kappaleita on muuten loppujen lopuksi melkoinen vuori. Mutta kun vain kaksi sai valita, niin päädyin seuraaviin, ah niin rakkaisiin teoksiin: Juliet Jonesin sydän: Helppo elämä ja YUP: Homo Sapiens. Siinä ne ovat, taideteokset vailla vertaa. Vaan miten on sinulla, arvoisan laadukkaan musiikin ystävä?

Helposti karkaa mopo huolettoman ajurin käsistä. Kun piti intiaaneista kirjoittaa, niin kas jopa pinkoi pakoon ajatus. Palaan alkuun. Intiaaniosasto maistui näin jälkikäteen ajateltuna kahdesta tai kolmestakin syystä. Ensinnäkin intiaanipäähine oli komea, ihan toista kuin joku nahkastetson. Toisekseen jousi ja nuoli olivat tyylikäs yhdistelmä, ihan toista kuin joku revolveri vyöllä. Sitä paitsi intiaaneilla oli paljon upeammat hevoset kuin länkkäreillä. Ja intiaanilikat olivat nätimmännäköisiä kuin valkolaisten vastaavat, joita en tosin muista oikeastaan edes nähneeni. Mokkasiineissa oli hohtoa, bootseissa ei niinkään. No juu, bootsit oli minullakin joskus, mutta vain siksi kuin muillakin oli. Enää ei ole.
Myös se, että länkkärit voittivat elokuvissa lähes aina, sai pienen pojan vaihtamaan leiriä. Niinhän se meni, että ensin lännenmies sikaili, intiaanit kostivat ja sitten lännenmiehet operoivat isommalla joukolla sulkapäähineet oikoselleen. Soturit makasivat kuolleina, vaimot ja lapset kokivat suurta surua ja ylpeät lännenmiehet karauttivat kohti auringonlaskua. Helvata sentään, ihan alkaa taas sappi kiehua.

Hyvä ystäväni ja Pohjois-Karjalan suurin ylpeyden aihe Toppo Koponen (Kumikameli) on tehnyt aiheeseen liittyvän laulun. Kopioin alle kyseisen teoksen sanat.

TOTEEMIN JUURELLA
Toteemipaaluun köytettynä vapisee kalpea mies. Punanahat vihaiset hältä kohta nahkan päästä vie.
Myynyt oli viskiä vetistä, romminassakoita vajaita, helmet, lahjat päällikölle eivät olleetkaan aitoja…
Toteemipaaluun köytettynä anoo armoa kalpea mies. Sanoo päänsä olevan saastainen ja nahkan heikkolaatuinen. Vaan aseet olivat ruosteisia ja patruunat homeisia. Punanahat sotansa hävisivät kuoli monta urheaa soturia…
Älä päällikkö nahkaa päästäni vie, muuten katkeaa multa elon tie. Kukas sulle kiväärit ja viinat tuo, jos joudun kehnon luo…
Toteemipaalun juurella lojuu kelmeä mies. Vaan kohta kiroukseen avautuu suu, mies kompuroi jaloilleen karvattomana ja katkerana yöhön kylästä pakenee…

Juha-sedän vaalianalyysi on valmistunut. Se kertoo, että näissä eduskuntavaaleissa oli vain yksi voittaja, ja se oli perussuomalaiset. Timo Soinin joukot rohmusivat maata järisyttävät 34 uutta paikkaa. Kansa halusi muutosta klenkkaavaan nykymenoon ja tulos oli sen mukainen. Perussuomalaiset voitti, muut hävisivät. Kokoomuksen leirissä julistettiin kovasti historiallista tulosta, Kataisen sakki oli ensimmäistä kertaa ykkösenä. Mutta millainen voitto se sellainen on, jossa eduskuntapaikkoja häviää seitsemän. Toinen hallituspuolue keskusta menetti 16 paikkaa eli kyseessä oli rökäletappio; miltei poliittinen teurastus.

Kansa on siis puhunut. Nyt odotellaan muutoksen alkua. Ihan tässä jänskättää, että eroaako Suomi EU:sta ja tuleeko markka takaisin. Menee sitten autojen rekisterikilvetkin uusiksi. Eikä kohta ole enää rikkaita ja köyhiä suomalaisia, eikä pitkiä ruokajonoja. Eikä tarvitse lainailla enää muille maille rahaa, vaan jaetaan ne miljardit tasaisesti kaikille suomalaisille työttömille ja köyhyysrajan alapuolella eläville lapsiperheille. Kurkutkin saavat olla tulevaisuudessa käyriä. Taitaa tulla kivaa!