Vesala

On niitä ongelmia näköjään muillakin ihmisillä, tosin erilaisia. Tämä Pamela Anderson kertoo haastattelussa, että hän ei tunnista rintojaan televisiossa. Rinnat kun näyttävät paljon suuremmilta telkussa kuin luonnossa.

No, onneksi tätä ukkoa ei tarvitse telkkarista katsella. Kyllä siinä olisi Pikku Kakkosen katsojilla nauramista, kun ruutuun pomppaisi Julle-pelle, 104,2 kiloa. Ja näyttäisi ruudussa vielä isommalta. Eihän tuollaista pelleä voisi laajakuvatelkkarista edes katsoa, kauhukokemus pienelle ihmislapselle sellainen.

Pamela paljasti vartalonsa salat. Hän pitää kurvinsa kohdallaan leikkimällä lastensa kanssa. Niinpä tietysti. Minunkin mielestä Afrikan Tähti, Kimble ja Monopoli ovat laihduttajan ykköspelejä. Kyllä rasvaa palaa ja mieli on virkeä pelin jälkeen. Miksi muuten minä en koskaan löydä Afrikan Tähdessä timanttia? Miksi minulle tulee aina tyhjä, hevosenkenkä tai rosvo? Yhyy!

Ehkä Pampsu (tiedän että se on Pamsu, mutta Pampsu kuulostaa hauskemmalta) kuitenkin leikkii lastensa kanssa koriskentällä, lentiskentällä tai ui kilpaa. Ja voittaa aina lapsensa joka lajissa. Itse olen kuitenkin sitä tyyppiä, joka yrittää voittaa vaimon (eikä onnistu), mutta häviää lapselle (onnistuu aina). Ahaa, nyt muuten selvisi, miksi jään aina viimeiseksi.

Päivän ohjelmassa oli sauvakävelyä. Cd-soittimeni patterit hyytyivät lenkin puolivälissä, ja fiilis putosi kuin matematiikan arvosana yläasteella. Mutta siitähän on jo aikaa vuosikymmeniä, voi herran tähden sentään!

Päivällä rouhin porsaan suikalelihaa, joka notkui punaviinikastikkeessa. Ehdinpä vielä hierontapöydällekin, Norrbackan Minna totesi, että alaselkä ja hanurin yläosa ovat juntturassa. Siltä se tuntuikin. Ei ollut kyynel kaukana, kun Minna kyynärpäällään survoi kuin mummo puolukkaa.

Onneksi olkoon! Olet yksi ainakin 1 500:sta valitsemastamme suomalaisesta miehestä ja naisesta, joille tarjoamme mahdollisuutta testata vallankumouksellista laihdutustuotettamme.

Tällaisen esitteen sain postissa viime viikolla. Kannessa kysyttiin: Tahdotko ottaa osaa ilmaiseen testiin? Kysyttiin vielä, että kenelle tämä on tarkoitettu: Kaikille, jotka haluavat laihduttaa 5-25 kiloa. Mainostivat vielä, että yli 34 000 tyytyväistä asiakasta Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa.

Mistä ne tietävät? Oliko tämä sattumaa? Tekeekö joku ystävä tai kylänmies tässä nyt pilaa kustannuksellani? Kuka kertoi osoitteeni? Onko joku markkinamies lukenut tätä palstaa ja haistanut tilaisuutensa tulleen: Pontso yrittää pudottaa painoaan, mutta läskiksihän se lyö jo ennen juhannusta. Houkutellaan se mukaan!

Pirautin tässä iltasella BioTech Pharman asiakaspalvelunumeroon, mutta kukaan ei vastannut. Olisin halunnut tietää, oliko kyse pelkästä sattumasta. Ehkä soitan torstaina uudelleen.

Työterveyshoitaja Eija Häkämies ei ollut aiheesta järin innostunut. Hän totesi, että projekti etenee mukavasti ilman ylimääräisiä tablettejakin. Näinhän se on. Ei tässä poppakonsteja tarvita, eikä edes dopingia. Avainsanat ovat popsiminen ja liikkuminen.

Vaaka antoi tänään aamupäivällä kannustavia lukemia, joista jälleen enemmän Kouvolan Sanomien sunnuntaisivuilla. Sen verran voin paljastaa, että hissi kulkee alaspäin.

Kävin päivällä sauvakävelylenkillä, ja samalla kuuntelin ensimmäistä kertaa cd-soittimesta musiikkia. Matka taittui mukavasti, vaikka etenemistäni yrittivät häiritä sade ja hyttysparvi. Yksi pääsi imaisemaan takaraivosta kunnon siivun, mutta sen ilo ja elämän ihanuuden julistus päättyi kämmeneeni.

Soittimessani soi koko lenkin ajan Giacomo Puccinin upea Turandot. Olen nähnyt Turandotin jokunen vuosi sitten Savonlinnassa. Itse tarinahan on julma: Prinsessa Turandot tapattaa ne kosijansa, jotka eivät pysty ratkaisemaan hänen kolmea arvoitustaan. Hienon teoksen pääosissa ovat Turandotin lisäksi tuntematon prinssi Calaf sekä nuori orjatar Liù.

Turandot oli onnistunut valinta soittimeeni. Suosittelen muillekin.

Päässäni on naksahtanut. Kun kaksi viikkoa sitten ajelin iltasella erään kouvolalaisen grillikioskin ohi, huomasin horjahtelevasti etenevän pariskunnan. Molemmilla oli käsissään lihapiirakat, joita he tuntuivat ahmivan sisuksiinsa hyvällä ruokahalulla.

Jatkoin matkaa, mutta ryhdyin ajatusleikkiin. Olikohan miehen lihapiirakan välissä balkaninmakkara, höyrylenkki, katajansavusiivuja vai perusnakkeja? Ehkä myös sipulia, kurkkua ja majoneesia kuormasta löytyi. Naisella saattoi olla pihvi ja paistettu kananmuna. Herkullista, ajattelin ja pyyhin suupieleni.

Köröttelin saman kioskin ohi tunti sitten. Kaksi nuorta miestä seisoi kiparin edustalla pikkulootat käsissään. Suurella todennäköisyydellä molemmissa oli makkaraperunat. Mutta mutta. Tällä kertaa en ryhtynyt ajatusleikkiin, vaan jatkoin itseeni tyytyväisenä matkaa. Ei nimittäin tehnyt mieli pätkän vertaa.

En oikein tiedä, mitä tässä on tapahtunut, mutta salaatti maistui tänään kanapastan seassa maukkaalta. Enpä olisi uskonut vaikkapa kuukausi sitten kirjoittavani tuollaista, mutta näin pääsi käymään. Ja se on ihan totta.

Ensimmäisen viikon tuloshan oli lupaava -2,2 kiloa. Siitä on hyvä ponnistaa kohti uutta punnitusta, joka tapahtuu keskiviikkona. Eija ja vaaka ovat armoton parivaljakko, mutta minä vastaan haasteeseen.

Palataanpa vielä viime viikonloppuun. Kulmalan perhe oli järjestänyt hyväntuuliset tupaantuliaiset, joissa tuli nautittua kiusausta, olutta, punaviiniä, boolia ja snapseja. Sunnuntaina oli aika tuhti olo. Tuntui, että viikon aiemmat aherrukset tuli kiskottua saman tien kurkusta alas. No, vaaka kertoo totuuden.

Vaikka sunnuntaina oli lepopäivä liikunnasta, tein koiran kanssa pitkänpuoleisen lenkin ja ajoin iltapäivällä nurmikon. Aika suorituksia, sillä vire oli vaatimaton ja nenä punainen.

Niin se alkaa toinen viikko uutta elämää kääntyä lopuilleen. Perjantaina kävin purulla röhästä huolimatta ja tein lenkin päälle vielä vatsalihasliikkeitä. Eipä ollut kovinkaan herkkää menoa. Jälkikäteen ajateltuna huilipäivä olisi saattanut olla poikaa.

Uudistunut ruokakulttuurini meni aikataulun osalta ihan kiville. Perinteisen kaurapuuroaamiaisen (klo 9) jälkeen nautiskelin lohta turhan myöhään iltapäivällä lähempänä kolmea. Jäi jostain syystä kevyt välipala haukkaamatta.

Sama moka kävi myöhemmin uudelleen, kun pureksin Mäkin tonnikalasalaattia vasta kello 20:n jälkeen. Välipala oli mielessä Kouvolan Pallonlyöjien pesismatsissa, mutta makkarajonoon en tohtinut mennä. Mitähän ne projektistani tietävät olisivat ajatelleet? – Katso, tuossa se läski vetää jo makkaraa, ja yhtä pullealta näyttää kuin ennenkin.

Vahteron R-kioskin lempeä isäntä Kaukotien Timo antoi projektistani selkeäsanaista palautetta kaikkien suomalaisten miesten puolesta. Timon vaimo oli lukenut lehdestä, että Vesala yrittää pudottaa 14 kiloa painoa. Oli katsahtanut miestään ja ilmoittanut tälle, että harkitsepa itse samaa.
- Niin että kiitos vaan kaikkien meidän miesten puolesta. Nyt ollaan kaikki vaikeuksissa, Timo ilmoitti ja näytti tiskin takana hyvävoimaiselta.

Lauantai on päivistä (kenestä?) paras. Henkilökohtaisesti tämä tarkoittaa suurta nautintoa eli karkkipäivää. Voipi hyvinkin olla, että laitan hyvällä itseluottamuksella suklaata suuhuni. Illalla on pakko kumota muutama olut, jotta sopu tuttavaperheen kanssa säilyy. Mitähän sielläkin tuumattaisiin, jos saapuisin tupaantuliaisiin sauvat tanassa ja joisin ainoastaan vettä?

Jos Esteri malttaisi vähän aikaa puristaa pakaroitaan yhteen, kävisin sauvakävelylenkillä. Sen jälkeen pulahdan altaaseen ja istahdan lauteille miettimään maailman menoa. Kirjastossakin pitäisi käydä, ilmoittivat että Veikko Ennalan parhaat -teos on saapunut. Siinä oli muuten ihmemies.

Torstai kului laiskaa tahtia. Olin vain, enkä saanut tehtyä mitään järkevää. Ajattelin kaurapuuroa lapioidessani, että jatkan keskeneräistä kirjoitusprojektiani. Työn alla on nuorille suunnattu tarina, jossa isä on tohkeissaan poikansa urheilullisesta osaamisesta. Tohkeissaan on ehkä hieman liian pliisu sana, koska se mieshän on lähes hullu. Oma ura meni reisille, mutta nyt pädetään sitten pojan kautta ettei mitään rajaa. Ehkä siitä kirja joskus tulee, jos joku taho suostuu maksumieheksi.

En kuitenkaan asettunut koneen äärelle. Edellisenä iltana alkanut kurkkukipu häiritsi tuntuvasti ajatustyötä, ja se veti olon muutenkin veltoksi. Koiran kanssa tuli käytyä ulkona pari kertaa. Siellä se pieni villakoira hinasi perässään satakiloista ukkoa, jonka askel oli hidas. Mitä mahtoi tuo virkeä vipeltäjä taluttajastaan ajatella? Muutaman kerran tämä neiti Villa Fantasian Siusan, tuttavallisesti Jane, katsahti ylöspäin tummilla silmillään ikään kuin hänellä olisi ollut jotain sanottavaa: Arvoisa köntys, tällä vauhdilla palaamme lenkiltämme kotiin juuri ja juuri jouluksi.

Olo on edelleenkin jollain lailla flunssainen. Saa nähdä, mitä huominen tuo tullessaan. Vakaa aikomus on suunnata pururadalle, mutta puolikuntoisena sitä ei kannata edes harkita. Uinti ja sauna maistuisivat sen päälle, mutta mutta…

Liverpool hävisi AC Milanille Mestareiden liigan finaalissa. Esitän hyvää häviäjää ja totean, että onnea voittajille. Tosi kiva juttu (puree samaan aikaan hampaitaan niin lujaa yhteen, että niiden rutina herättää puoli kylää Kausalassa).

On ollut mukava havaita, että ihmiset pitävät lähimmäisestä hyvää huolta. Jouduin nimittäin Prisman entisellä karvahattupuolella vaikean tilanteen eteen. Tuolla karvahattupuolella tarkoitan ruokapaikkaa, joka on nykyään otsikoitu nimellä Prisma Café. Karvahattupuolelta sai ja saa edelleenkin perusruokaa jokaiseen makuun. Ennen sen vieressä oli Rossino, jossa kävimme kiskomassa pitsalettua naamaan aika usein. Rossino oli olevinaan parempi paikka. Nyt tiedän, että toisin oli.

Niin, eteeni tuli tänään ongelmatilanne. Listalla oli kaksi herkullista vaihtoehtoa, joista toinen oli kuitenkin herkullisempi. Tämä ajatuksissani miellyttävämpi ruoka oli nimeltään tulinen kebabkastike riisillä. Toinen vaihtoehto, suikaleporsas perunamuusilla, ei ollut pöllömpi sekään.

Tilausvaiheessa olin kääntynyt jo kebabin puoleen. Voihan sitä nyt öljyssä ravisteltua lihakastiketta kauhoa isommankin läjän. Arpomistani tiskin toisella puolella kuunnellut Väkevän Minna teki lopulta valinnastani helpon: Otat suikaleporsasta, se on kevyempää. Näin ihmisestä huolehditaan, ja hyvä niin.

Sauvakävelylenkillä tulee pohdittua kaikenmaailman asioita. Esimerkiksi eilen yritin selvittää itselleni, miksi rasvattomassa jogurtissa on 0,1 prosenttia rasvaa? En saanut muodostettua itselleni kunnon vastausta, ja tästä hämmentyneenä sauvoin pitkän matkaa haavi auki.

Toimittaja Kimmo Puhakka vieraili osastollamme urheilutoimituksessa iltapäivällä. Puhakka avasi suklaapatukan, haukkasi ison palan ja maiskutti kuuluvasti. Oli kuin ei olisi minua nähnytkään. Pyysin häntä ystävällisesti pai… hel.. eli painimaan helluntaina vaikka jonkun kivan likan kanssa.

Työterveyshoitaja Eija Häkämies lausui viisaita sanoja tänä aamuna. Hän totesi, että tästä projektista on turha tehdä liian painavaa taakkaa hennoille hartioilleni. Tällä hän tarkoitti äärimmäisen tiukkaa ohjelmaa tai kuuria, jossa kaikki hyvä olisi kiellettyjen listalla.

Loppujen lopuksi ruokavalion edes pienimuotoinen uudistaminen ei ole allekirjoittaneen kohdalla mikään iso juttu. Otetaan esimerkiksi vaikkapa aamupala. Aikaisemmin tuli useasti viikossa huuhdeltua lihapiirakka ja pari donitsia puolen litran limonadin avulla kessin pohjalle. Tänä aamuna vastaava satsi koostui kaurapuurosta, ruisleivästä, juustosta, tuoreesta kurkusta ja rasvattomasta maidosta. Ja hyvää oli.

Suomen Sydänliiton ruoka-ainetaulukko on ollut mielenkiintoista luettavaa. Erityisen huolella olen paneutunut kilokaloreihin. Taulukko kertoo, että muun muassa kerroshampurilaisessa on 493 kilokaloria. Jotta tähän määrään päästään kevyiden ja vähäsuolaisten nakkien avulla, niitä tulee kiskoa peräti kymmenen.

Myös 300 gramman einespitsa on tuhtia kamaa, sillä sen mukana kulkeutuu 621 kilokaloria. Entä sitten tuo välipalojen aatelinen, suklaamuffinssi? No, vaatimattomat 567 kilokaloria. Vertailun vuoksi todettakoon, että 75-kiloinen ihminen kuluttaa kahdeksan kilometrin hölkkäämisessä tunnissa 600 kilokaloria!
No niin, valistusosuus on päättynyt, suklaalevyt esiin.

Maanantaina kokeilin sauvakävelyä ensimmäisen kerran sykemittari ranteessa. Ratamontien kaikkien aikojen paras jalkapalloilija Juha Rämö, harmaa, vitsaili MyPan matsissa illalla, että äijä paineli päivällä lenkillä koko ajan kelloaan katsellen. Ei, en siis ole ostanut Rolexia, vaan tarkkailin pulssiani mittarista.

Alkukävelyn ja lähes säälittävän venyttelyn jälkeen pulssini näytti 100:aa. Ensimmäisen loivan ylämäen puolivälissä lukema kiipesi nopeasti 150:een. Rauhoitin tahtia ja hetken kuluttua pääsin haluamaani 130-140:n välille. Siinä se aika hyvin pysyi loppuun asti muutamaa töppyrää lukuun ottamatta.

Joku muuten grillasi lihaa Mielakan pururadan läheisyydessä sunnuntaina iltapäivällä. Tuli makoisa tuoksu purulle asti. Kukaan ei kuitenkaan kutsunut kylään, vaikka tahtia siinä kohdassa hidastin.

Ensimmäinen viikko on virallisesti takana. Eihän se nyt niin pahalta tuntunut. Olen syönyt hyvää perusruokaa ja liikkunut aiempaa enemmän. Vaaka näyttää keskiviikkona, missä mennään. Uskon vakaasti, että ensimmäinen kilo tuosta 14:n satsista on sulanut alustavan suunnitelman mukaan.
Viime tiistaina kirjoitin henkilökohtaista liikuntahistoriaa suuntaamalla Mielakan pururadalle sauvakävelylenkille. Meno ei ollut teknisesti mitään oppivideomateriaalia, mutta matka taittui joutuisasti. Muutaman kerran jouduin oikein toppuuttelemaan itseäni, tosin en enää loppumatkasta. Se oli reilun tunnin uurastus, jonka päälle ähisin minimaalisen kuntopiirin. Vatsassa kipunoi kahdeksannen vatsalihasliikkeen jälkeen.
Keskiviikkona iski kaamea ikävä. Olin hylännyt jo lähes kolmeksi päiväksi ystäväni herra Taloussuklaan. Kävin tervehtimässä häntä lähikaupan makeistiskillä, jossa tuo onneton makasi levynä. Samalla reissulla osui silmiini myös toinen ystäväni, joka tunnetaan paremmissa piireissä rouva Fazermintinä. Tuo kauniissa hopeisessa puvussa viihtyvä rouva on aina lukeutunut suosikkeihini. Häntä lupasin tulla tapaamaan karkkipäivänäni lauantaina.
Makeaa on tehnyt ajoittain kovastikin mieli. Ja nimenomaan tummaa suklaata, mutta ajoittain myös salmiakkia. Se on kuitenkin ollut yllätys, että lähes jokapäiväisen leivän asemassa ollutta lihapiirakkaa ei ole tehnyt mieli. Eikä myöskään berliininmunkkia, tuota herkkupaloista parhainta.
Berliininmunkista tulikin mieleeni vuosi 1987, jolloin suoritin asepalvelusta Salpausselän Ilmatorjuntapatteristossa. Eräällä metsäkeikalla näin unta tuosta maailman yleisimmästä munkista (Berliner Pfannkuchen). Siinä niitä oli edessäni useita satoja suurella pöydällä. Kuten unissa niin useasti, jalkani eivät liikkuneet, ja käteni eivät pöydälle ylettäneet.
Kun palasimme seuraavana päivänä kasarmille, juoksin sotilaskotiin. Siellä niitä oli vitriinissä tarjottimella. Söin seitsemän.
Viime lauantaina vietin ansaittua karkkipäivää. Popsin ison läjän minttusuklaakaramellejä ja join kuusi olutta. Päivä teki hyvää korvien välille.
Eikä kai ollut yllätys, että seuraavana päivänä lauantain mässyttely otti kupoliin. Vedin sauvojen kanssa puolentoista tunnin lenkin ja uin uppoavalla tyylillä 500 metriä rintaa uimahallissa.
Aion asettua työterveyshoitaja Eija Häkämiehen vaa’alle keskiviikkona. Lukeman paljastan ensi sunnuntaina Kouvolan Sanomien sunnuntaisivuilla, jossa projektia seurataan kerran viikossa.
Tänne blogiin yritän nakutella sanoja peräkkäin lähes joka päivä. Alkanut viikko ei ole helpoimmasta päästä, sillä houkutuksia piisaa aina Mestareiden liigan finaalin kisastudiosta (lue: olutta ja pikkusuolaista) tuttavaperheen tupaantuliaisiin (lue: taas olutta ja pikkusuolaista).

Vaaka on armoton laite. Se hehkutti allani reilut kaksi viikkoa sitten lukemia 104,2. En uskonut ja nousin pois. Kokeilin toisen kerran: 104,2. Siirsin laitteen pois pehmeältä matolta kovalle lattiapinnalle: 104,2.
Viime syksynä uhosin, että painoni ei satasen rajaa ylitä kuin äärimmäisessä hätätapauksessa. Niitäkin joskus on.
Alkuvuodesta keskustelin itseni kanssa vakavaan sävyyn. Aiheena olivat paitani, joiden epäilin kutistuneen liian kuumissa pesuissa. Katsoin itseäni peilistä ja tiesin, että syy oli kuitenkin jossain muualla. Olin kuitenkin hiljaa ja sanoin itselleni: Älä kerro kenellekään, mutta nyt on satanen paukkunut ja reippaasti.
Vasta tuo lukema 104,2 laittoi sisäisen hälytyskelloni soimaan. Oli aika tehdä muutos tai jatkaa entiseen tyyliin. En halunnut jatkaa vanhaan malliin, joka olisi johtanut paitojen tilaamiseen Lainapeitteeltä.
Otin yhteyttä Tommi Heinoseen, josta tuli personal trainerini. Pidimme palaverin ja systeemi on selvä: terveellisempää sapuskaa ja enemmän liikuntaa.
Otin yhteyttä myös Kouvolan Työterveyteen. Keskustelimme työterveyshoitaja Eija Häkämiehen kanssa tarkemmin ruokavaliosta. Nyt tiedän, että lihapiirakoita ja berliininmunkkeja ei ole hyvä syödä joka päivä.
Tavoite on kristallinkirkas. Kun elokuun puolivälin kieppeillä nousen vaa’alle, niin digitaalinäyttö osoittaa lukemaa 90,0 tai parhaassa tapauksessa sen alle.