Artikkelit joissa on tagi ‘pilkki’

Tuuri toisaalla, osaaminen toisaalla

maanantai 22. maaliskuuta 2010
Pankaa naama muistiin. Topi oli sunnuntaina hurjassa vedossa. 5-vuotias pilkkijonglööri kiskoi pilkkikisassa 17 kertaa enemmän kalaa kuin meikäläinen. Ei ihme, että hirvisoppa maistui kovan mittelön perään.

Pankaa naama muistiin. Topi oli sunnuntaina hurjassa vedossa. 5-vuotias pilkkijonglööri kiskoi pilkkikisassa 17 kertaa enemmän kalaa kuin meikäläinen. Ei ihme, että hirvisoppa maistui kovan mittelön perään.

Miksi osaaminen ja tuuri eivät koskaan osu samaan henkilöön? Tämä oli ensimmäinen, joskin retorinen kysymykseni sunnuntaina, kun hirvimiesten pilkkikilpailun päätteeksi pääsin jonon perässä vaa’alle. 18 grammaa! 2 pienen pientä tahtokiiskeä, jotka sain kilpailuajan viimeisellä puolituntisella parista metristä pienen saaren ruovikon reunasta.

Kilpailu alkoi aamutuimaan leppoisissa merkeissä. Syvyyskäyrät oli pantu jo aamukahvipöydässä mielikuvakartastoon, ja reitti varmoille ottipaikoille kävi rivakasti viivasuoraan kävellen. Vaan ei, vaikka porasin puolensataa reikää lähes metriseen jäähän, ei hotspottia löytynyt. Hain kalaa vajaasta puolesta metristä lähtien. Syvimmällä taisin olla melkein kymmenessä metrissä.

Muuta ei tullut kuin lunta niskaan. Joku lentokoneharrastajakin irvaili kilpailualueen yläpuolella. Näkyikö peräti virneessä oleva naamakin, kun kone kaartoi yläpuolellamme puolikaasulla. Ja niin kuin tapana on, aivan lähellä istui mies, joka kiskoi siimaa ylös tämän tästä. Ei nykäystäkään Vaikka menin härskisti viiden metrin päähän.

Niin siinä vain kävi, että kilpailuajan lähetessä loppuaan Heinolan Ruotsalaisen jäällä nähtiin lyöty mies. Märässä lumisohjossa taivalsin punnitusalueelle kaksi pikkuruista kiiskeä haalarintaskussa. Kun asetin mustan muovipussin vaa’alle, punnitsija näytti epäilevän, josko pussissa oli kalaa ollenkaan. Hyvä, että itsekin löysin pikkuruiset sintit ruttaantuneen muovipussin kulmasta.

Kaiken kukkuraksi 5-vuotias Topi väänsi fileerausveistä haavassa. Kaverilla ei ollut pituutta sen vertaa, että kykenisi itse kairaamaan reiän, mutta niinpä kaveri vain nosti reiästä enemmän kalaa kuin isänsä viereisellä reiällä. 300 grammaa ei riitä Argentiinassa normikokoisen bife de lomon painoksi, mutta Ruotsalaisen penkalla tulos oli huima 5-vuotiaalle erämiehen alulle! Pankaa Topin naama muistiin.

Päivän paras suoritus hirvimiesten pilkkikilpailuissa oli toista kiloa kalaa, kun samana päivänä virallisissa suomenmestaruustaistoissa pilkkimestaruus otettiin reilulla 8 kilolla kalaa. Missä se minun syöntituurini luuraa!

Myöhemmin Topin isä paljasti, että Nautilus ketjukoukulla oli kilpailupäivän ottoviehe. Minun Hopeasiipeni oli kuulema kalastuspiireissä jo eilisen teeren lumia. Asiaani ei auttanut edes 15 sentin siimatapsi ja herkullisiksi salaisen reseptin mukaan maustetut kärpäsentoukat.

Riistakolmion kimpussa

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Tämänkertainen riistakolmiolaskenta meni maaliskuun puolelle. Tänä talvena lumitilanne on ollut kertakaikkiaan sellainen, että laskentaan ei tammi-helmikuussa päästy. Mutta niin vain tälläkin kertaa tuhannet suomalaismetsästäjät ovat homman taas kerran tunnolla hoitaneet. Niin mekin.

Riistakolmion sivut ovat kolme kilometriä suuntaansa. Se on paperilla niukasti, mutta lumisessa maastossa se tietää hikea ja rakkuloita. Meidän porukka jakaantui kahteen: lumikenkä- ja suksipartioon. Minä pääsin hiihtelemään kokeneen suunnistajan kanssa. Siellä sitä pöpelikössä viiletettiin: yritin nurkumatta pysytellä peesissä, kun Heikki sivakoi umpihangessa eteenpäin. Hiihdimme takaisin juuri tekemäämme latua pitkin, ja silloin alkoi hiki valua, kun Heikki päästeli valmiilla ladulla menemään.

Meidän sivulta ei löytynyt kuin oravan, ketun ja jäniksen jälkiä. Lintujakaan ei näkynyt lainkaan. Myös sorkkaeläimet loistivat poissaolollaan.

Kun havainnot oli merkitty karttaan ja lomakkeeseen, joimme hikisinä kahvit ja rupesimme henkisesti valmistautumaan pilkkikisoihin. Hirvestystienoolla on useampi hirviporukka, ja pilkki-isännyys on tänä vuonna meidän porukan harteilla. Vuosikymmenten rutiini näkyi tässäkin, eikä parin viikon päästä pidettävän kilpailun järjestelyissä juuri ongelmakohtia ilmaantunut.

Toivottavasti kilpailupäiväksi sattuu hieno keli. Oma tavoitteeni on yksinkertainen: ainakin yksi kala pitää saada ylös. Sekin olisi jo paremmin kuin viikko sitten, jolloin liuotin hopeäsiipeä ilman ensimmäistäkään nykäystä. Ei jäänyt muuta muistoa, kuin että jäässä oli kaksi kantta, ja alempi jää oli reilut puoli metriä paksu. Siinä ei monta reikää kairattu, kun harteissa  alkoi tuntua, että nyt piisaa.

Perhostuksen ylikorostuminen kirjallisuudessa

maanantai 28. joulukuuta 2009

Luin tässä hiljan Juhani Ahon kalastusperinneseuran kustantantaman teoksen Kirjamies Juhani Aho kalamiehenä. Hienosti taitettu kirja kannattaa lukea, vaikka siinä Ahoa käsitellään kalamiehenä silkkihansikkain. Ymmärrettävää, kun miettii kustannustahoa.

Kirjaa lukiessani tajusin yhtäkkiä, miksi perhokalastus on kalastuskirjallisuudessamme niin hyvin edustettuna. Se on yksinkertaisesti niin kuvauksellinen kalastusmuoto: ollaan kosken partaalla, jossa vesi virtaa dynaamisesti, liukastellaan kivillä, seurataan siimaa kivien taakse, vispataan perhoa pinnalla tai heti sen alapuolella, valitaan värikkäitä ottimiä, joihin on haettu mallia biotoopista itsestään…

Joku on sanonut, että perhostus on vaativin kalastusmuoto. Ei ole. Se on kuvauksellisin. Vaativin suomalainen kalastusmuoto on Venäjältä kotiutunut pilkkiminen. Pilkkimiskokemuksia ei kalastuskirjallisuudessa tapaa lainkaan niin usein kuin perhostusta.

Mitä siitä kirjoittaisi: horisontissa näkyy hyvällä säällä mahdollisesti rantaviiva, pilkkikuva on jään alla piilossa ja kättä vatkataan milloin mitenkin. Ei ihan hillittömän kuvauksellista, vai mitä?

Pilkkimisessä ei ole myöskään sitä perhostamiseen liittyvää urheilullista mielikuvaa. Pilkkijät toki tietävät, että hiki lentää kairatessa ja järvenselkiä taittaessa ihan toiseen malliin kuin perhovapaa kello yhden ja yhdeksän välillä vispatessa. Pilkkiminen on jotenkin venäläistä, kun perhostaminen yhdistetään tweed-takkisiin herrasmiehiin brittiläisessä lehtojokimaisemassa.

Jos uhmakkaasti näitä kahta lajia vertaa, niin perhostaminen on urheilupukumiesten balettia jokivarsilla ja pilkkiminen painonnostoa jäälakeuksilla. Jotenkin arvostan tätä painonnostoa enemmän, vaikka punnukset lajissa kevyitä ovatkin. Perhostamisessa biotoopin tunteminen ja visuaalinen havainto riittää, mutta pilkittäessä pitää olla tunto mukana. May the force be with you, kuten Obi Wan Kenobi Tähtien sodassa tapasi sanoa.

Kävin muuten ensimmäistä kertaa pilkillä tänä talvena. Järvessa oli jo toistakymmentä senttiä paksu jääkansi. Vaikka tapanina oli pakkasta reilut kymmenen astetta, niin paksun lumivaipan alla jääkansi oli märkä.

Tuliko mitään? Viisi särkeä, ahven ja Hopeasiiven kokoinen kiiski… sekä miehekäs pilkkihaalarimiehen pikkuhikinen olo! The force was not with me.

Siinä se. Voisi olla pieni mateenpoikakin mutta kiiskihän se siinä.

Siinä se. Voisi olla pieni mateenpoikakin mutta kiiskihän se siinä.