Artikkelit joissa on tagi ‘metsästys’

Sissisotaa susien parissa

torstai 8. huhtikuuta 2010

Suomessa käydään sissisotaa! Vai terroristeistako pitäisi puhua? Vastakkain ovat RKTL:n susitutkijat ja yläsavolaiset metsästäjät. Uhrit löytyvät nelijalkaisten puolelta eli susien joukoista. Jotakin lienee pielessä, jos yläsavolaisen riistanhoitoyhdistyksen hallituksen jäsenen kotoa löytyy tuore suden ruho.

Samalla alueella eläinlääkäri on joutunut lopettamaan jalkanarussa nääntyneen suden, ja susikolaripaikalle on pystytetty risti, jossa lukee: ”Lepää rauhassa! T. RLKT. Mitä ilmeisimmin viesti on osoitettu riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselle eli RKTL:lle.

RKTL:n mukaan Suomen susikanta on harventunut huolestuttavasti. Helmikuisen arvion mukaan Suomessa on 150–160 sutta. Suomen Metsästäjäliito ehätti tämän jälkeen ilmoittamaan oman susikanta-arvionsa: Suomessa on sen mukaan 279—362 sutta. Tarkasti on sudet laskettu!

RKTL:n mukaan Suomessa oli vielä vuonna 2006 noin 250 sutta. Määrä oli kaksinkertaistunut edellisen kymmenen vuoden aikana. Nyt kanta on taas vähentynyt dramaattisesti, ja syyksi epäillään lisääntynyttä salakaatoa. Terrorismin musta alue löytyy sieltä, missä sudet ovat eniten lisääntyneet, eli Kainuusta ja Ylä-Savosta.

Salakaadot ovat ongelma myös muiden suurpetojen suhteen. Suomessa onkin valmisteilla metsästyslain muutos, joka tähtää salametsästäjien sektoriin. Jos muutos toteutuu, lakiin saadaan säännökset törkeästä metsästysrikoksesta ja törkeästä saaliin kätkemisestä.

Tällaisten rikosten tutkiminen antaisi poliisille mahdollisuuden pakkokeinojen käyttöön. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että poliisi voisi matkapuhelimen sijaintitietojen tutkimisen lisäksi myös kuunnella metsästäjien puhelinliikennettä. Tällaiseen toimintaanhan on päästy Suomessa toistaiseksi vain raskaan huume- ja talousrikollisuuden tutkimisessa. Peli siis kovenee suomalaiskorvessa!

PS. Maallikoille on syytä tässä kohtaa muistuttaa, että Suomessa on sekä Metsästäjäin Keskusjärjestö että vuonna 1921 perustettu Suomen Metsästäjäliitto, joka mainostaa itseään Suomen suurimpana vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuvana metsästäjien etujärjestönä. Liiton jäsenistö koostuu yli 2 500 metsästysseurasta ja näiden yli 150 000 jäsenestä.

Metsästäjäin Keskusjärjestö perustettiin vuonna 1962 metsästyslailla. Tätä puolivaltiollista järjestöä pidetään Suomessa virallisena metsästysjärjestönä, johon jokainen pakollisen metsästäjävakuutuksen saanut metsästäjä kuuluu.

Metsästäjäin Keskusjärjestön tuloista pääosan muodostaa riistanhoitomaksujen suuruinen valtionavustus. Metsästäjävakuutuksen lisäksi MKJ ylläpitää lakisääteistä metsästäjärekisteriä ja huolehtii riistanhoitomaksujen keräämisestä valtiolle.

Virallisen asemansa vuoksi MKJ ei ole julkisuudessa yleensä mistään eri mieltä RKTL:n kanssa. Tässäkin tapauksessa susikiistan toisena puolena on kunnostautunut Suomen Metsästäjäliitto, ei Metsästäjäin Keskusjärjestö.

Merimetsoa haulikon takaa

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Merimetso voisi hyvinkin olla Suomen seuraava riistaeläin. Toistaiseksi laji on rauhoitettu Suomen luonnonsuojelulain ja EU:n lintudirektiivin turvin. Kanta kasvaa kuitenkin hälyttävän nopeasti Suomessa. 2000-luvulla pesimäkanta on vuosittain ollut keskimäärin 62 prosenttia! Suomessa oli viime vuonna jo noin 16 000 merimetsoparia.

RKTL tutki kalastajien mielipiteitä merimetsotuhoista tuoreessa selvityksessä Ammattikalastus ja merimetso. Asia tuli selväksi: merimetsot vaurioittavat pyydyksiä ja vähentävät saalista. Vaikeinta kalastus on merimetsoyhdyskuntien lähellä. 42 prosenttia kalastajista arvioi lajin aiheuttavan kalastukselle taloudellisia menetyksiä. 48 prosenttia kalastajista katsoo merimetson vaikeuttavan omaa kalastustaan.

Kalastajat ovat huomanneet merimetsojen haravoivan erityisesti matalia lahdenpoukamia, jotka ovat tärkeitä lisääntymispaikkoja. Kalastajien havaintojen mukaan merimetsot syövät kalanpoikasia. Pakolentoon nousevat siivekkäät ovat oksentaneet jopa puolikiloisia siikoja, ahvenia ja kuhia. Jos merimetso saalistaa vaikkapa istutuskalat matalikolta heti tuoreeltaan, ei ole ihme, että kalanpoikasten istutusinto lopahtaa.

Kalastajien keskuudessa yleinen toive on, että merimetsosta tulisi riistalintu. Tosin jotkut sanovat sen olevan vaikeasti ammuttava. Norjassa merimetsoja ammutaan kaaveilla ja haulikolla. Miksei sitä siis voisi ampua täälläkin, jos kerran taloudelliset haitat ovat kalastajien piirissä vahvasti kasvussa. On merimetso sentään metsästyskohteena aivan toista luokkaa kuin vaikein riistaeläimemme hylje.

Merimetso voisi olla hyvä lisä erämatkailullisesti itäisellä Suomenlahdella. Matalikkojen äärellä majaileva lintu olisi erinomainen haulikkokohde, etenkin kun metsäkanalintujen vähenevät kannat patouttavat metsästyspainetta metsästäjien keskuudessa. Ulapalle olisi varmasti tulijoita!

Merimetsokantojen hillitseminen metsästyksen keinoin olisi järkevää politiikkaa, sillä siinä eri osapuolten edut yhtyisivät: kalastustuhot vähenisivät, metsästäjät saisivat uuden mielenkiintoisen saaliskohteen ja viranomaiset voisivat kerätä lisää metsästysmaksuja. Kaikki voittaisivat – paitsi tietysti merimetso, jonka leviämiselle ei näytä nykyisin olevan mitään estettä.

Isältä pojalle

tiistai 26. tammikuuta 2010

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos julkaisi viime vuoden lopulla mielenkiintoisen tutkimuksen Suomalainen metsästäjä 2008. Sen kohteena on suomalainen metsästäjä. Suosittelen tutkimuksen lukemista kaikille, jotka eivät tunne suomalaista metsästystä. Raapaisen tässä tutkimuksen pintaa luettelemalla joitakin tutkimuksesta nousevia, kiinnostavia tietoja.

Metsästys aloitetaan keskimäärin alle 18-vuotiaana, ja metsästysharrastus kulkee usein isältä pojalle. Lähes puolet metsästäjistä on aloittanut harrastuksensa isän mukana ja opetuksessa. Metsästäjien isistä 62 ja isoisistäkin 46 metsästi tai metsästää edelleen.

Ympäristötekijä vaikuttaa metsästyskärpäseenkin. 68 prosenttia on aloittanut metsästyksen asuessaan maalla. Laji seuraa harrastajaa kuitenkin kaupunkiin, jossa asuu nykyisin 41 prosenttia metsästäjistä. Taajamassa riistaväestä asuu 21 ja maaseudulla 37 prosenttia.

Metsästyskortin haltijoista käy metsällä vuosittain 70 prosenttia. Suomessa kertyy vuosittain 5,2 miljoonaa metsästyspäivää. Hirvenmetsästyksessä oltiin vuonna 2008 yhteensä 1,7 miljoonaa päivää. Jäniksiä ja rusakoita metsästettiin noin miljoona päivää.

67,3 prosenttia metsästyspäivistä (3,4 miljoonaa päivää) metsässä oltiin seuran jäsenenä ja seuran metsästysmailla. Yli 60 prosenttia metsästäjistä kuuluu yhteen seuraan, 14 prosenttia kahteen seuraan. Viidennes ei kulu seuraan, ja melkein puolet metsästäjistä ilmoittaa pyrkineensä yhteen seuraan, mutta kaikkia ei hyväksytä.

40 prosenttia metsästäjistä osallistuu riistanhoitoon. Ruokinta on se tavallisin tapa. Kolmasosa metsästäjistä rakentaa pesäpönttöjä. Niin ikään pienpetojen pyynti kuuluu kolmanneksen toimenkuvaan.

Tärkeintä metsästäjille on luonnosta nauttiminen. Myös metsästyksen terveys- ja kuntoseuraamuksia pidetään tärkeänä. Alle 40 prosenttia metsästäjistä piti tärkeimpänä saaliin saamista. Enemmistö metsästäjistä motivoi harrastuksensa eläinkantojen säätelyllä ja metsästysvietillä. Puolelle metsästys on sitä, että saa luomilihaa.

Metsästäjät ovat aktiivista porukkaa muutenkin. Heistä 90 prosenttia harrastaa myös kalastusta. Marjastusta ja/tai sienestystä harrastaa 84 prosenttia. Yli puolet metsästäjistä käy urheilukilpailuissa tai -otteluissa. 66 prosenttia heistä käy elokuvissa, tansseissa ja kevyen musiikin konserteissa. Korkeakulttuurisia harrastuksia on 54 prosentilla.

Yleisin metsästysase on haulikko, jota käyttää yli 80 prosenttia metsästäjistä. Reilulla 60 prosentilla käyttöaseena oli rihlattu luotiase. 18 prosenttia metsästäjistä pyysi riistaa loukuilla. Haulikoita on Suomessa keskimäärin 1,5 metsästäjää kohti. Kiväärejä on keskimäärin 1,1 jokaista metsästäjää kohti. Käsiaseita on vain 8,6 prosentilla metsästäjistä.

Kaikkiaan tuliaseita metsästäjillä on Suomessa 1 143 700 kappaletta, kun maassa on kaikkiaan 1,6 miljoonaa laillista asetta. Metsästyskoiria Suomessa on 158 000, eli melkein joka toiselle metsästäjälle riittäisi oma koira. Koirien omistus on kuitenkin kasautunut, sillä vain kolmanneksella metsästäjistä on oma koira.

Suomalaiset kuluttavat rahaa metsästykseen 220 miljoonaa euroa vuodessa. Keskimäärin metsästäjä kuluttaa harrastukseensa 950 euroa vuodessa. Reilu neljännes tästä kuluu matkustukseen metsästysmaille. Vajaa neljännes menee vaatteisiin ja varusteisiin.

Tutkimuksessa kysyttiin myös, haluaisivatko metsästäjät metsästyskäytäntöihin muutoksia, mitä metsästyslajeihin tulee. Ei liene yllättävää, että susi haluttaisiin vapaan metsästyksen kohteeksi. Sen sijaan yllättävää on, että joutsen haluttaisiin riistalinnuksi.

Myös kanahaukka halutaan metsästettävien lajien joukkoon mielummin kuin paljon julkisuudessa olleet merimetso ja valkoposkihanhi. Kanalintujen huono tilanne on ymmärretty, ja metsästäjien keskuudessa ei ole lainkaan poissuljettu ajatus, että etenkin metsäkanalinnut rauhoitettaisiin metsästykseltä.

Suomalaismetsästäjistä vain 6 prosenttia on alle 21-vuotiaita. 43 prosenttia metsästäjistä on 41-60-vuotiaita, kun neljännes oli sekä yli 60-vuotiaita että 21-40-vuotiaita. Ammatillinen koulutus on 40 prosentilla. Akateemisen tutkinnon suorittaneita on alle 10 prosenttia.

Tutkimus perustui kyselyyn, johon vastasi 4238 metsästäjää, kun kysely lähetettiin 7000:lle. Nämä 7000 valittiin systemaattisella tasaväliotannalla metsästäjärekisterin 326 600 metsästäjästä. Vastausprosentti oli 60,5.

Tuntematon otus huohotti alapuolellamme

maanantai 14. joulukuuta 2009
Viikonlopun passissa näin peräpään hirvilehmästä ja kankean hämähäkin, joka pudottautui kuusesta viidessä pakkasasteessa lumihangelle vilvoittelemaan.

Viikonlopun passissa näin peräpään hirvilehmästä ja kankean hämähäkin, joka pudottautui kuusesta viidessä pakkasasteessa lumihangelle vilvoittelemaan.

Hirvikausi vetelee viimeisiään. Yksi pankkihirvi on enää hakusessa. Viikonlopun ajan etsittiin sopivaa urosta, mutta kiikaritähtäimien läpi ja ohi seurattiin vain hirvilehmiä, nupopäitä. Jahti jatkuu siis ensi viikkoon ainakin. Sitten alkaakin olla joulurauhan aika.

Kuluneen viikonlopun upeimman luontoelämyksen koin lauantaina kahdeksan ja yhdeksän välillä. On muuten pimeää tähän vuodenaikaan aamuisin. Mökkijärvi oli yöllä vetänyt ensimmäisen kerran ohuen jääpeitteen päälleen. Oikeastaan se oli pelkkää tummaa riitettä. Siellä täällä oli valkoisia lumilaikkuja, ja niemekkeemme pohjois- ja koillispuolella oli vielä mustia sulapaikkoja.

Niin siinä sitten kävi, että ennen jahtiin menoa puuhastelin liiterissä niitä näitä, kun kuulin niemen lounaispuolelta heikkoa ritinää. Ajattelin, että tuuli nousee ja jää menee rikki. Jatkoin puuhiani, kunnes kymmenen minuutin päästä ritinä siirtyi niemen pohjoispuolelle. Välillä kuului veden litinääkin. Nyt nousivat jo karvat pystyyn: joku siellä menee heikoilla jäillä!

Riensin pohjoislaiturille katsomaan ja näinkin noin puolensadan metrin päässä jonkin tumman möykyn etenevän koillisrantaa kohti jäätä edelleen rikkoen. Hirvi se ei ollut, mutta kettu tai koira kenties? Tai vaikka ilves? Tupsukorvasta oli tehty alueella taas jälkihavaintoja.

Pyysin rouvankin laiturille katsomaan, ja hän totesi, että iso se on. Äkkiä otus katosi kokonaan näkyvistä. Äänikin loppui. Hukkuiko se? Ei, taas kuului ritinää ja sitten tumma hahmo lähti palaamaan lounasta kohti. Se ui tekemässään aukossa aivan niemekkeemme kärkeen, mutta sitten taas ääni loppui ja otus katosi näkyvistä.

Seisoimme laiturilla ääneti ja odotimme henkeämme pidätellen jatkoa. Äkkiä jää risahti rikki suoraan allamme, laiturin alla. Kuuntelimme sydän pamppaillen, kun laiturin alta kuului tukevaa huohotusta. Mikä halvattu pitää pitää noin rohevaa ääntä hengittäessään? Hengenhädässäkö se on, paleltumiskuoleman korinaako tässä kuunneltiin? Ei ääni ainakaan minkistä lähtenyt! Parinkymmenen sekunnin jälkeen huohotus loppui, ja olento otti hatkat. Ehkä se haistoi meidät.

Vaan ei aikaakaan, kun otus tyrkkäsi pään jään läpi kolmen metrin päässä uudestaan. Nyt näkyi koillistaivasta vasten jo olennon lituskainen iso pää! Saukko! Siinä se taas läähätti kuin koira melkein kosketusetäisyydellä. Otin videokuvaa digitaalikameralla. Hetken päästä saukko sukelsi. Näin sen hahmon hetken aikaa jään alla pitkänä, ihan kuin ihminen olisi miniatyyrikoossa ottanut sukellusliikkeitä. Sitten saukko katosi syvyyteen.

Yllättäen saukko palasi takaisin reiälle ja huohotti raskaasti. Pidin kameraa tanassa, ja odotimme, kunnes otus taas sukelsi. Nyt se ei enää palannut näkyviin. Taisi saukko sukeltaa korkean rantakallion toiselle puolelle sulaan. Tässä vaiheessa huomasin, että minun olisi pitänyt olla jo autossa matkalla hirvijahtiin. Äkkiä rattia sompailemaan!

Jahtimiesten kokoontumispaikalle kurvatessani huomasin, että oli unohtanut vaihtaa jalkineet. Siinä sitä sitten värjöteltiin passissa lauantaina nappakengät jalassa. Odottelin varpaat tunnottomana iltaa, kunnes vihdoin iltahämärässä, takkatulen loimussa pääsin katsomaan kamerasta aamuista video-otosta: kuvassa näkyy vain tummaa rakeista pintaa! Mutta saukon huohotus kuuluu hyvin.

Saunan jälkeen etsin käteeni vielä kirjan Pohjolan nisäkkäät. Siitä ilmeni, että saukko on iso otus. Pelkkä runko voi olla metrin. Keskimäärin saukko painaa 5 kiloa, mutta isoimmillaan se voi olla peräti 15 kiloa. Säkäkorkeuskin taitaa olla parhaimmilaan 30 sentin luokkaa, eli kyseessä on melkein metsäsian eli mäyrän kokoinen otus.

Mielenkiintoinen tapaus! Vieläköhän näemme? Minulle havainto oli ensimmäinen tällä seudulla, mutta alueella on tehty saukoista ja majavista havaintoja ennenkin.

Neljä laukausta, yksi osuma

maanantai 7. joulukuuta 2009
Hirvi on kaadettu metsään ja suolistettu.

Hirvi on kaadettu metsään ja suolistettu.

Viikonloppu ei alkanut hyvin. Lauantaiaamuna vähän vaille kuusi aamulla välähti Anjalankoskella tolppakamera siihen malliin, että perästä kuuluu. Syy mahdolliseen ylinopeuteen oli espanjalainen biisi, jossa hoilattiin jotakin tyyliin Solo quiero despertarme siempre contigo. Erittäin tarttuva kertsi sai aamutokkuraisen kuskin tolaltaan, ja raskas jalka taisi painaa hivenen liikaa kaasupoljinta.

Jahtipalaverissa oli kuitenkin hyviä odotuksia ilmassa. Naapuriseuran miehet ja metsäkoneen kuljettajat olivat viikon aikana tehneet runsaasti hirvihavaintoja alueella. Pieni pakkanen pysytti myös härmäisen lumivalkean maan pinnassa. Kaiken kukkuraksi oraakkeli-Heikki oli nähnyt unessa, että Kiviniemestä tulee. Sinne mentiin heti, kun Herajärven maasto oli tarkastettu.

Ajomies Roope tavoittikin Kiviniemen mäestä kaksi vasaa. Kiintiöohjeen mukaisesti hän kaatoi hyvin tähdätyllä laukauksella toisen vasoista. Enää ei ollut kiintiössämme kuin yksi iso lehmä ammuttavana. Sovittiin tulilla, että sunnuntaina paitsi paloitellaan lauantaina ammuttu vasa myös nyljetään täysikokoinen jättiturpa.

Sunnuntaiaamunakin sää oli vielä nollassa tai ehkä hitusen sen alapuolella. Aamupalaverissa sovittiin ajo. Pääsin passipaikkaan, jossa olin vuosien saatossa ampunut kaksi hirveä. Maasto on paikalla kuitenkin vuosien saatossa muuttunut huonompaan suuntaan. Risukkoa on tullut sen verran, että ampumasektoria valitessa tein kompromissin, eli en valinnut kahdesta hyvästä paikasta kumpaakaan, vaan jäi puoliväliin.

Kauan en aamuhämärässä istunut, kun näin, että ylärinteestä tuli vauhdikkaasti mölöturpa alas. Otus livahti ryteikön taakse juuri ennen ampumauraa. Seuralaisia otuksella ei rinteessä ollut. Yksinäinen hirvi oli tullut alueelleni äänettömästi kuin aave, vinhasti ravaten. Koirakaan ei perään haukkunut.

Nostin kiväärin poskelle. Saattaa olla, että pilkkijakkarani siinä samalla narahti. Ehkä otus vain huomasi liikkeen. Se pysähtyi, ja kun sen etenemisrytmi muuttui, en voinut kiikarilla seurata otuksen menoa lasketulla nopeudella. Laskin aseen ja katsoin, minne se oikein katosi.

Hirvi ryntäsi nyt uran läpi niin, että myöhästyin. Verenmaku tuli vahvana kitalakeen. Taisi korviakin kuumottaa ja hattu nousta päästä. Ei siinä hempeitä ajatuksia mietitty, mutta yhden asian muistan kirkkaasti. Muistin salamannopeana erään tunnustetun hirvimiehen kännikrapulaisen tilityksen Ruotsinlaivalla. Kymmenittäin hirviä ampunut mies vakuutti, ettei ammu enää koskaan hirviä ryteikköön.

Tuijotin kiikarin läpi hirven etenemistä puiden takana ryteikössä, ja kun tumma hahmo näkyi, puristin kylmäviileästi liipasinta. Otus jatkoi menoaan vaikeassa ryteikössä ja vedin pulttilukon taakse. Uusi pamaus. Otus kuului liikkuvan puiden ja ryteikön takana edelleen. Taas liikkuvat taakse ja ääniseutu kiikariin. Taas vilahti ruho puiden takana: laukaus!

Minulla oli passissa ollut yksi luoti putkessa ja kolme makasiinissa. Kun otus oli lopullisesti liuennut tumman kuusikon varjoihin, lähdin jäljille. Puhelimessa kyseltiin kaikenlaista, suuntaa ja sen sellaista. Ilmoitin seuraavani jälkiä, kunnes sadan metrin jälkeen minut käskettiin pysähtymään. Lähimpänä ollut passikaveri lähti kiertämään hirven eteen.

Pian paljastui, että hirvi oli laukannut autotien yli motista ulos. Tiellä näkyi kuitenkin tummaa verta. Kun lähialue kiertämällä nähtiin, ettei hirvi ainakaan kauas ole juossut, päätimme pitää tauon. Kaverini totesivat lakonisesti minun ampuneen neljä laukausta. Olisin voinut mennä valalle, että ammuin vain kolmasti!

Tilannearvion jälkeen päätimme antaa tilanteen rauhoittua. Kävimme kahvilla ja teimme uuden motin. Tällaisessa tilanteessa ampujan päässä liikkuu paljon. Ei ollut ollenkaan kivaa istua ja odottaa jälkimiehen radiopuhelinviestejä. Mitä jos otus olisikin mennyt jo motista ohi! Silmäkulmissa synkkeni, kun ajomies ilmoitti, että verta on härmäisessä maassa vähän, ja että hirvi oli jatkanut matkaa yhden makuun jälkeen.

Hetikohta kuitenkin tuli vapauttava ilmoitus. ”Täällä kuusikon takana on hirvi kuollut.” Ampumispaikalta nelisensataa metriä juossut lehmä oli päättänyt maallisen taipaleensa kolmen pienen kuusentaimeen väliin.

Nyljettäessä hirvestä löytyi vain yksi luoti: kymmenen senttiä lapaluun takana kello neljässä. Oliko se laukauksistani ensimmäinen, toinen, kolmas vai neljäs?

Hirvimiesten kyydissä

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Osa hirvenmetsästyksestä on autossa istumista. Olen varma, että joku skenografi hykertelisi, jos näkisi 5 isoa miestä kököttämässä henkilöautossa aamuhämärässä. Kaikilla on raskaat, polviin asti ulottuvat kumisaappaat, kintaat ja ihan helvetisti vaatetta päällä. Hirviliivin povitaskusta törröttää joka ukolla VHF-puhelimen antenni, ja punainen lakki on päässä niin syvällä kuin se vain menee.

Ollaan viikonlopun ensimmäiseen passiin menossa. Kuskillakin on niin isot saappaat, että pelkästään yhden pedaalin painaminen on sula mahdottomuus. Kytkimen savu tuoksuu vahvasti ohjaamossa. Takapaksi on täynnä kiväärejä, ja hirvikoira pomppii karvat pörröllään polvelta toiselle. Kun 500 metriä on ajettu, kaikki ikkunat ovat huurussa. Vain koiran nuolaisukohdasta näkee sivulle.

Kyyti on kaukana kylmästä, vaikka metsien miehet jököttävät autossa puhumatta. Oikeasti heistä kukaan ei ole autossa, vaan kaikki pohtivat omaa sijaintiaan suunnitellussa ajossa. Passipaikka on vuosien saatossa tullut jokaiselle tutuksi, ja siinä autossa istuessa pohditaan, että se ampumasektoria oikealla häiritsevä pihlaja (jota ei vielä toissasyksynä vielä edes ollut olemassa) pitäisi katkaista.

Mutta kun yhtiön metsää, ei parane risuakaan katkaista…

Jos ensimmäinen ajolähtö on 20 minuutin päässä, niin autosta astutaan ulos valmiiksi selkä märkänä. Huuruiseen metsään pöllähtää heti valkea huurupilvi, kun ovet aukeavat, ja ensimmäinen jätetään kyydistä.

Tietysti ajojen välillä tunnelma nousee tai laskee. Jos hirvi sattuu ajossa pääsemään motista ulos, niin autossa ei puhuta mitään niille, joiden välistä otus on onnistunut selviytymään. Jotakin juutajaata voi kokematon siinä kohtaa kyydissä sanoa.

Kaikkein mustimman hiljaisinta autossa on silloin, kun naapuriseurue on ampunut omalla puolellaan, aivan passimotittajien selän takana (etäisyyttä noin 500 metriä) kaksi vasaa, jotka olivat omalle puolelle tulossa. Silloin hirvimiesten autossa on äänetöntä tunnelmaa niin, että auton kyljet pullistelevat ja rungon vääntyillessä tuulilasiin juoksee vittumainen halkeama.

Kaksi vasaa. Ihan selän takana!

Aivan päinvastainen ilmiö on autossa, jos siihen saadaan kaataja. Viereisessä passissa tilannetta kiusallisen läheltä seurannut kuuntelee vaiti, kun kaatomies kertaa metsästystilanteen sen viidettä kertaa. Kaataja imee itseensä silloin kaiken niin tarkkaan, ettei toiset saa edes happea.

Tapahtumat ovat kuitenkin tapahtumia. Kaikkein ikävintä hirvimiehellä on silloin, kun hän istuu yksin omassa autossaan. Kotiinpäin ollaan menossa, ja aamulla mennään töihin.

Viikonloppu on takana, eikä tulosta ole syntynyt. Toinen jalka on reiteen saakka märkä, kun metsäkoneen urassa on jää pettänyt. Päivä on jo illassa, ja musta, märkä asvaltti imee kaiken valon. Tyhjyydestä muistuttava styroksilaatikko kolisee mutkissa ja nitisee auton sivuja vasten tyhjässä takapaksissa.

Tuulilasin pyyhkimetkin tuntuvat silloin heiluvan tavallista hitaammin. Ihan kuin nekin tietäisivät, että tämä on jo kolmas viikonloppu, kun hirvestäjäjoukko palaa metsästä puukot puhtaina.

Päivä koira-ajomiehenä

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

hirvimakuu.jpg

Tässä makasi aikuinen hirvi lauantain ja sunnuntaisen välisen yön.

Takana taas yksi hirviviikonloppu. Odotukset olivat lauantaiaamuna korkealla, kun maa oli peittynyt edellisyönä lumivaippaan. Valitettavasti lauantaina lämpötila oli plussan puolella, ja kun alkoi sataakin, niin iltapimeään mennessä lunta oli enää vain sielä täällä. Ajomiehelle päivä oli raskas eli erittäin vetinen.

Itse olin passissa, mutta en suojassa sateelta, vaan päinvastoin: lumi suli kuusten oksilta ja putosi märkinä klöntteinä myös kuusen juurelle. Kosteassa säässä kiikarikin oli huurussa tämän tästä. Ei mikään loistopäivä.

Vasojen jäljillä tosin oltiin, ja seurasimmekin yhtä lehmää vasan kanssa, mutta parivaljakko meni motin läpi että heilahti. Lauantaista jäi siis jälkeen vain märät muistot.

Sunnuntaina ei enää sentään satanut, mutta maasto oli edelleen märkä. Lumesta oli enää rippeitä jäljellä siellä täällä. Pääsin koira-ajomieheksi. Sain käyttööni Trackeriin kytketyn kännykän, ja on pakko sanoa, että erinomainen systeemi. Kun lähdin ajoon, koira meni samantien omia menojaan. Silloin ei muuta kuin puhelin käteen ja vot: siellähän se koira oli 300 metrin päässä omasta sijainnistani koilliseen. Kyllä tekniikka jyllää nykyisin hirvenajossa.

Tekniikka auttaa, mutta ei tee onnelliseksi. Nimittäin hirviä ei kuitenkaan löytynyt, ja pari takaiskuakin tuli. Päivän toisen ajon aluksi ojanpiennar petti ponnistuksen alla. Putosin ojaan niin, että vettä oli puoliväliin reittä. Onneksi taskut eivät kastuneet. Äkkiä ylös! Omituiselta tuntui jatkaa ajoa, kun pohkeet ja reidet olivat märät, mutta jalat olivat edelleen kuivat: kiitos tiukoille vaelluskengilleni.

Toinen takaisku sattui, kun koira lähti kesken ajon määrätietoisesti takaisinpäin. Katselin jonkin aikaa kännykästä, kun koirapiste erkaantui yhä edemmäs etelään. Päätin käydä katsomassa, oliko maastossa ehkä vasan jälkiä. Vedin varovaisesti nenä maassa koiran perässä, ja ohitin taidokkaasti ruostuneen piikkilanka-aidan.

Takaisin tullessa kävi köpelömmin. Löysin maastosta kivistä rakennetun matalan röykkiön. Keskellä oli kivi pystyssä, ja rakennelma näytti lähinnä aurinkokellolta. Ei olisi pitänyt tuijottaa. Astuin näet samaiseen piikkilankaan ja vedin kovalla momentilla ryteikköön nenälleni.

Ennen kuin nenäni iski maastoon, kuulin kuinka parikymmentävuotiaan tuulipukuni housukangas repesi. Se niistä housuista.

Täydellinen jahtipäivä

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

hirvensilma2.jpg

Elo pakeni tästä silmästä 31.10. 2009 vähän ennen puoltapäivää.

Viikko sitten hirvipassissa istuminen oli märkää hommaa, mutta uusi viikko kaiken muuttaa voi. Tänä lauantaina oli Suomessa erinomainen jahtisää.

Pieni pakkanen ei tunnu missään, kun auringon säteet siilautuvat kuusimetsään, ja pyy viheltelee melkein käden ulottuvilla. Kymmenen joutsentakin päätti lentää kuusten latvoja hipoen juuri meikäläisen yläpuolelta. Tällaiset hetket luodikko sylissä ovat niitä kohtauksia, minkä vuoksi metsälle mennään. Siinä ei korpin korahtelukaan tunnu pahalta, paskonärhen rääkäisystä puhumattakaan.

Parasta kaikessa on tietenkin onnistunut ajo. Vaikka maasto ei vielä lumivaipassa olekaan, kuuraisessa maastossa on helppo ajaa hirviä. Mikä oli meikäläisen kuusen alla ollessa, kun VHF-puhelimesta kuului karun miehekkäästi kommentteja eri passipaikoista: taisimme nähdä yhden ajon aikana 5 hirveä. Koirakin haukahteli siellä ja täällä.

Sitten viime syksyn hirviseuruumme teknologinen taso on parantanut. Ajomiehen ja -koiran käytössä oleva Tracker helpottaa tilanteen seuraamista kummasti. On mukava kuunnella ajomiehen raportteja, kun hän näkee puhelimesta suoraan, missä kohtaa maastoa koira kulloinkin on. Vaikka meikäläisellä ei tällaista Tracker-sovellusta omassa puhelimessa olekaan, on mukava kuunnella passissa ajomiehen raportteja koiran tilanteesa.

Tällä kertaa havaintoja siis riitti yllin kyllin. Minäkin pääsin näkemään nuoren sonnin. Ryteikön takana rauhallista ravia edennyt hirvi kääntyi kuitenkin luodikon ulottumattomiin nopeasti, kun se haistoi jälkeni metsässä. Ajomies tuli kohta jälkiä pitkin perässä. Punainen liivi ja pipo vain välähtivät ryteikössä, ja kohta kuulin raportteja jo läheisen metsäpellon takaa. Sitten kuului laukauskin.

Ajomiehemme ampui jäljillä ollessaan hirven, joka sattui astelemaan melkein ajomiehemme kannoille. Kyseessä oli siis toinen hirvi, ei se, jota jälkiä seuraten haettiin. Hyväkuntoisen sonnin taival päättyi ojauraan suurehkon kiven viereen. Muutama kirurginen toimenpide, ja sonnin suolet höyrysivät kipakassa pikkupakkasessa. Tällaisten tapahtumien jälkeen on tulillakin aina tavallista riehakkaampi tunnelma.

Loukkukissoja ja ajossa ammuttu lehmä

perjantai 30. lokakuuta 2009

Pohjanmaalla on kaikki toisin. Samaan aikaan kun Etelä-Savon riistanhoitopiirissä jäljitettiin ahteriin ammuttua sonnia, ammuttiin Laihian maastossa hirvenajossa lehmä. Siis lypsylehmä, ei naarashirvi. Kyseessä oli harkittu kaato, sillä sikäläinen maatalo oli kesällä hukannut yhden naudan, ja omistaja lupasi, että tavattaessa lehmän saa tappaa.

Median mukaan hallitus julisti metsästysasetuksen muutolla sodan ruohometsän kansalle. Kyse on siis siitä, että ensi vuoden alusta villikanien pyytäminen sopii tehdä myös elävänä pyytävällä loukulla. Suomen tietotoimiston grafiikkaosasto päästi julkisuuteen piirroksen, jossa loukun mitat ovat 76 x 36 x 31 senttiä.

Kyseessä on tyypillinen supiloukku, johon siis mahtuvat niin supikoirat, ketut, näädät kuin kissatkin. Onpa joku saanut tällaisella pyytimellä suuren haukankin. Metsästyskirjallisuudestakin tunnetaan tapauksia, jolloin loukusta on löydetty metsäkanalintuja.

Kun tällaisia pyytimiä aletaan ensi vuoden alusta virittää pääkaupunkiseudulle kaneja varten, löydetään niistä varmasti myös kissoja ja muita pääkaupunkialueella hiipiviä kotieläimiä. Siinä voi monta itkua päästä naapurin kakaroilta, kun he tuijottavat pihan perällä olevassa loukussa kykkivää kissaa.

Ollaan tässä kohtaa positiivisia ja ajatelleen näin, että hyvässä lykyssä elävänä pyytävät loukut saattavat citylasten näkyviin myös muita suomalaisia luonnon otuksia: supikoiria ja minkkejä esimerkiksi.

Myös uudenlaista sankaruutta ilmenee. Mikä onkaan pikkulapsesta jännittävämpää kuin saman kerrostalon viidennessä kerroksessa asuva punaniska, joka käy aamuisin kolkkaamassa tai ampumassa loukkoon jääneen saaliin. Elämän ja kuoleman kysymys näyttäytyy pääkaupunkiseudulla vastaisuudessa aivan uudessa aamuvalossa.

Kaniasetus tulee toki tarpeeseen. Arvioidaan, että niitä on pääkaupunkiseudulla jo vajaat 10 000 yksilöä, ja kanta kasvaa nopeasti kuten kanien keskuudessa tapana on. Metsästyksen tehostaminen on hyvä tapa pitää kannat kurissa, kuten olemme hirvikannan kanssa oppineet.

Näin kerran useammankin kanin olympiastadionin pysäköintialueella, kun odottelin poikaa rokkikonsertista. Kyllä näitä istutusten ja puiden tuholaisia näyttää olevan paljon pääkaupunkimaastossa. Kaatotoimia on siis tehostettava tavalla tai toisella.

Pyyjahti ja martes trece

tiistai 13. lokakuuta 2009

punarintavinkkeli.jpg

Hölmön näköinen 3D-kaveri punarintavinkkelistä.

Martes trece! Espanjaa puhuvissa maissa tiistai kolmastoista on epäonnen päivä. Kun en osaa kuin vähän alkeita, lähdin aamulla toiveikkain mielin maastoon. Ensilumi oli tullut yöllä, ja aamukahdeksan jälkeen pellot, metsäaukeat ja kuuset olivat vielä neitseellisen lumihilseen peitossa.

Haulikko selässä pysähdyin ikivanhan kuusen juureen, ja rupesin pillittämään pyytä haulikko valmiina. Vain kylmissään ollut punarinta tuli katsomaan outoa hahmoa, joka kuvitteli olevansa 3D-puvussaan näkymätön.

Olin pyyjahdissa, ja piippuihin oli ladattu skeet-patruunat. Joskus muinoin olin ampunut pyyn kesken tarpomisen lentoon, joten käppäilin hyvin riisutussa kuusikossa kepein mielin kohti seuraavaa, kahdeksatta, pyynpillityspaikkaa. Haulikko oli käsissä valmiina, olin salamannopealla tuulella.

Samalla kun ihailin metsäuraan kertynyttä lunta, jaloistani ampaisi harmaa jänis. Se pomppi edessäni sinne tänne, ja jos piipussa olisi ollut kolmepuolikkaat haulit, ei olisi ollut mitään vaikeuksia.
Martes trece!

Kahdeksannessa pillitysspotissa näin hetikohta puun varteen nojattuani matalalla lentävän hahmon. Se oli pyy! Kaivoin digipokkarin taskusta, sillä joskus pyy voi tulla aivan eteen ihmettelemään reviirilleen uskaltautunutta kilpakosijaa.

Kamera käsissäni aloin pillittää, ja pyy lensi saman tien juuri siihen kuuseen, jota vasten nojasin. En nähnyt otusta, mutta käynnistin kameran, ja huomasin, että se oli aikalaukaisutilassa. Painelin menu-näppäintä mahdollisimman huomaamatta, mutta pyy tajusi heti, että nyt ei ollut kaikki kohdallaan. Se lensi näkymättömiin, eikä enää vastannut vihellykseeni.
Martes trece!

Palasin mökille ilman tuloksia. Huilasin hetken, ja lähdin soutamaan selälle viritettyä muikkuverkkoa. Etuoikealta, koillisesta kävi kova vihuri, ja laineiden lyödessä pärskeitä sisään ajattelin jos minkälaisia positiivisia ajatuksia. Ohitin keskelle järveä, vedenalaiselle kakulle, sijoittamani katiskan, jossa kohona oli sorsakaave. Ei siinäkään mitään ollut.

Aloin lähestyä verkkoja, mutta mitä ihmettä? Verkkopoijuja ei näkynyt missään. Pyöriskelin apajapaikalla edestakaisin ja ympyröitä tehden, mutta ei jälkeäkään verkkopoijuista! 12-millinen muikkuverkko, kaksi hyvää ankkuria ja vajaat sata metriä köyttä olivat kateissa.
Martes trece!

Valoisan ajan puuhastelin risusavotassa mökkimaastossa, ja pimeän tullen käänsin mökkivalot päälle. Mitä ihmettä, silmälasin oikeassa linssissä oli jotain töhnää! Otin paperinenäliinan ja yritin putsata linssin. Ilmeisesti linssissä oli jotain sementin tai hiilen tapaista ainetta, sillä onnistuin hinkkaamaan oikean linssin pahasti naarmuille.
Martes trece!

Keskiviikkoa odotellessa…