Saappaat jalassa

Hirvi on kaadettu metsään ja suolistettu.

Viikonloppu ei alkanut hyvin. Lauantaiaamuna vähän vaille kuusi aamulla välähti Anjalankoskella tolppakamera siihen malliin, että perästä kuuluu. Syy mahdolliseen ylinopeuteen oli espanjalainen biisi, jossa hoilattiin jotakin tyyliin Solo quiero despertarme siempre contigo. Erittäin tarttuva kertsi sai aamutokkuraisen kuskin tolaltaan, ja raskas jalka taisi painaa hivenen liikaa kaasupoljinta.

Jahtipalaverissa oli kuitenkin hyviä odotuksia ilmassa. Naapuriseuran miehet ja metsäkoneen kuljettajat olivat viikon aikana tehneet runsaasti hirvihavaintoja alueella. Pieni pakkanen pysytti myös härmäisen lumivalkean maan pinnassa. Kaiken kukkuraksi oraakkeli-Heikki oli nähnyt unessa, että Kiviniemestä tulee. Sinne mentiin heti, kun Herajärven maasto oli tarkastettu.

Ajomies Roope tavoittikin Kiviniemen mäestä kaksi vasaa. Kiintiöohjeen mukaisesti hän kaatoi hyvin tähdätyllä laukauksella toisen vasoista. Enää ei ollut kiintiössämme kuin yksi iso lehmä ammuttavana. Sovittiin tulilla, että sunnuntaina paitsi paloitellaan lauantaina ammuttu vasa myös nyljetään täysikokoinen jättiturpa.

Sunnuntaiaamunakin sää oli vielä nollassa tai ehkä hitusen sen alapuolella. Aamupalaverissa sovittiin ajo. Pääsin passipaikkaan, jossa olin vuosien saatossa ampunut kaksi hirveä. Maasto on paikalla kuitenkin vuosien saatossa muuttunut huonompaan suuntaan. Risukkoa on tullut sen verran, että ampumasektoria valitessa tein kompromissin, eli en valinnut kahdesta hyvästä paikasta kumpaakaan, vaan jäi puoliväliin.

Kauan en aamuhämärässä istunut, kun näin, että ylärinteestä tuli vauhdikkaasti mölöturpa alas. Otus livahti ryteikön taakse juuri ennen ampumauraa. Seuralaisia otuksella ei rinteessä ollut. Yksinäinen hirvi oli tullut alueelleni äänettömästi kuin aave, vinhasti ravaten. Koirakaan ei perään haukkunut.

Nostin kiväärin poskelle. Saattaa olla, että pilkkijakkarani siinä samalla narahti. Ehkä otus vain huomasi liikkeen. Se pysähtyi, ja kun sen etenemisrytmi muuttui, en voinut kiikarilla seurata otuksen menoa lasketulla nopeudella. Laskin aseen ja katsoin, minne se oikein katosi.

Hirvi ryntäsi nyt uran läpi niin, että myöhästyin. Verenmaku tuli vahvana kitalakeen. Taisi korviakin kuumottaa ja hattu nousta päästä. Ei siinä hempeitä ajatuksia mietitty, mutta yhden asian muistan kirkkaasti. Muistin salamannopeana erään tunnustetun hirvimiehen kännikrapulaisen tilityksen Ruotsinlaivalla. Kymmenittäin hirviä ampunut mies vakuutti, ettei ammu enää koskaan hirviä ryteikköön.

Tuijotin kiikarin läpi hirven etenemistä puiden takana ryteikössä, ja kun tumma hahmo näkyi, puristin kylmäviileästi liipasinta. Otus jatkoi menoaan vaikeassa ryteikössä ja vedin pulttilukon taakse. Uusi pamaus. Otus kuului liikkuvan puiden ja ryteikön takana edelleen. Taas liikkuvat taakse ja ääniseutu kiikariin. Taas vilahti ruho puiden takana: laukaus!

Minulla oli passissa ollut yksi luoti putkessa ja kolme makasiinissa. Kun otus oli lopullisesti liuennut tumman kuusikon varjoihin, lähdin jäljille. Puhelimessa kyseltiin kaikenlaista, suuntaa ja sen sellaista. Ilmoitin seuraavani jälkiä, kunnes sadan metrin jälkeen minut käskettiin pysähtymään. Lähimpänä ollut passikaveri lähti kiertämään hirven eteen.

Pian paljastui, että hirvi oli laukannut autotien yli motista ulos. Tiellä näkyi kuitenkin tummaa verta. Kun lähialue kiertämällä nähtiin, ettei hirvi ainakaan kauas ole juossut, päätimme pitää tauon. Kaverini totesivat lakonisesti minun ampuneen neljä laukausta. Olisin voinut mennä valalle, että ammuin vain kolmasti!

Tilannearvion jälkeen päätimme antaa tilanteen rauhoittua. Kävimme kahvilla ja teimme uuden motin. Tällaisessa tilanteessa ampujan päässä liikkuu paljon. Ei ollut ollenkaan kivaa istua ja odottaa jälkimiehen radiopuhelinviestejä. Mitä jos otus olisikin mennyt jo motista ohi! Silmäkulmissa synkkeni, kun ajomies ilmoitti, että verta on härmäisessä maassa vähän, ja että hirvi oli jatkanut matkaa yhden makuun jälkeen.

Hetikohta kuitenkin tuli vapauttava ilmoitus. ”Täällä kuusikon takana on hirvi kuollut.” Ampumispaikalta nelisensataa metriä juossut lehmä oli päättänyt maallisen taipaleensa kolmen pienen kuusentaimeen väliin.

Nyljettäessä hirvestä löytyi vain yksi luoti: kymmenen senttiä lapaluun takana kello neljässä. Oliko se laukauksistani ensimmäinen, toinen, kolmas vai neljäs?

Osa hirvenmetsästyksestä on autossa istumista. Olen varma, että joku skenografi hykertelisi, jos näkisi 5 isoa miestä kököttämässä henkilöautossa aamuhämärässä. Kaikilla on raskaat, polviin asti ulottuvat kumisaappaat, kintaat ja ihan helvetisti vaatetta päällä. Hirviliivin povitaskusta törröttää joka ukolla VHF-puhelimen antenni, ja punainen lakki on päässä niin syvällä kuin se vain menee.

Ollaan viikonlopun ensimmäiseen passiin menossa. Kuskillakin on niin isot saappaat, että pelkästään yhden pedaalin painaminen on sula mahdottomuus. Kytkimen savu tuoksuu vahvasti ohjaamossa. Takapaksi on täynnä kiväärejä, ja hirvikoira pomppii karvat pörröllään polvelta toiselle. Kun 500 metriä on ajettu, kaikki ikkunat ovat huurussa. Vain koiran nuolaisukohdasta näkee sivulle.

Kyyti on kaukana kylmästä, vaikka metsien miehet jököttävät autossa puhumatta. Oikeasti heistä kukaan ei ole autossa, vaan kaikki pohtivat omaa sijaintiaan suunnitellussa ajossa. Passipaikka on vuosien saatossa tullut jokaiselle tutuksi, ja siinä autossa istuessa pohditaan, että se ampumasektoria oikealla häiritsevä pihlaja (jota ei vielä toissasyksynä vielä edes ollut olemassa) pitäisi katkaista.

Mutta kun yhtiön metsää, ei parane risuakaan katkaista…

Jos ensimmäinen ajolähtö on 20 minuutin päässä, niin autosta astutaan ulos valmiiksi selkä märkänä. Huuruiseen metsään pöllähtää heti valkea huurupilvi, kun ovet aukeavat, ja ensimmäinen jätetään kyydistä.

Tietysti ajojen välillä tunnelma nousee tai laskee. Jos hirvi sattuu ajossa pääsemään motista ulos, niin autossa ei puhuta mitään niille, joiden välistä otus on onnistunut selviytymään. Jotakin juutajaata voi kokematon siinä kohtaa kyydissä sanoa.

Kaikkein mustimman hiljaisinta autossa on silloin, kun naapuriseurue on ampunut omalla puolellaan, aivan passimotittajien selän takana (etäisyyttä noin 500 metriä) kaksi vasaa, jotka olivat omalle puolelle tulossa. Silloin hirvimiesten autossa on äänetöntä tunnelmaa niin, että auton kyljet pullistelevat ja rungon vääntyillessä tuulilasiin juoksee vittumainen halkeama.

Kaksi vasaa. Ihan selän takana!

Aivan päinvastainen ilmiö on autossa, jos siihen saadaan kaataja. Viereisessä passissa tilannetta kiusallisen läheltä seurannut kuuntelee vaiti, kun kaatomies kertaa metsästystilanteen sen viidettä kertaa. Kaataja imee itseensä silloin kaiken niin tarkkaan, ettei toiset saa edes happea.

Tapahtumat ovat kuitenkin tapahtumia. Kaikkein ikävintä hirvimiehellä on silloin, kun hän istuu yksin omassa autossaan. Kotiinpäin ollaan menossa, ja aamulla mennään töihin.

Viikonloppu on takana, eikä tulosta ole syntynyt. Toinen jalka on reiteen saakka märkä, kun metsäkoneen urassa on jää pettänyt. Päivä on jo illassa, ja musta, märkä asvaltti imee kaiken valon. Tyhjyydestä muistuttava styroksilaatikko kolisee mutkissa ja nitisee auton sivuja vasten tyhjässä takapaksissa.

Tuulilasin pyyhkimetkin tuntuvat silloin heiluvan tavallista hitaammin. Ihan kuin nekin tietäisivät, että tämä on jo kolmas viikonloppu, kun hirvestäjäjoukko palaa metsästä puukot puhtaina.

Elo pakeni tästä silmästä 31.10. 2009 vähän ennen puoltapäivää.

Viikko sitten hirvipassissa istuminen oli märkää hommaa, mutta uusi viikko kaiken muuttaa voi. Tänä lauantaina oli Suomessa erinomainen jahtisää.

Pieni pakkanen ei tunnu missään, kun auringon säteet siilautuvat kuusimetsään, ja pyy viheltelee melkein käden ulottuvilla. Kymmenen joutsentakin päätti lentää kuusten latvoja hipoen juuri meikäläisen yläpuolelta. Tällaiset hetket luodikko sylissä ovat niitä kohtauksia, minkä vuoksi metsälle mennään. Siinä ei korpin korahtelukaan tunnu pahalta, paskonärhen rääkäisystä puhumattakaan.

Parasta kaikessa on tietenkin onnistunut ajo. Vaikka maasto ei vielä lumivaipassa olekaan, kuuraisessa maastossa on helppo ajaa hirviä. Mikä oli meikäläisen kuusen alla ollessa, kun VHF-puhelimesta kuului karun miehekkäästi kommentteja eri passipaikoista: taisimme nähdä yhden ajon aikana 5 hirveä. Koirakin haukahteli siellä ja täällä.

Sitten viime syksyn hirviseuruumme teknologinen taso on parantanut. Ajomiehen ja -koiran käytössä oleva Tracker helpottaa tilanteen seuraamista kummasti. On mukava kuunnella ajomiehen raportteja, kun hän näkee puhelimesta suoraan, missä kohtaa maastoa koira kulloinkin on. Vaikka meikäläisellä ei tällaista Tracker-sovellusta omassa puhelimessa olekaan, on mukava kuunnella passissa ajomiehen raportteja koiran tilanteesa.

Tällä kertaa havaintoja siis riitti yllin kyllin. Minäkin pääsin näkemään nuoren sonnin. Ryteikön takana rauhallista ravia edennyt hirvi kääntyi kuitenkin luodikon ulottumattomiin nopeasti, kun se haistoi jälkeni metsässä. Ajomies tuli kohta jälkiä pitkin perässä. Punainen liivi ja pipo vain välähtivät ryteikössä, ja kohta kuulin raportteja jo läheisen metsäpellon takaa. Sitten kuului laukauskin.

Ajomiehemme ampui jäljillä ollessaan hirven, joka sattui astelemaan melkein ajomiehemme kannoille. Kyseessä oli siis toinen hirvi, ei se, jota jälkiä seuraten haettiin. Hyväkuntoisen sonnin taival päättyi ojauraan suurehkon kiven viereen. Muutama kirurginen toimenpide, ja sonnin suolet höyrysivät kipakassa pikkupakkasessa. Tällaisten tapahtumien jälkeen on tulillakin aina tavallista riehakkaampi tunnelma.