Artikkelit joissa on tagi ‘metsästys’

Hirvikosken susitragedia

maanantai 23. tammikuuta 2012

Viime viikolla kaksi sutta tappoi kotipihasta koiran Hirvikoskella. Koiramaailman viisaimpiin lukeutuva bordercollie löytyi 20 metrin päästä kotiovelta.

Hetkeä aikaisemmin pihalle tarpeilleen päästetty koira löytyi pahastai raadeltuna. Ilmeisesti talosta kantautuneet äänet ja valot pelästyttivät syömäpuuhissa olleet sudet paikalta. Koira piti lopettaa.

Olen useasti toveripiirissäni todennut, että Suomessa on liikaa kotieläimiä. Koirat luen kahteen joukkoon: lampunvarjostimiin ja funktiokoiriin. Jälkimmäiset tarkoittavat eläimiä, jotka on hankittu tiettyyn tarkoitukseen: metsästykseen, pelastustehtäviin jne. Lampunvarjostimiksi kutsun kotieläimiä, jotka hankitaan terveen ihmissuhteen korvikkeeksi viihdekäyttöön.

Oli ihmisellä millainen kotieläin tahansa, on varmaa, että sellaisen tappaminen kotipihaan tai kesken metsästyksen nostaa defenssit pintaan. Tämä on näkökulmakysymys: puissa tai bongaustorneissa kiipeilevän, koirattoman ajankuluttajan on vaikea ymmärtää, miltä koiransa menettäneestä tuntuu.

Torneista on helppo huudella, että susiin ei saa koskea. Tämä riekkuminen hyytyy todennäköisesti vasta sitten, kun susi puraisee Suomessa ihmistä. Toivotaan siis, että riekkuminen ei lopu.

En toivo sen enempää susien loppumista Suomessa. Koirattomana minun on helppo sanoa näin. Saattaa olla, että mielipide muuttuu, jos vaikka hirvimetsästysryhmämme koira joutuu joskus suurpedon takaa-ajamaksi.

 Pitäisikö minun silloinkin fatalistisesti vain todeta, että kaikki on isommassa kädessä? Pitäsikö siinä kohtaa lopettaa kokonaan hirvikannan sääntely, ja päästää tehometsätuotannon tekemään ekolokeroon sopeutunut hirvikanta juoksentelemaan autoteille valtoimenaan?

Metsästäjien vaalikone yllätti

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Kyllä maailma on ihmeellinen paikka. Olin hiljattain kolme viikkoa Afrikassa ja hämmensin sivistyneitä matkakumppaneitani kertomalla avoimesti suomalaisesta metsästyskulttuurista. Meillähän maastoon on aivan erilainen suhde kuin keskieurooppalaisilla, joskin yllätyksekseni kuulin, että villisikakanta on lisääntynyt viimeksi kuluneiden vuosien aikana huomattavasti Berliinissä.

Kuluneella viikolla kollega pisti meikäläiselle linkin Suomen Metsästäjäliiton avaamaan vaalikoneeseen, jonka aiheet käsittelevät muun muassa ampumaratoja, asepolitiikkaa, suurpetoja, metsästystä luonnonsuojelualueilla ja eri riistalajien metsästämistä. Vaalikoneeseen on vastannut tähän mennessä noin viidesosa ehdolle asettuneista ehdokkaista, joista yli sata ilmoittaa harrastavansa itsekin metsästystä. Tämä osuus vastaa aika hyvin metsästäjien suhteellista osuutta Suomen kansasta.

Toimittaja on tietysti utelias, joten kokeilin konetta, ja yllätyksekseni huomasin, että olen mieleltäni hyvin lähellä vihreää linjaa. Kymin vaalipiirissä ehdokkaaksi asettuneet ja vaalikoneeseen vastanneet henkilöt ovat ylipäätään muutenkin metsästysasioissa kanssani lähes samaa mieltä.

Kun vertasin omia ja Kymien vaalipiirin ehdokkaiden vastauksia, peräti 30 ehdokasta oli kanssani samaa mieltä vähintään 56-prosenttisesti. Kolmen eniten samaa mieltä olevan ehdokkaan joukossa oli kaksi vihreää ja yksi Muutos 2011 -liikkeen ehdokas! Tulos ei täsmää alkuunkaan siihen ilmapiiriin, jota metsästyspuheeni työpaikalla koettelevat tämän tästä.

Kysymys kuuluukin, olenko mielipiteineni väärässä työyhteisössä, vai ovatko kansanedustajaehdokkaat Suomen Metsästäjäliiton vaalikoneeseen vastatessaan käyttäneet opportunistista poliitikon silmää. Vai onko niin, kuten Afrikassa matkakumppaneitani piinatessa esitelmöin: äänekkäitä vähemmistöryhmiä lukuun ottamatta suomalaisilla on  valistunut ja läheinen suhde luontoon, sen flooraan ja faunaan.
Kalastajien vaalikonetta odotellessa…  metsästäjien vaalikone huviksi ja hyödyksi: http://www.metsastajaliitto.fi/vaalikone

Teltasta hirvenkaatoon

maanantai 29. marraskuuta 2010

Tulipa testattua pitkästä aikaa, millaista on olla makuupussissa kesäteltassa kymmenen asteen talvipakkasessa. Hyvinhän se meni, kun on toimiva makuupussi. Keljuinta oli aamuyöllä, kun piti tehdä iso valinta: käydäkö tarpeilla nyt vai vasta päivällä. Kömmin ylös, ja herranen aika kun oli kylmä! Äkkiä takaisin makuupussiin lämmittelemään.

Teltta oli festivaalimallia, siis näitä, joita myydään kesällä rockfestivaaleille 10-20 euron hintaan. Alaliepeessä oli molemmissa kyljissä koko seinän pituinen tuuletusverkko. Sattui olemaan aika kova tuuli perjantaina ja lauantain välisenä yönä. Teltassa se tarkoitti sitä, että ensin jätin naaman pussin suuhun näkyviin, sitten kiristin nyörit niin, ettei näkynyt kuin nenänpää. Lopulta huomasin katsovani hengitysreikää jostain syvemmältä pussista. Vaan eipä palellut, vaikka tuuli vihelsi iloisesti telttanaruissa.

Muistelin pussin lämmössä yli kymmenen vuoden takaista kokemusta Vaalimaanjoelta. Hiihdimme kaverin kanssa jokea pitkin, kunnes tuli pimeä. Pakko leiriytyä, sillä pimeässä jokea pitkin hiihtäminen olisi ollut vaarallista sulakohtien vuoksi. Ja kuten kaikki metsässä olleet tietävät, pimeässä jo pelkkä tasapainon ylläpito on vaikeaa liikkeessä, etenkin jos liikkuminen tapahtuu valokeilan avulla.

Niin siinä sitten kävi, että hiihtämisen aikana lämpötila laski nollasta kahteenkymmeneenneljään asteeseen. Ei ollut telttaa, vaan lämmittelimme rakovalkean ääressä. Aina välillä piti vaihtaa toinen kylki tulta vasten, kun pimeänpuoleinen puoli kropasta jäähtyi. Hikinen päähinekin oli aina toiselta puolelta jäässä, vaikka tulen puolella tulen lämpö oli polttaa silmäripset päästä.

Nyt kuitenkin olinasiallisesti toimessa, ja nousin aamuseitsemältä tyytyväisenä teltasta. Aamuaskareiden jälkeen päräytin hirviporukan aamujaolle, jossa olikin hyvin topattua väkeä. Pakkanen oli edelleen kiristymässä. Lauantai ei kuitenkaan tuonut tulosta, vaan joukon hytiseviä kavereita, joille riitti tällä kertaa kaksi tuloksetonta koira-ajoa.

Sunnuntaina pakkanen oli aamulla jo reilut 17 astetta, mutta puolenpäivän aikaan oltiin reilun 15 miinusasteen oloissa. Vaatetta oli reilusti, mutta varpaat ja kädet ottivat lämmönvaihtelun nopeasti vastaan. Tunnustan, että iltapäivällä oli sormissa aika jäykkä tunto. Siinä sitä kökötettiin kannonnokassa ja odotettiin epätoivoisesti haukkua.

Lopulta joukkomme armahdettiin: koira otti hirven haukkuun ja Hannu poksautti kiintiömme viimeisen otuksen nurin. Kyllä tuntui kauniilta kiväärin laukaus tuulettomassa pakkaskelissä, matalalta viistävässä auringonpaisteessa! Syksyn hirvikarsinta on meidän joukkomme osalta nyt ohi. Luodikkokin on tätä kirjoitettaessa jo rasvattu talvikuntoon. Seuraavaksi pilkkiongintaa, ehkä ilvesjahti mutta maalis-huhtikuussa ehdottomasti majavanpyyntiin!

Bragge suoritti ajon ja tutustuu takaa-ajettuun onnistuneen kaadon jälkeen.

Bragge suoritti ajon ja tutustuu takaa-ajettuun onnistuneen kaadon jälkeen.

Onnistunut peräsuolen irrotus

maanantai 22. marraskuuta 2010

Sen tiesi heti puolessa väliä viikkoa, että viikonloppuna lumi on hurmeessa. Elämme hirvenmetsästyksen parhaita aikoja: lunta on maassa, ja erikokoisten hirvien jäljittäminen on sorkkajälkien avulla on helppoa kuin heinäteko!

Kaksipäiväinen hirvenajoviikonloppu voidaan jakaa neljään osaan. Lauantai alkaa aamuajolla. Jossain vaiheessa mennään tulille syömään makkaraa, ja iltapäivällä hoidetaan se päivän toinen puoli. Toiminta-aikahan on hirvijahdissa hämärästä hämärään. Sunnuntaina on siinäkin periaatteessa kaksi osaa: aamu- ja iltapäivä.

Porukallamme oli lauantaiaamuna selvä tavoite: kiintiössä oli kahden vasan ja yhden aikuisen hirven ammuttava aukko. Levittäydyimme ensimmäiseen ajoon suuren erämaa-alueen kulmaan. Siellä oli jahdattu vasaa onnistumatta jo kahden viikonlopun ajan.

Heti passipaikalleni tultaessa huomasin Johanneksen kanssa vasan jälkiä maastossa. Jäljet näyttivät menevän motin sisään, joten odottelin passissani kohtaamista hengittämättä noin kahden tunnin ajan. Huokasin vasta, kun Roope ilmoitti: vasa nurin. Jähmettymiseeni oli hyvä syy. Niin minä kuin vieruspassissa ollut Johannes kuulimme kumpikin välistämme rutinaa melkein koko passin ajan. Aivan kuin hauiksen mittaiset männyt olisivat katkeilleet ison sonnin alla.

Ajon jälkeen kävin itse äänen suunnassa samoilemassa, mutta mitään jälkiä neitseellisestä lumesta ei löytynyt. Omituinen mysteeri painui nopeasti uusien tilanteiden alle, sillä iltapäivällä ammuttiin jo seuraava hirvi. Niin siinä sitten pääsi käymään, että sunnuntaina puolenpäivän aikaan lahtivajassa roikkui kolme ruhoa. Saimme viikonloppuna siis osuman kolmessa osassa neljästä. Se neljäs osa käytettiin lihankäsittelyyn lahtivajassa.

Kun lihaa oli niin paljon, niin meikäläinenkin pääsi vuolemaan lihat parista takajalasta. Kulmapala irtosi kalvoistaan helpommin kuin koskaan. Peräsuolenkin pääsin vuolemaan luista irti toiseen kertaan. Helppo nakki! Tiedän, että kaikissa seuroissa kaikki eivät pääse jalostamaan taitojaan lihanleikkuussa. Jossakin ylä-Savossa tietämyksen levittämisestä on tehty ihan EU-hanke, mitä tervehdin ilolla.

Metsästys ei ole pelkästään kineettistä viestintää luontokappaleen kanssa. Erämiestaitojen pitää ulottua syvemmälle lajiin. Kun metsästäjä on mukana koko teurastusketjussa, hän oppii arvostamaan luontoravintoa. Monta kertaa ei hirveä tarvitse paloitella, kun huomaa, että riista on muutakin kuin paistipaloja.

Tunnustettavahan se on, että pakkasessa lihojen leikkaaminen on vaarallista ja rankkaa puuhaa. Viiltoja voi tulla muuhunkin kuin hirvenlihaan. Ja kun alkupaloittelun jälkeen irrottelee kalvoja vielä parisen tuntia kotona, niin nukkumaan mennessä ymmärtää tehneensä muutakin kuin metsästysurheilua pelkän ampumisen ilosta.

Sunnuntai-ilta meni ihan piikkiin asti, kun lihaa oli käsiteltävänä reilusti normiviikonloppua enemmän.

Sunnuntai-ilta meni ihan piikkiin asti, kun lihaa oli käsiteltävänä reilusti normiviikonloppua enemmän.

Susi Tanja Karpelan vaatteissa

maanantai 15. marraskuuta 2010
Maalla riista hyödynnetään tarkasti. Katin ampuman lehmän pötsi pestään, kuivataan, pakastetaan ja syötetään myöhemmin metsästäjän nelijalkaisille suurena herkkuna.

Maalla riista hyödynnetään tarkasti. Katin ampuman lehmän pötsi pestään, kuivataan, pakastetaan ja syötetään myöhemmin metsästäjän nelijalkaisille suurena herkkuna.

Vuoden 1991 miss Suomi, ex-kulttuuriministeri ja nykyinen kansanedustaja Tanja Karpela tuli mieleeni, kun seurasin lauantaina Katia tämän irrottaessa hirvenkieltä kantimistaan lahtausvajan lattialla. Kati on kätevä nainen, ja pääsimme viikonloppuna hirviporukassa paloittelemaan hänen ampumaansa hirvilehmää.

Olen Tanja Karpelan kanssa samaa mieltä siitä, että hänen asemassaan olevan uusmaalaisen kannattaa ennen eduskuntavaaleja kirkastaa profiiliaan eläintensuojelijana. Viime perjantaina hän antoi blogissaan ymmärtää, että maa- ja metsätalousministeriön tämänkertaiset ilvesten ja susien kaatolupamäärät (459 + 22) ovat vaalien alla tehty kumarrus äänestäjiä kohtaan. Karpela ei hyväksy ihmisten petopelkoa perusteeksi suden hengen riistämiseksi.

Blogissaan Karpela kaipaa ministeriöltä proaktiivista toimintaa. Hän peräänkuuluttaa ”sähköistettyjä suurpetoaitoja, lippusiimaa, laumanvartijakoiria, hälytyslankoja, yösuojia tai -aitauksia, vasonnan ja karitsoinnin tehostettua valvontaa, laidunalueenympäristön muokkausta, tilojen jätehuoltoa, suojeltujen eläinten lähetinpannoitusta, hajukarkotteita tai edes koirien suojaamista kotipihoissa aidoilla.”

Kaksi vuotta sitten tein uutisen, kun Miehikkälässä sudet repivät viisikuukautiselta susikoiralta jalat irti verkkoaidan läpi. Jalaton koira piti lopettaa.

Hiljattain luin jostain, että politiikan ongelma on se, että politiikka on liian kaukana ihmisistä. Voi olla, mutta politiikka on ainakin liian helsinkiläistä. Sieltä on helppo raakkua maaseudulle ohjeita vaikkapa suden torjumiseksi.

Olenkin huolissani siitä, että suomalaisten metsäsuhde rakoilee pahasti. Maaseudulla suhde luontoon on vielä ehjä, eikä kasvi- ja eläinkuntaa ole inhimillistetty niin kuin kaupunkilaisissa koiraperheissä on tapana. Näissä samoissa piireissä suomalainen metsä puolestaan tuntuu olevan vain puuntuotantopinta-alaa, jonka puolesta äänenkäyttö on delegoitu vain harmittomille vähemmistöille.

Missä viipyy eteläsuomalaisten luonnonmetsien, puiden ja niitä ympäröivien biotooppien, suojelu inhimillistämisen keinoin? En puhu nyt Repoveden kaltaisista perheiden teemapuistoista, joissa on helppo viettää viikonloppuja valmiiksi tallatuilla poluilla. Etelä-Suomen aarniometsät on nopeasti läpikävelty.

Olisiko tuo niin, että kehä kolmosen sisäpuolella kokonainen metsä on liian iso kokonaisuus edustajalle, jota kiinnostaa vain aktiivisen äänestäjäkunnan enemmistön miellyttäminen. Pehmeäturkkisilla villieläimillä saa kaupungistuvan äänestäjäkunnan parissa paljon helpommin pisteitä kuin huutamalla korpien puolesta.

Yritän tässä siis kierrellen ja kaarrellen sanoa, että petoeläinpolitiikkaa voi aitausten sijaan tehdä myös positiivisesti, vaikkapa järjestelemällä Etelä-Suomeenkin tarpeeksi isoja luonnontilametsiä. Niissä ravintoketju rakentunee itsestään niin, ettei suurpetojen tarvitse nälän tullen piipahtaa lähiöön puremaan puudelien jalkoja poikki.

Jos tämä on liikaa pyydetty, niin voimmehan me aina vaatia itänaapuria säilyttämään riittävästi luonnontilametsää omalla puolellaan. Siinähän aukeaisi mahdollisuudet erähenkiselle lähimatkailullekin, kun kehäkolmoslaiset pääsisivät tansanialaiseen tapaan kiertelemään safariautoilla itäkarjalaisten susien ja karhujen joukossa.

Taas kaatopullon ostoon

maanantai 11. lokakuuta 2010
Vielä lauantaina ihailtiin metsässä keltaisia lehtipuurivejä. Sunnuntaina tuli noutaja ruskalehdille: Kova tuuli pyrytti lehtiä kuin keltaista lunta!

Vielä lauantaina ihailtiin metsässä keltaisia lehtipuurivejä. Sunnuntaina tuli noutaja ruskalehdille: Kova tuuli pyrytti lehtiä kuin keltaista lunta!

Kaadettu vasa on asetettu kauniisti sammalmättäälle.

Kaadettu vasa on asetettu kauniisti sammalmättäälle.

Jäi viikon takaisen kaadon jälkikommentti sen verran kaivelemaan, että päätin nyt ampua tarkemmin kohteeseen. Tottahan se on, että jos viikon takainen kuti olisi osunut 5 senttiä edemmäs, keuhko-osumaa ei olisi tullut.

Uusi viikonloppu, ja ei kun uutta matoa koukkuun! Lauantaina emme saaneet ajossa ensimmäistäkään kontaktia, mutta sunnuntaina oli toinen ääni kellossa. Heti ensimmäisessä ajossa alkoi koira haukkua oitis passiin asettumisen jälkeen. Haukku kuului aivan läheltä, ja pettymys oli melkoinen kun paljastui, että naapuriseuran koirat ajoivat hirven meidän alueelle. Taisivat mennä samantien alueemme läpikin.

Tämän vuoksi jo suunniteltu kakkosajo hylättiin, ja suunnattiin syvemmälle päijäthämäläiseen korpeen. Siellä meikäläinenkin kohta istui reppujakkaralla kuusen vieressä pienellä kalliotörmällä. Edessä aukeni pieni aukko, jossa kasvoi mäntyä sen verran harvassa, että läpi siitä ei rei’ittä tultaisi.

Olin kieltämättä aika skeptinen, kun kuuntelin ajon ensimmäisiä radiokommentteja. Yhden passin ohi oli heti aluksi viilettänyt ajorenkaan ulkopuolelle täysikokoinen hirvi. Koira puolestaan harhaili ajossa ilman hajua. Sää oli yön aikana muuttunut, ja kova tuuli pudotti pitkän tuulettoman kauden jälkeen lehtiä puista niin, että metsässä näytti siltä, kuin olisin ollut keltaisessa lumisateessa.

Puiden latvusten kohina ja äänekkäästi maahan putoavat lehdet aiheuttivat tämän tästä ääniä, jotka kuulostivat kuin hirvi olisi hiipinyt sadan metrin päässä kuusikossa. Kaikkea se korpipassi mielessä teettääkin.

Äkkiä aivan lähettyviltä kuului hirvittävä pamaus. Ensin oli aivan hiljaista, mutta sitten ajomies kävi tilanteen puhelimessa läpi. Eihän siinä voinut muuta kuin todeta, ettei laukaus kuulunut meidän passiringistämme.

”Räjähdyksestä” toipuessani huomasin näkyvyyden huonontuvan. Kiväärin pinnalle ilmestyi pienen pieniä sadepisaroita. Sade yltyi, ja taivas pimeni entisestään.

Siirsin repun kuusen juureen sateelta suojaan. Kun tuuli alkoi lyödä sadetta vinona jahtiliivin pintaan. Minulla ei ollut lippahattua matkassa, ja sade alkoi kerääntyä silmälaseihin, mikä ei suinkaan lisännyt näkyvyyttä harmaan taivaan alla. Otin riskin ja laskeuduin kalliotörmältä alas, kuusen oksien suojaan.

Näkymä kuusen juurelta ei ollut lainkaan niin hyvä kuin kalliontörmältä. En nähnyt enää alas viettävän rinteen takareunaa ja mäntyjen välissä kasvoi yllättävän pitkää heinää. Pahaa risukkoa ei sentään ollut, ja mietin, että heinä väistää kyllä luotia ilman, että luodin suunta muuttuisi.

Vaivuin näissä ampumis- ja näkyvyyspohdinnoissani aika syvälle, kun koiran kanssa ajossa ollut Kati ilmoitti, että hän oli säikäyttänyt vasan ja lehmän edestään kavereiden passeja kohti. Koirasta hänellä ei ollut tietoa: näiden kahden otuksen jäljillä se ei ainakaan ollut.

Kauan ei mennyt, kun Kati ilmoitti lehmän ja vasan kääntyneen minun ja Markon passia kohti. Ilmoitus aiheutti epätietoisen tunteen, sillä minun ja Markon välissä oli paitsi yksi tai kaksi muuta passimiestä myös yksi järvi. Varmuus on parasta.  Nyt ei sopinut enää liikkua sijoiltaan, oli asemapaikka millainen tahansa. Kirosin sitä, että en ollut enää kalliotörmän päällä.

Heti kohta etuoikealta ilmestyi aukon alalaitaan hirvilehmä, jota hyvin pienikokoinen vasa seurasi. Kumpikin tuli aukon takareunaa pitkin rauhallisessa käynnissä. Tässä vaiheessa meikäläisen sydän alkoi pumpata verta niin, että suonissa kohisi. Todennäköisesti syke nousi lähelle pariasataa. Tällainen rauhallisesti kehittyvä ampumatilanne on parasta, mitä metsästysurheilu voi ryteikkö-Suomessa tarjota.

Kun sektorin vasempaan reunaan etenevän lehmän pää meni taas kerran pienen männyn taakse, nostin kiväärin tähtäysasentoon. Seurasin viettävän rinteen takana vaivoin näkyvää vasan päätä. Onneksi parivaljakko lähti nousemaan aukeaa ylemmäs sen vasemmassa reunassa. Näin toisella silmällä, että lehmä ohitti muutaman puun välissä sellaisen aukon, johon voisin yrittää vasaa.

Mutta kun vasa tuli tähän kohtaan, se häipyi kiikarissa melkein näkymättömiin. Pieni otus jäi vain epäselväksi hahmoksi korkean heinän taakse. Onneksi matkassa oli uutukainen huippukiikari. Sen verran näin, että pystyin lähettämään luodin liikkeelle. Osumasta ei minkäänlaista vihjettä!

Lehmä ja vasa ampaisivat samantien vasemmalle pimeään kuusikkoon. Vedin pulttilukkoa taakse, työnsin eteen ja huomasin, että aukossa oli muitakin. Parivaljakon takana oli tullut reilu sata metriä jäljessä komea sonni, joka laukauksen kuultuaan jähmettyi ampumasektorin oikeaan kulmaan. Se höristeli korviaan ja heilutti päätään ihmetyksen vallassa.

Seurasin sonnia katseella ja laskin aseen alemmas. Oli sen verran etäisyyttä ja hämärää, etten saanut selville, oliko sarvissa 6 vai 8 piikkiä. Puolittaiset lapiosarvet joka tapauksessa. Kirosin tietysti sitä, että tässä ajossa oltiin hakemassa vasaa, eikä hirvisonnia. Siinä oli hieno yksilö kuin tarjottimella!

Arviolta 20-30 sekunnin kuluttua hirvisonni otti suunnan aukiota reunustavaan kuusikkoon ja katosi. Ilmoitin puhelimella ampuneeni vasaa ja lähdin luvan saatuani tarkastamaan ampumapaikkaa. Ei pisaraakaan! Maassa ei näkynyt lainkaan verta, ja kaiken kukkuraksi löysin luodin tekemän viillon männyn kaarnassa. Olinko ampunut ohi?

Etenin maastoa haravoiden kuusikon reunaa kohti. Löysin maasta sorkan jälkiä. Ääretön harmitus alkoi nostaa päätään sisälläni, mutta sitten näin maassa hiukan verta. Kuusikonrajasta löytyi lisää! Ilmoitin puhelimella havainnostani ja sukelsin niska kyyryssä havunoksien läpi kuusikkoon. Tiheän kuusikon alla oli vähän aluskasvillisuutta. Maasto oli tasaista ja kauniin sammaleen peitossa. Muurahaispesiä oli useita.

Melkein heti näin etujalat levällään seisahtuneen vasan. Se oli tunkenut parin kuusen välistä ennen lysähtämistään sammalmättäälle. Vasa ei ollut edennyt kuin satakunta metriä laukauksen jälkeen. Näin heti reiän molemmissa kyljissä.

Kun vasan nahkaa irrotettiin lahtivajassa, kävi selväksi, että laukaus oli ollut niin sanottu napakymppi. Oikeastaan vielä enemmänkin: luoti oli mennyt aivan lapaluun takareunasta sisään keuhkoihin. Siellä luihin rikkoutumaton luoti oli porautunut aivan sydämen juuresta aortan läpi ja edelleen toisesta kyljestä ulos, jolloin luoti oli vielä ulos tultuaan raapaissut kaarnaan uran aukolla olevaan mäntyyn.

Lapaluuosuma olisi tarkoittanut tietysti lihahukkaa, ja riistaan kohdistettu sydänosuma pilaa aina yhden parhaista luomuherkuista: autonominen sydänlihas on mitä suurinta herkkua!

Nylkemisen jälkeen ajelin tyytyväisenä vaatteiden vaihtoon, kunnes äkkäsin, että taas pitää ostaa uusi kaatopullo. Kausi on alkanut kieltämättä erinomaisesti: lahtivajassa on jo kaksi meikäläisen ostamaa korkattua kaatopulloa. Vieläköhän tässä pitää syksyn kuluessa korkata auki se meikäläisen kolmaskin kaatopullo?

Tähdet kohdallaan ja hirvi kinnerpuussa

sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Onnistunut suoritus on edennyt vaiheeseen, jossa kaato tallennetaan seuraavien sukupolvien tutkittavaksi. Verikoira Bracke, kirjoittaja ja nelipiikkinen sonni.

Onnistunut suoritus on edennyt vaiheeseen, jossa kaato tallennetaan seuraavien sukupolvien tutkittavaksi. Verikoira Bracke, kirjoittaja ja nelipiikkinen sonni.

Ammuin nelitappisen hirvisonnin sunnuntaina  heti aamutuimaan.

”Voiko ihanammin päivän enää alkaa
onko ihanampaa aamua kuin tää.”

Eikös se näin mene joku iskelmäkin…

Oikeastaan tämä vaarallisen kepeä olotilani käynnistyi lauantaina sen takaiskun jälkeen, kun kaksi supikoiraa ehti iltapäiväajon yhteydessä kotiluolaansa karkuun. Nieleskelin epäonnistumista hirvijahdin jälkeen erään järven itärannalla olevalla kalliolla, johon viritin camping-tuolin, kaksi paternoster-onkea ja öljytynnyrin, jossa poltin roskapuuta yöpimeään asti.

Ensin paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, ja parin tunnin päästä näkyi pimenevällä taivaalla ensimmäiset tähdet, joita kohti tynnyristä karkaavat kipinät kurkottelivat. Siinä sitä tyynen järven rannalla mieli rauhoittui, ja ajatuksiin tuli kaikenlaisia joutavia mietteitä, kuten siviilipalveluksen lyhentämisvaaatimukset neljäkuukautiseksi. Otava näytti olevan taivaalla oikeinpäin, toisin kuin Montevideon yötaivaalla puolitoista vuotta sitten. Uruguain rantaryteiköissä ei nuotioita polteltu. Siellä tulikärpäset kilpailivat  tähtikuvioiden kanssa.

Sunnuntaina heräsin mieli virkeänä, mutta jahtiprotokolla alkoi kiusallisella unohduksella. Olimme kokoontumispaikalla tehneet jo passijaon, kun huomasin, että luodikkoni oli mökillä. Ei auttanut muu kuin vaihtaa passipaikkaa kaverin kanssa, hänelle kun oli varattu passi lähempää mökkiä.  Äkkiä autolla mökille, kivääri matkaan ja koiramiehen kanssa pöpelikköön. Muut jo odottelivat malttamattomina jahdin alkua.

Tässä kohtaa meikäläisellä oli vielä katkera maku suussa, sillä minulle ensin jaettu passi vaikutti paljon otollisemmalta kuin tämä. Noh, ei muuta kuin rinteeseen risujen sekaan seisomaan. Eikä siinä kauan seisty, kun alkoi rytistä, ja etuvasemmalta kuusikosta ilmestyi ikenet esillä norjanharmaahirvikoira Nipsu. Heti perään etuoikealta rymisti näkyviin sonni, joka koukkasi risukkoaukean alalaitaan, lähelle järven rantaa.

Kun hirvenselkä katosi risukkoon, tajusin, että ryteikössä oli vain yksi aukko, jossa saatoin laukaista. Pam! Sonni katosi laukassa risukon jälkeiseen kuusikkoon. Kuulin sieltä karmivan yskäisyn ja tiesin, että tämä ajo päättyy nopeasti. Koiramies Roope lähti jäljittämään verinoroa, ja meikäläinen meni tien varteen odottamaan joukkueemme uusinta jäsentä eli alpenländische dachsbrackea.

Marko hankki tämän Suomessa vielä tuikiharvinaisen alppimaidenajokoiran joukkoomme kesällä, ja nyt Bracke pääsi ensimmäisen kerran kunnolla verijäljille. Kuten Kennelliitto toteaa, itävaltalaista perua oleva alppimaidenajokoira on ”vankkarakenteinen, säitä kestävä käyttö-koira, jota vuoriston metsästäjät käyttävät haavoittuneen sorkkaeläimen jäljestyksessä sekä jäniksen ja ketun ajometsästyksessä”.

Se oli hienoa katseltavaa, kun hyvin tehtäväänsä koulutettu Bracke veti pöpelikössä nokka väristen, määrätietoisena eteenpäin, suoraan kuolleen, nelipiikkisen hirven luo. Täydellinen verijälkisuoritus!

Ei muuta kuin kurkku auki ja suolistamaan. Kuten tapana on, ampuja suolistaa hirven, ja rupesin riuhtomaan suolia ulos paljain käsin. Vasta suolistuksen jälkeen muistin, että tässä kohtaa käytetään tavallisesti suojakäsineitä! Aseen latauksen olin sentään muistanut tilanteessa purkaa.

Kun hirvi vietiin pois, huomasin jättäneeni hanskat ammuntapaikalle. Ei muuta kuin hakemaan. Kun pääsin tielle, huomasin, että olin jättänyt aseeni pötsin ja suolten viereen korpeen. Äkkiä asetta hakemaan! Pieniä virheitä yksi toisensa jälkeen… pitänee laittaa onnistuneen osuman aiheuttaman positiivisen mielenjärkytyksen piikkiin!

Illansuussa kävin vielä hakemassa patruunan ampumapaikalta, ja mittasin siinä samalla etäisyyden kohteeseen: olin ampunut sonnin 20-30 metrin etäisyydeltä, hiukan liian eteen, eli lapaluun etupuolelle. Risukosta saatoin jäljestämisen jälkeen huomata, että hirvi oli tosissaan ollut laukassa alusta asti. Roope oli säikäyttänyt sen makuulta vain parinsadan metrin päästä ampumapaikalta.

Kun hirvi saatiin kinnerpuuhun, kaverit mittailivat luodinreikää ja muistuttivat, että meni vähän eteen. Pyyhiskelin siinä vaiheessa puukkoani haaleassa vedessä: ei tuntunut missään. Paljon vaikeampaa oli ollut ennen nylkyä tulilla, kun yritin mutustaa eväsleipää ja grillimakkaraa mahdollisimman vaatimattoman näköisenä. Se on muuten joskus todella vaikeaa.

Orwellimaiset riistakamerat

torstai 23. syyskuuta 2010

Niitä taitaa pompsahdella metsiin nyt kuin sieniä sateella. Riistakameroita.

Vein eilen omani pimeässä metsään, ja taas piti ihmetellä Jukolassa ensimmäisen viestin viejiä, jotka samosivat viime kesänä Kytäjän vaikeassa ja vaarallisessakin maastossa sateessa ja pimeässä. Tasaisella metsätiellä liikkuminen on vielä helppoa, mutta kun mennään mättäiden, ojien ja kantojen sekaan, niin etenemiskertoimeen pitää laittaa muutama numero lisää.

Lopulta löysin perille korvessa, ja täytyy sanoa, että jo ennen ensimmäistä riistakameratodistusta sain esimakua siitä, että oikeilla jäljillä oltiin. Ajatus rupeaa laukkaamaan villisti säkkipimeässä metsässä, kun nenään tulee äkkiä vahva märän turkiseläimen haju. Oliko se hirvi vai joku muu iso turkiseläin? Karhu?

Metsästäjille riistakamera on mainio apuväline, kun halutaan tutkia, mitä metsässä tapahtuu. Kameroiden kuvanlaatu on vielä lapsenkengissään, ja kuvaan pääsee, jos liikkuu vajaan parinkymmenen metrin säteellä kamerasta. Kamerat kuvaavat myös pimeässä, mutta kuvalaadussa on vielä paljon parantamista.

Varmaa on, että kameroihin törmäävät pian myös muut kuin eläimet ja kameranomistajat. Metsä on vapaata aluetta: siellä liikkuu myös marjastajia ja muita keräyskulttuurin harrastajia. Minustakin tuntuu varsin epämiellyttävältä ajatus, että metsässä samotessani taltioidun jonkun toisen riistakameraan ja edelleen tietokoneen kuvakansioihin. Riistakameroitahan sijoitetaan paitsi riistan ruokintapaikoille myös riistapoluille. Niissähän on hyvä erämiehenkin taivaltaa.

Epäilen, että riistakameroista puhutaan pian paitsi metsästäjien keskuudessa myös sanomalehtien yleisönosastoissa, joissa päivitellään metsästäjien tirkistelyviettiä. Orwellimainen valvonta ulottuu pian myös syvälle luontoon!

Itse sain facebookissa hyvän muistutuksen perinteisistä eränkävijätaidoista, kun pohdimme kaverin kanssa, pelaako hänen kameransa metsässä, kun kuvia ei ole syntynyt moneen päivään. Kolmas osapuoli otti keskusteluun osaa ja ilmoitti meille tarkasti omat hirvihavaintonsa sen perusteella, miten oli maastossa hirvien sorkkajälkiä lukenut. Siinä tuli oitis mieleen, että keskustelussa oli kaksi metsästäjää leikkivää teknofriikkiä ja yksi metsästäjä.

Sissisotaa susien parissa

torstai 8. huhtikuuta 2010

Suomessa käydään sissisotaa! Vai terroristeistako pitäisi puhua? Vastakkain ovat RKTL:n susitutkijat ja yläsavolaiset metsästäjät. Uhrit löytyvät nelijalkaisten puolelta eli susien joukoista. Jotakin lienee pielessä, jos yläsavolaisen riistanhoitoyhdistyksen hallituksen jäsenen kotoa löytyy tuore suden ruho.

Samalla alueella eläinlääkäri on joutunut lopettamaan jalkanarussa nääntyneen suden, ja susikolaripaikalle on pystytetty risti, jossa lukee: ”Lepää rauhassa! T. RLKT. Mitä ilmeisimmin viesti on osoitettu riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselle eli RKTL:lle.

RKTL:n mukaan Suomen susikanta on harventunut huolestuttavasti. Helmikuisen arvion mukaan Suomessa on 150–160 sutta. Suomen Metsästäjäliito ehätti tämän jälkeen ilmoittamaan oman susikanta-arvionsa: Suomessa on sen mukaan 279—362 sutta. Tarkasti on sudet laskettu!

RKTL:n mukaan Suomessa oli vielä vuonna 2006 noin 250 sutta. Määrä oli kaksinkertaistunut edellisen kymmenen vuoden aikana. Nyt kanta on taas vähentynyt dramaattisesti, ja syyksi epäillään lisääntynyttä salakaatoa. Terrorismin musta alue löytyy sieltä, missä sudet ovat eniten lisääntyneet, eli Kainuusta ja Ylä-Savosta.

Salakaadot ovat ongelma myös muiden suurpetojen suhteen. Suomessa onkin valmisteilla metsästyslain muutos, joka tähtää salametsästäjien sektoriin. Jos muutos toteutuu, lakiin saadaan säännökset törkeästä metsästysrikoksesta ja törkeästä saaliin kätkemisestä.

Tällaisten rikosten tutkiminen antaisi poliisille mahdollisuuden pakkokeinojen käyttöön. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että poliisi voisi matkapuhelimen sijaintitietojen tutkimisen lisäksi myös kuunnella metsästäjien puhelinliikennettä. Tällaiseen toimintaanhan on päästy Suomessa toistaiseksi vain raskaan huume- ja talousrikollisuuden tutkimisessa. Peli siis kovenee suomalaiskorvessa!

PS. Maallikoille on syytä tässä kohtaa muistuttaa, että Suomessa on sekä Metsästäjäin Keskusjärjestö että vuonna 1921 perustettu Suomen Metsästäjäliitto, joka mainostaa itseään Suomen suurimpana vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuvana metsästäjien etujärjestönä. Liiton jäsenistö koostuu yli 2 500 metsästysseurasta ja näiden yli 150 000 jäsenestä.

Metsästäjäin Keskusjärjestö perustettiin vuonna 1962 metsästyslailla. Tätä puolivaltiollista järjestöä pidetään Suomessa virallisena metsästysjärjestönä, johon jokainen pakollisen metsästäjävakuutuksen saanut metsästäjä kuuluu.

Metsästäjäin Keskusjärjestön tuloista pääosan muodostaa riistanhoitomaksujen suuruinen valtionavustus. Metsästäjävakuutuksen lisäksi MKJ ylläpitää lakisääteistä metsästäjärekisteriä ja huolehtii riistanhoitomaksujen keräämisestä valtiolle.

Virallisen asemansa vuoksi MKJ ei ole julkisuudessa yleensä mistään eri mieltä RKTL:n kanssa. Tässäkin tapauksessa susikiistan toisena puolena on kunnostautunut Suomen Metsästäjäliitto, ei Metsästäjäin Keskusjärjestö.

Merimetsoa haulikon takaa

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Merimetso voisi hyvinkin olla Suomen seuraava riistaeläin. Toistaiseksi laji on rauhoitettu Suomen luonnonsuojelulain ja EU:n lintudirektiivin turvin. Kanta kasvaa kuitenkin hälyttävän nopeasti Suomessa. 2000-luvulla pesimäkanta on vuosittain ollut keskimäärin 62 prosenttia! Suomessa oli viime vuonna jo noin 16 000 merimetsoparia.

RKTL tutki kalastajien mielipiteitä merimetsotuhoista tuoreessa selvityksessä Ammattikalastus ja merimetso. Asia tuli selväksi: merimetsot vaurioittavat pyydyksiä ja vähentävät saalista. Vaikeinta kalastus on merimetsoyhdyskuntien lähellä. 42 prosenttia kalastajista arvioi lajin aiheuttavan kalastukselle taloudellisia menetyksiä. 48 prosenttia kalastajista katsoo merimetson vaikeuttavan omaa kalastustaan.

Kalastajat ovat huomanneet merimetsojen haravoivan erityisesti matalia lahdenpoukamia, jotka ovat tärkeitä lisääntymispaikkoja. Kalastajien havaintojen mukaan merimetsot syövät kalanpoikasia. Pakolentoon nousevat siivekkäät ovat oksentaneet jopa puolikiloisia siikoja, ahvenia ja kuhia. Jos merimetso saalistaa vaikkapa istutuskalat matalikolta heti tuoreeltaan, ei ole ihme, että kalanpoikasten istutusinto lopahtaa.

Kalastajien keskuudessa yleinen toive on, että merimetsosta tulisi riistalintu. Tosin jotkut sanovat sen olevan vaikeasti ammuttava. Norjassa merimetsoja ammutaan kaaveilla ja haulikolla. Miksei sitä siis voisi ampua täälläkin, jos kerran taloudelliset haitat ovat kalastajien piirissä vahvasti kasvussa. On merimetso sentään metsästyskohteena aivan toista luokkaa kuin vaikein riistaeläimemme hylje.

Merimetso voisi olla hyvä lisä erämatkailullisesti itäisellä Suomenlahdella. Matalikkojen äärellä majaileva lintu olisi erinomainen haulikkokohde, etenkin kun metsäkanalintujen vähenevät kannat patouttavat metsästyspainetta metsästäjien keskuudessa. Ulapalle olisi varmasti tulijoita!

Merimetsokantojen hillitseminen metsästyksen keinoin olisi järkevää politiikkaa, sillä siinä eri osapuolten edut yhtyisivät: kalastustuhot vähenisivät, metsästäjät saisivat uuden mielenkiintoisen saaliskohteen ja viranomaiset voisivat kerätä lisää metsästysmaksuja. Kaikki voittaisivat – paitsi tietysti merimetso, jonka leviämiselle ei näytä nykyisin olevan mitään estettä.