Vielä lauantaina ihailtiin metsässä keltaisia lehtipuurivejä. Sunnuntaina tuli noutaja ruskalehdille: Kova tuuli pyrytti lehtiä kuin keltaista lunta!
Kaadettu vasa on asetettu kauniisti sammalmättäälle.
Jäi viikon takaisen kaadon jälkikommentti sen verran kaivelemaan, että päätin nyt ampua tarkemmin kohteeseen. Tottahan se on, että jos viikon takainen kuti olisi osunut 5 senttiä edemmäs, keuhko-osumaa ei olisi tullut.
Uusi viikonloppu, ja ei kun uutta matoa koukkuun! Lauantaina emme saaneet ajossa ensimmäistäkään kontaktia, mutta sunnuntaina oli toinen ääni kellossa. Heti ensimmäisessä ajossa alkoi koira haukkua oitis passiin asettumisen jälkeen. Haukku kuului aivan läheltä, ja pettymys oli melkoinen kun paljastui, että naapuriseuran koirat ajoivat hirven meidän alueelle. Taisivat mennä samantien alueemme läpikin.
Tämän vuoksi jo suunniteltu kakkosajo hylättiin, ja suunnattiin syvemmälle päijäthämäläiseen korpeen. Siellä meikäläinenkin kohta istui reppujakkaralla kuusen vieressä pienellä kalliotörmällä. Edessä aukeni pieni aukko, jossa kasvoi mäntyä sen verran harvassa, että läpi siitä ei rei’ittä tultaisi.
Olin kieltämättä aika skeptinen, kun kuuntelin ajon ensimmäisiä radiokommentteja. Yhden passin ohi oli heti aluksi viilettänyt ajorenkaan ulkopuolelle täysikokoinen hirvi. Koira puolestaan harhaili ajossa ilman hajua. Sää oli yön aikana muuttunut, ja kova tuuli pudotti pitkän tuulettoman kauden jälkeen lehtiä puista niin, että metsässä näytti siltä, kuin olisin ollut keltaisessa lumisateessa.
Puiden latvusten kohina ja äänekkäästi maahan putoavat lehdet aiheuttivat tämän tästä ääniä, jotka kuulostivat kuin hirvi olisi hiipinyt sadan metrin päässä kuusikossa. Kaikkea se korpipassi mielessä teettääkin.
Äkkiä aivan lähettyviltä kuului hirvittävä pamaus. Ensin oli aivan hiljaista, mutta sitten ajomies kävi tilanteen puhelimessa läpi. Eihän siinä voinut muuta kuin todeta, ettei laukaus kuulunut meidän passiringistämme.
”Räjähdyksestä” toipuessani huomasin näkyvyyden huonontuvan. Kiväärin pinnalle ilmestyi pienen pieniä sadepisaroita. Sade yltyi, ja taivas pimeni entisestään.
Siirsin repun kuusen juureen sateelta suojaan. Kun tuuli alkoi lyödä sadetta vinona jahtiliivin pintaan. Minulla ei ollut lippahattua matkassa, ja sade alkoi kerääntyä silmälaseihin, mikä ei suinkaan lisännyt näkyvyyttä harmaan taivaan alla. Otin riskin ja laskeuduin kalliotörmältä alas, kuusen oksien suojaan.
Näkymä kuusen juurelta ei ollut lainkaan niin hyvä kuin kalliontörmältä. En nähnyt enää alas viettävän rinteen takareunaa ja mäntyjen välissä kasvoi yllättävän pitkää heinää. Pahaa risukkoa ei sentään ollut, ja mietin, että heinä väistää kyllä luotia ilman, että luodin suunta muuttuisi.
Vaivuin näissä ampumis- ja näkyvyyspohdinnoissani aika syvälle, kun koiran kanssa ajossa ollut Kati ilmoitti, että hän oli säikäyttänyt vasan ja lehmän edestään kavereiden passeja kohti. Koirasta hänellä ei ollut tietoa: näiden kahden otuksen jäljillä se ei ainakaan ollut.
Kauan ei mennyt, kun Kati ilmoitti lehmän ja vasan kääntyneen minun ja Markon passia kohti. Ilmoitus aiheutti epätietoisen tunteen, sillä minun ja Markon välissä oli paitsi yksi tai kaksi muuta passimiestä myös yksi järvi. Varmuus on parasta. Nyt ei sopinut enää liikkua sijoiltaan, oli asemapaikka millainen tahansa. Kirosin sitä, että en ollut enää kalliotörmän päällä.
Heti kohta etuoikealta ilmestyi aukon alalaitaan hirvilehmä, jota hyvin pienikokoinen vasa seurasi. Kumpikin tuli aukon takareunaa pitkin rauhallisessa käynnissä. Tässä vaiheessa meikäläisen sydän alkoi pumpata verta niin, että suonissa kohisi. Todennäköisesti syke nousi lähelle pariasataa. Tällainen rauhallisesti kehittyvä ampumatilanne on parasta, mitä metsästysurheilu voi ryteikkö-Suomessa tarjota.
Kun sektorin vasempaan reunaan etenevän lehmän pää meni taas kerran pienen männyn taakse, nostin kiväärin tähtäysasentoon. Seurasin viettävän rinteen takana vaivoin näkyvää vasan päätä. Onneksi parivaljakko lähti nousemaan aukeaa ylemmäs sen vasemmassa reunassa. Näin toisella silmällä, että lehmä ohitti muutaman puun välissä sellaisen aukon, johon voisin yrittää vasaa.
Mutta kun vasa tuli tähän kohtaan, se häipyi kiikarissa melkein näkymättömiin. Pieni otus jäi vain epäselväksi hahmoksi korkean heinän taakse. Onneksi matkassa oli uutukainen huippukiikari. Sen verran näin, että pystyin lähettämään luodin liikkeelle. Osumasta ei minkäänlaista vihjettä!
Lehmä ja vasa ampaisivat samantien vasemmalle pimeään kuusikkoon. Vedin pulttilukkoa taakse, työnsin eteen ja huomasin, että aukossa oli muitakin. Parivaljakon takana oli tullut reilu sata metriä jäljessä komea sonni, joka laukauksen kuultuaan jähmettyi ampumasektorin oikeaan kulmaan. Se höristeli korviaan ja heilutti päätään ihmetyksen vallassa.
Seurasin sonnia katseella ja laskin aseen alemmas. Oli sen verran etäisyyttä ja hämärää, etten saanut selville, oliko sarvissa 6 vai 8 piikkiä. Puolittaiset lapiosarvet joka tapauksessa. Kirosin tietysti sitä, että tässä ajossa oltiin hakemassa vasaa, eikä hirvisonnia. Siinä oli hieno yksilö kuin tarjottimella!
Arviolta 20-30 sekunnin kuluttua hirvisonni otti suunnan aukiota reunustavaan kuusikkoon ja katosi. Ilmoitin puhelimella ampuneeni vasaa ja lähdin luvan saatuani tarkastamaan ampumapaikkaa. Ei pisaraakaan! Maassa ei näkynyt lainkaan verta, ja kaiken kukkuraksi löysin luodin tekemän viillon männyn kaarnassa. Olinko ampunut ohi?
Etenin maastoa haravoiden kuusikon reunaa kohti. Löysin maasta sorkan jälkiä. Ääretön harmitus alkoi nostaa päätään sisälläni, mutta sitten näin maassa hiukan verta. Kuusikonrajasta löytyi lisää! Ilmoitin puhelimella havainnostani ja sukelsin niska kyyryssä havunoksien läpi kuusikkoon. Tiheän kuusikon alla oli vähän aluskasvillisuutta. Maasto oli tasaista ja kauniin sammaleen peitossa. Muurahaispesiä oli useita.
Melkein heti näin etujalat levällään seisahtuneen vasan. Se oli tunkenut parin kuusen välistä ennen lysähtämistään sammalmättäälle. Vasa ei ollut edennyt kuin satakunta metriä laukauksen jälkeen. Näin heti reiän molemmissa kyljissä.
Kun vasan nahkaa irrotettiin lahtivajassa, kävi selväksi, että laukaus oli ollut niin sanottu napakymppi. Oikeastaan vielä enemmänkin: luoti oli mennyt aivan lapaluun takareunasta sisään keuhkoihin. Siellä luihin rikkoutumaton luoti oli porautunut aivan sydämen juuresta aortan läpi ja edelleen toisesta kyljestä ulos, jolloin luoti oli vielä ulos tultuaan raapaissut kaarnaan uran aukolla olevaan mäntyyn.
Lapaluuosuma olisi tarkoittanut tietysti lihahukkaa, ja riistaan kohdistettu sydänosuma pilaa aina yhden parhaista luomuherkuista: autonominen sydänlihas on mitä suurinta herkkua!
Nylkemisen jälkeen ajelin tyytyväisenä vaatteiden vaihtoon, kunnes äkkäsin, että taas pitää ostaa uusi kaatopullo. Kausi on alkanut kieltämättä erinomaisesti: lahtivajassa on jo kaksi meikäläisen ostamaa korkattua kaatopulloa. Vieläköhän tässä pitää syksyn kuluessa korkata auki se meikäläisen kolmaskin kaatopullo?
