Sunnuntai 20. marraskuuta 2011 jäi mieleeni eräänä kaikkein kauneimpana metsästyspäivänä ikinä. Jo lauantaina oli tiedossa, että pakkasta tulee vihdoinkin. Iltapimeällä se alkoi, ja aamulla pakkanen oli paikalla. Kahdeksan astetta pakkasta, aurinko paistoi, eikä lainkaan – korostan sanaparia eikä lainkaan – tuulta.
Edellispäivään jääriitteeltä säästyneet pikkujärvet olivat jo yön aikana vetäneet osaksi läpinäkyvään lasipeitteeseen, joka kimmelsi aurinkoa vasten.
Aamu alkoi passissa peltoaukealla, jossa metsähiiret rapisivat huurteisten korsien joukossa. Tuli tyhjä veto, mutta sekin oli täydellisessä tyvenessä juhlaa. Kakkosajossa pääsin hirvipassiin pienten mäntyjen täyttämälle aukolle, katse suoraan matalalla olevaa aurinkoa kohti. Mikään ei liikkunut, mitään ei kuulunut. Kerran kuului metsärajan takaa molskahduksen tapainen rysähtävä ääniefekti, mutta siinä kaikki.
Ja sitten äkkiä etuvasemmalta lentää puiden latvoja hipoen urosteeri suoraan yläpuoleltani ohi luoteeseen. Kuulen selvästi, miten se lyö siipiään vimmatusti korkeutta hakien. Ja kuin taivaan lahjana, sen vatsasta irtoaa pieni untuva. Sen leijuminen kohdalleni vajaasta kymmenestä metristä kestää sekunnin, kaksi. Taianomainen hetki! Tällaiset esteettiset kokemukset ovat niitä, joista harvemmin hirvipeijaisissa puhutaan.
Tulilla sain passipaikakseni synkässä kuusikossa olevan uran. Selän takana oli syrjäinen kylätie, edessä kuusten välissä taivaanrantaa hipova aurinko. Hiljaisuus humisi korvissa. Otin jooga-asenteen ja seurasin auringon kiitämistä puiden takana.
Äkkiä synkästä kuusikosta, etuoikealta lekottelee suoraan päätäni kohden suurikokoinen lintu. Lehtopöllö koukkaa juuri ennen kirkkaanpunaista hattuani yläsuuntaan ja laskeutuu tien varressa olevalle sähkölangalle pyörittelemään päätään. Otamme siinä kymmenen sekuntia mittaa toisistamme, sitten pöllö kyllästyy ja suuntaa näkymättömiin.
Kolmas lintuhavaintoni jäi kuulemisen asteelle. Oli jo myöhä, ja ihmettelin Venus-iltatähden kirkkautta yläpuolellani, kun takanani olevalla järvellä kymmenet joutsenet alkoivat äännellä levottomasti.
Olimme nähneet niitä kymmenittäin aikaisemmin päivällä järven vastapäisellä rannalla. Nyt pimeän tullessa ne nousivat raskaasti lentoon ja suuntasivat lounaaseen. Vieruspassissa ollut metsästäjätoverini näki omin silmin, kuinka suuri joutsenparvi kaartoi tiehensä kahden mäen välisen kanjonin kautta.
— Tuli sellainen olo, että nyt on kesä ohi, kaverini totesi ykskantaan myöhemmin autossa.
