Artikkelit joissa on tagi ‘linnut’

Eräs ihmeellisimmistä metsästyspäivistäni

tiistai 22. marraskuuta 2011

Sunnuntai 20. marraskuuta 2011 jäi mieleeni eräänä kaikkein kauneimpana metsästyspäivänä ikinä. Jo lauantaina oli tiedossa, että pakkasta tulee vihdoinkin. Iltapimeällä se alkoi, ja aamulla pakkanen oli paikalla. Kahdeksan astetta pakkasta, aurinko paistoi, eikä lainkaan – korostan sanaparia eikä lainkaan – tuulta.

Edellispäivään jääriitteeltä säästyneet pikkujärvet olivat jo yön aikana vetäneet osaksi läpinäkyvään lasipeitteeseen, joka kimmelsi aurinkoa vasten.

Aamu alkoi passissa peltoaukealla, jossa metsähiiret rapisivat huurteisten korsien joukossa. Tuli tyhjä veto, mutta sekin oli täydellisessä tyvenessä juhlaa. Kakkosajossa pääsin hirvipassiin pienten mäntyjen täyttämälle aukolle, katse suoraan matalalla olevaa aurinkoa kohti. Mikään ei liikkunut, mitään ei kuulunut. Kerran kuului metsärajan takaa molskahduksen tapainen rysähtävä ääniefekti, mutta siinä kaikki.
Ja sitten äkkiä etuvasemmalta lentää puiden latvoja hipoen urosteeri suoraan yläpuoleltani ohi luoteeseen. Kuulen selvästi, miten se lyö siipiään vimmatusti korkeutta hakien. Ja kuin taivaan lahjana, sen vatsasta irtoaa pieni untuva. Sen leijuminen kohdalleni vajaasta kymmenestä metristä kestää sekunnin, kaksi. Taianomainen hetki! Tällaiset esteettiset kokemukset ovat niitä, joista harvemmin hirvipeijaisissa puhutaan.
Tulilla sain passipaikakseni synkässä kuusikossa olevan uran. Selän takana oli syrjäinen kylätie, edessä kuusten välissä taivaanrantaa hipova aurinko. Hiljaisuus humisi korvissa. Otin jooga-asenteen ja seurasin auringon kiitämistä puiden takana.

 Äkkiä synkästä kuusikosta, etuoikealta lekottelee suoraan päätäni kohden suurikokoinen lintu. Lehtopöllö koukkaa juuri ennen kirkkaanpunaista hattuani yläsuuntaan ja laskeutuu tien varressa olevalle sähkölangalle pyörittelemään päätään. Otamme siinä kymmenen sekuntia mittaa toisistamme, sitten pöllö kyllästyy ja suuntaa näkymättömiin.
Kolmas lintuhavaintoni jäi kuulemisen asteelle. Oli jo myöhä, ja ihmettelin Venus-iltatähden kirkkautta yläpuolellani, kun takanani olevalla järvellä kymmenet joutsenet alkoivat äännellä levottomasti.

Olimme nähneet niitä kymmenittäin aikaisemmin päivällä järven vastapäisellä rannalla. Nyt pimeän tullessa ne nousivat raskaasti lentoon ja suuntasivat lounaaseen. Vieruspassissa ollut metsästäjätoverini näki omin silmin, kuinka suuri joutsenparvi kaartoi tiehensä kahden mäen välisen kanjonin kautta.
— Tuli sellainen olo, että nyt on kesä ohi, kaverini totesi ykskantaan myöhemmin autossa.

Haukka pelasti viisi kyyhkyä

sunnuntai 22. elokuuta 2010
Tämän parin viereen laskeutui heti aamusta iso ja pullea sepelkyyhky. Kauaa se ei näitä tohtinut katsoa.

Tämän parin viereen laskeutui heti aamusta iso ja pullea sepelkyyhky. Kauaa se ei näitä tohtinut katsoa.

Siinä sitä taas vuoden tauon jälkeen istuttiin. Oli nihkeä, sateisen yön jälkeinen aamu, ja istuin puidun ohrapellon alalaidassa, risukon suojassa. Plus 17,5 astetta ja lounaistuuli puhalsi metsän yläpuolella pilviä pois avaruuden edestä.

Pellossa kökötti toistakymmentä kyyhkykaavetta. Kun yhdeltä kaaveelta puuttui jalus, panin sen toisen kyyhkyn selkään, jolloin kullankeltaiseen peltoon syntyi seksistinen tilannetaideteos. Kello oli 5.31 ja istuin valmiina haulikko sylissä. Pieni tuulenvire heilutti 3D-puvun riekaleita, ja yksinäinen hyttynen kiipeili silmikkoaukossa nenänvarttani pitkin silmän alaluomelle poraustöihin.

Oli harvinaisen hiljaista. Yhtään hiirtä en nähnyt. Pienet linnut pyristelivät nopeita lentojaan selkäni takana, ja taisi pellon toisella puolella rääkäistä närhikin jotakin. Tuijotin eteeni mahdollisimman rentona, sillä varsinaista suojaa ei ollut. Luotin 3D-pukuuni ja liikkumattomuuteen.

6.01 pellon yli lensi petolintu. Vaaleaa taivasta vasten lintua oli vaikea määrittää, mutta kyyhkysmäisestä lennosta nousi epäilys, että kyseessä oli varpushaukka. No olipas, ajattelin. Haukkahavainnon jälkeen kului vain muutama raskas hengähdys, kun kaaveiden keskelle pudottautui pullea, yksinäinen sepelkyyhky. Vain 15 metrin päähän!

Yksinäistä kyyhkyä ei vielä tähän aikaan elokuusta ammuta, eikä lintu liioin jäänyt paistattelemaan haulikonpiipun eteen. Kyyhky huomasi melkein heti, että kavereissa sänkipellossa oli jotain vialla. Äänettömässä elokuun aamussa sen siivilleen noususta lähti niin kovaääninen lehahdus, että tärykalvot meinasivat puhjeta. Raskasta se on salamannopean kyyhkyn nousu pellosta!

Vähän myöhemmin pellon ylälaitaan kaarsi 2 kyyhkyä, jotka jäivät kyttäämään peltoa männyn latvasta. Odotin hievahtamatta, mutta kyyhkyjen takaa ilmestyi kolmas, joka imaisi lajitoverinsa männyn latvasta mukaansa. Kolmikko viuhtoi lujaa pellon ylälaitaa pitkin näkymättömiin. Hetken päästä näin niiden pysähtyvän kauempana metsässä korkean kuusen latvaan.

Zoomasin katseeni lähemmäs, kun märkä kimalainen lennähti eteeni vattupensaan lehdelle. Näytti siltä, että otus jämähti tuijotuskilpailuun kanssani. Hievahtamatta siinä tuijotettiin toisiamme ennen kuin pörriäinen rupesi sukimaan etujalkojaan. Siinä ei kauan mennyt. Sen jälkeen kimalainen muuttui liikkumattomaksi.

Tunnin istuskelun jälkeen asento alkoi käydä niskaan. Sormetkin jäykistyivät hassusti haulikon tukin ympärille. Tein äärimmäisen hitaita liikkeitä samalla kun tuijotin edelleen kuusen latvassa olleita kyyhkyjä sivusilmällä. Kuusen takaa näkyi hetken aikaa sinistä taivasta, mutta sitten lounaasta tuli taas pilviä.

Äkkiä ampiainen ilmestyi sektoriin, se näytti törmäävän suoraan lehdellä olevaan kimalaiseen, joka tippui maahan. Tässä kohtaa luulin otuksen jo oikeasti kuolleen vatunlehdelle, mutta hetkeä myöhemmin kimalainen pörräsi maasta lentoon.

Raotin hihasuuta: kello oli 7.20. Olin istunut samassa asennossa jo lähes kaksi tuntia, kun ajattelin, että lasken viiteensataan ja poistun paikalta. En päässyt kahteenkymmeneen, kun pellon poikki viritetylle sähköjohdolle lennähti solakka, nuori kyyhky! Toinen ilmestyi sen viereen, ja kolmas! Pari minuuttia myöhemmin langalle istuutui vielä kaksi kyyhkyä. Parvi nuoria kyyhkyjä oli vain kolmenkymmenen metrin päässä haulikonpiipustani. Niskaa ei kolottanut enää lainkaan!

En titetenkään voinut ampua lintuja sähkölangalle, joten odotin sormi liipasinkaarta hivellen, että ne pudottautuisivat peltoon, pois sähkölinjalta. Kyyhkyt pyöriskelivät johdolla niin, että välillä ne askelsivat nokka kaaveiden suuntaan, välillä sinne pyllistäen. Liikehdintä niiden keskuudessa lisääntyi samaa tahtia kuin pulssini kiihtyi. Äkkiä parvea lähestyi matalalla pellon päällä syöksyen haukka. Todennäköisesti sama otus, jonka olin nähnyt reilu tuntia aikaisemmin. Kyyhkyt eivät jääneet määrittelemään lajia. Niistä neljä singahti langalta sellaiseen suuntaan, etten voinut sähköjohtoa peläten ampua. Yksi linnuista teki kuitenkin sellaisen kaarroksen, vähän kaukaa, että sitä saattoi osoittaa sähköjohtoja pelkäämättä.

Sepelkyyhky on nopea lintu. Tiesin jo ennen haulikon pamahdusta, että ohi meni. Koetin toisella piipulla: sulkakaan ei kiitävässä kyyhkyssä värähtänyt. Vaihdoin uudet patruunat piippuun ennen kuin kyyhkyt ehtivät hävitä näkyvistä. Odotin vielä 15 minuuttia. Turhaan.

Tilaisuus oli ohi.

Jäät lähtivät!

maanantai 3. toukokuuta 2010

vappumunat

Mustarastaalla on jo pesässä seuraava sukupolvi tulossa!

Tänä keväänä jätin työn muistojuhlan (vapun) väliin. Kun muut korkkasivat kuohareitaan, painoin lisää kaasua ja pääsin jo perjantai-iltana luonnon ääreen. Ilma Päijät-Hämeessä oli vapunaattona puolipilvinen, matalalta iltataivaalta pilkistelevä aurinko teki kivan säväyksen harmaanruskeaan mökkimaisemaan. Ei muuta kuin klapeja pesään ja mökki lämpimäksi.
Vielä viime viikon maanantaina järvi oli ollut mustaa hohkaavan jään peitossa, mutta nyt järvi oli puoliksi auki. Lunta ei ollut metsässä enää kuin synkimmässä kuusikossa pienissä kasoissa. Meteli luonnossa oli hirvittävä: talitiaiset ja rastaat vihelsivät kilpaa, ja palokärkikin veteli sähkötolpan kupeeseen pitkiä sarjojaan. Kuikkakin huuteli jossain etäämpänä järvellä. Sitä oli kiva kuunnella saunasavujen äärellä.
Pari megakarismaattista laulujoutsenta lipui jo rantasulassa. Härkälinnut metelöivät yöhön saakka, ja katiskalle mennessä pyrähti rannasta neljän tavin joukkue hermostuneeseen muodostelmalentoonsa. Ruskeaksi mädäntyneen ruovikon takana näkyi olevan muutama haapanakin heinäsorsien joukossa. Mustarastaan pesässä puukasassa oli jo kolme vihertävää munaa.
Vappupäivänä suuret, mustat jäälautat halkeilivat järven länsi- ja eteläpäästä. Kelluva laiturini oli kuitenkin tukevasti paikallaan, sillä olin sitonut sen paksuilla naruilla päästään lähipuihin kiinni. Eipä lähtenyt laituri tänä vuonna sijoiltaan jäiden liikkeestä! Rutina vaan kävi, mutta jäät antoivat periksi, ei laituri.
Katiska on tietysti ollut järvessä jo parisen viikkoa. Laitoin sen ojansuuhun, josta on keväisin aina jotakin tullut. Kummallisena kokemuksena voinee kirjata ylös sen, että sain ojasta, puolimetrisestä vedestä, ensimmäiseksi matikan. Kyllähän ne viisisenttiset matikanpoikaset vielä rantavedessä ymmärtää, mutta vajaat puolikiloinen matikka ojassa oli meikäläiselle kokemuksena ensimmäinen.
Matikan jälkeen katiskaan on löytänyt vain vajaan kyynärän pituinen hauenpoika ja pari särkeä.
Sunnuntaina päivä alkoi mukavalla äänihavainnolla. Järvisaaressa urosteeri käyskenteli lyyrapyrstö pörhöllään ja kujersi niin, että saari raikui. Puihin nousseet lokit ihmettelivät mustaa lintua reviirillään. Vaan eipä näkynyt teerellä kavereita. Aikaisempina vuosina saaressa ja jäällä sen vieressä on nähty toistakymmentä teereä. Nyt vain yksi.
Sunnuntaina mieleen jäi myös ennen kokematon havainto. Kun järvi oli ollut vappuaattona vielä osittain jään peitossa, vesi aukeillakin kohdilla seisoi paikallaan. Kun koko järvi aukesi, niin jopa nähtiin selällä vaahtopäitäkin. Oikeastaan nuo vaahtopäät tekivät viikonloppuna kaikkein suurimman vaikutuksen: kevät on jo pitkällä.

Kohta on jo kesä!

Lintuputki stondiksessa

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Kevät on tullut! Viime vuonna lintujen kevätmuutto meni meikäläiseltä huomaamatta ohi, kun Etelä-Amerikassa ei ollut samanlaista seurantaa kuin Kymen Sanomissa tapaa keväisin olla. Nyt on kuitenkin tilanne hallinnassa. Lintuputkikin oli ensimmäistä kertaa pääsiäisenä stondiksessa mökin kuistilla. Surkeaa kyllä, järven selälle ei nähnyt putkella lainkaan, kun sade ja järvenjäästä nouseva höyry teki miljöön läpinäkemättömäksi.

Meininki on maastossa nyt hurjaa. Hyvissä ajoin ennen aurinkonnousua kuuluu jo mustarastaan vihellys. Teeret purisevat järven jäällä, ja peipot kilpailevat lintulaudalla mustarastaiden, käpytikan ja lukuisten tiaisten kanssa. Meininki on mökkipihalla niin hurjaa, että talvella niin röyhkeä närhikin joutuu katsomaan peliä sivummalta. Tiaiset huutavat niin, että korviin sattuu.

Taisin käydä viikonloppuna viimeistä kertaa tänä keväänä pilkillä. Kaira solahti puikkojään läpi melkein työntämällä. Jäässä taisi olla peräti kolme eri kerrosta ennen kuin pora otti makeaan järviveteen. Jää on vielä reilun puolen metrin paksuinen, eikä pääsiäisten runsaasta lumisateista huolimatta vesi ole juurikaan noussut rantajään päälle.

Pihapiiriin asetin viisi uutta linnunpönttöä, ja sinitiainen kävi kurkistelemassa heti 28-millisiä reikiä. Mitta on kuin niille oppikirjan mukaan tehty. Saa nähdä, miten käy. Olinko jo myöhässä, sillä sinitiaiset ovat mekastaneet mökkimiljöössä jo pari viikkoa kurkku suorana ja pyrstö terhakkaasti keikkuen.

Maantien varressa näin myös sepelkyyhkyn. Tuon jalon kiitäjän näkeminen saa aina metsästyksen harrastajan hyvälle tuulelle. Elokuussa on taas pellolla pudotettavaa.

Mökkipäiväkirjan mukaan kevät on Heinolan suunnalla myöhässä, sillä yhtään vesilintua en järvellä nähnyt. Johtunee siitä, ettei edes ojien edessä ollut kunnolla vettä jäällä. Näistä spoteistahan ne kevään ensimmäiset telkät ja heinäsorsat tavataan. Eiköhän parin viikon päästä ole järvenselällä ja ojien edustalla sula näkyvissä! Olisikohan silloin jo kirjosieppojakin maisemissa…

Kevättä odotellessa!

Valkoposkikolonnat saapuivat vettä viistäen

maanantai 19. toukokuuta 2008

Joskus on tuuria meikäläiselläkin. Minulle siunaantui – ensimmäistä kertaa ikinä – mahdollisuus päiväretkelle purjeveneen kyytiin. Vaikka sunnuntaiaamu alkoikin sumussa ja sateessa, venekuntamme otti suunnan Ristisaarta kohti: välillä mentiin koneella, välillä tuulen voimalla.

Moottoriveneen omistajana on pakko myöntää: kyllä se omituisen rauhoittavalta tuntuu, kun eteenpäin menevästä veneestä ei kuulu kuin perävanan lorinaa ja rautakylkiin iskevien aaltojen vaimeaa loisketta silloin tällöin. Staijauskiikarillakin näkee tällaisesta aluksesta paremmin kuin värisevästä moottoriveneestä.

Jo ennen Viikaria kävi selväksi, että arktikassa riittäisi touhua. Viikarin ja Kaunissaaren välillä sade loppui ja iltapäivän puolella alkoi lintuparvia tulla vastaan niin, että valkoposkihanhea meni ohi niin vasemmalta, oikealta kuin mastoja hipoen suoraan yläpuoleltakin. Keli oli sellainen, että vähän liioitellen voisi sanoa, että saatoimme laskea linnuista höyheniä. Niin läheltä ne paikoin menivät.

Arvelin parhaassa parvessa olleen tuhatkunta lintua, mutta Ristisaaressa alan osaajat puhuivat viidensadan parvesta. Ristisaaren intiaanileirikin tuli nopeasti tarkastettua. Kuten aina tähän aikaan vuodesta, saaressa oli lintuputkia statiivien päällä siellä sun täällä. Isompaa ja pienempää staijausinkkaria risteili saaren pohjoispään poluilla yhtä mittaa.

Bongasin saaresta staijausjengin lisäksi myös nokinaamaisia sotilaita. Taisi venekalliolla pyöriä pieni tutkakin. Ensimmäinen rantautumisemme torjuttiinkin saaren länsipuolella, kun metsänrajasta ilmestyi maastopukuun sonnustautunut varusmies, joka pyysi meitä kohteliaasti peruuttamaan takaisin ulapalle. Onneksi itärannan puolelta pääsi maihin.

Paluu Kotkaan oli kuitenkin illansuussa kliimaksinen: valkoposkihanhet vetivät itää kohti kovaa ja matalalta. Tuli siinä ohitettua melko läheltä yksi mereen laskeutunut puolensadan valkoposkihanhen huilausjoukkokin. Karkea arvio: näimme kymmeniä parvia, yhteensä tuhansia lintuja. Arktika on nyt vaikuttavimmillaan, ei voi muuta sanoa.

Kevät on ääniä

maanantai 28. huhtikuuta 2008

Mitä enemmän taakse jää kilometrejä, sitä enemmän huomaa, kuinka paljon linnut tuovat keväisin Suomeen äänellistä eloa. Kun kuuntelin lauantaipäivän peipposten heviviserrystä, tuo laulu soi päässäni illalla saunassakin, ikään kuin korvat olisivat tinnittäneet: on se peipponen kovaääninen lintu!

Sitten viime kerran, mökille oli tullut tuttuja: lokit, telkät, heinäsorsat, joutsenet ja kuikat muistuttivat huudoillaan, että täällä taas ollaan. Perjantai-illan hienoin elämys oli tuijottaa järvenselällä uivaa kuikkaa horisonttiin laskevaa aurinkoa vasten. Näkymä lintuputkessa oli kuin kullattu grafiikkataulu. Yksinäinen teeri kujersi ikävissään samaan aikaan selkäsaaressa.

Vielä perjantai-iltana rantalaituri oli jääkentän puristuksissa. Lauantai-iltana jää oli sulanut pieniksi hileiksi, joita järvellä vienosti käyvä tuuli helisytteli rantaa vasten. Lauantaina antoi jo katiskakin hauen, ja sunnuntaina havaitsin ensimmäisen rantasipin, joka heittelehti veden pinnassa kuin heikkopäinen. Kyyhkyjen urina kantoi kauempaa metsän laidasta.

Sammakoiden kutu on Päijät-Hämeessä parhaillaan menossa. Rantapellon vesirajassa, ojansuussa, kurnuttavat sammakot kuuluivat hyvin vielä parinsadan metrin päähän, kun kävin soutelemassa kevään ensimmäistä virvelihaukea. En ihan onnistunut. Hauki toki nappasi ruovikkouistimeeni, mutta pääsi komean hyppäyksen myötä takaisin vapauteen.

Aivan erityisen hienon hetken koin metsäsuon laidalla sammakkokonsertissa. Odottelin makuulla pienen lätäkön äärellä melkein parikymmentä minuuttia, ja sen jälkeen sammakoita alkoi nousta pintaan yksi toisensa jälkeen. Kohta 13 sammakkoa tuijotti silmiään räpytellen vedenpinnasta ympäristöön. Sitten lätäkköön pomppi maata pitkin uusi sammakko, ja kurnutus alkoi. Tuijottelin siinä vielä 10 minuuttia sammakoita metrin päästä, kun ne rietastelivat keskenään iloisesti kurnuttaen.

Luonto rokkaa nyt tykimmin kuin myöhemmin kesällä. Kannattaa käydä pyörähtämässä!

Liian painava lintuputki?

tiistai 8. huhtikuuta 2008

Pyörähdin Lupinlahdella viikonvaihteessa. Edellisen kerran kävin samassa paikassa toissa kesänä. Salmen kupeessa odottikin iloinen yllätys: massiivinen lintutorni, joka ei juuri huoju. Lintuja voi tsiigata kahdesta tasosta, ja ensimmäiselle tasolle pääsee vaikka rullatuolilla.

Tornin vieressä on jopa invaparkit. Tosin siihen, lähimmäksi tornia, kurvasi ihan terveen näköinen kaveri, joka pomppasi autostaan kuin vieteriukko. Taisi olla mukana niin raskas lintuputki, ettei kaveri jaksanut kantaa sitä kauempaa tornille.

Lintutornit ovat tähän vuodenaikaan mainio paikka bongata toisten tuijottajien laitteita. Näyttää siltä, että keski-ikäiselle suomalaismiehelle lintuputki tuntuu mielikuvatasolla olevan jonkin sortin jatke. Olisikohan tällä mitään tekemistä tsiigaajien libidon kanssa? Tavallisella porvarilla ei ole rahaa sellaisiin laitteisiin, mitä prokundit torneissa kaulallaan roikuttavat.

Noh, olenhan minä kuullut selityksiä näistä superkiikareista ja -putkista. Hyvää ei saa halvalla, tämä on elinikäinen sijoitus ja niin edelleen. Eihän se Selänteen Teemukaan puumailalla pelaa…

Ai niin, ne havainnot: ei vieläkään kaulushaikarahavaintoa omin silmin!

Kädet ylös!

maanantai 24. syyskuuta 2007

Pääsin kuin pääsinkin vielä ennen sarvipäiden jahtikautta ulkoiluttamaan haulikkoani Etelä-Savon riistanhoitopiirissä. Tarkoituksena oli varmistaa, että metsä on tyhjä, ja siinä onnistuinkin hyvin.

Pyytä pillittäessäni homma meni lähinnä punarinnan kanssa seurusteluksi. Robin on ihan oikeasti rohkea lintu, joka istuu vaikka piipun päälle, jos pillittäjällä malttia riittää. Olen toki kuullut, että joku on saanut pyynkin haulikonpiipulle, mutta tässä en ole itse onnistunut koskaan. Ei ole edes läheltä käyttänyt, vaikka päällä oli viime syksynä jo 3D-puku.

Kyyhkyjen kanssa kävi, kuten pelkäsin. Näin Etelä-Kymenlaaksossa jo viikko, pari sitten isoja kyyhkyparvia. Ilmassa oli vahvasti syysmuuttoparveutumisen meininkiä. Ja totta vieköön, en nähnyt viikonloppuna yhtä ainoaa kyyhkyä.

Sorsien kanssa kävi samalla tavalla. Ei ensimmäistäkään! Kuikkapari uiskenteli vielä karussa järvessä levollisesti, ja harmaahaikarakin vilahti rantakoivikon seassa, mutta mallardeista en nähnyt edes räpylänjälkiä.

Arktiset sorsat tapaavat huilata järvessä loka-marraskuun aikana, mutta silloin menee meikäläisen valoisa aika toisaalla. Kuuntelen ylilentävien hanhiparvien kaakatusta loppusyksyn luodikko sylissä.

Suurin syy metsäytymiseeni oli kuitenkin lehtokurppa. En ole vielä päässyt lehtokurppien ritarikuntaan, ja viikonloppuna oli teoriassa mahdollisuus tavoittaa pitkänokka piipun eteen. Ei onnistunut sekään. Minulla oli varma lehtokurppapaikka tiedossakin: kuusikon ja koivikon rajamaastossa oleva pieni, kostea aukkopaikka, josta joka syksy on noussut kurppa jaloista.

Eipä noussut tällä kertaa. Alueella on tehty metsänhoidollisia toimenpiteitä. Olisiko niin, että biotooppi on sen verran muuttunut, ettei kurppa enää vakipaikkaansa tänä keväänä viehtynyt. Lintukausi taitaa olla meikäläiseltä ohi tältä kaudelta. Ei auta kuin nostaa kädet pystyyn.

Kyyhkyt jäivät haaveeksi

torstai 6. syyskuuta 2007

Lähdin elokuun alussa kesälomalle intoa täynnä kuin ilmapallo. Niin kuitenkin kävi, että kyyhkyjen pudottaminen jäi meikämandoliinolta haaveeksi. Kaura ei ehtinyt valmiiksi ennen elokuun lopun sateita, ja seplarit jäivät kohdaltani kesäunien vaiheeseen. Märältä näyttää edelleenkin.

Rapukausi jäi huonoimmaksi moneen vuoteen. Sen sijaan muikkurintamalla tapahtui läpilyönti. Yritin jo muutama vuosi sitten muikkuverkolla pyyntiä, mutta kun kolme metriä korkea liina oli täynnä pieniä ahvenia, jäi muikkuverkko jostain syystä vuosiksi vajan nurkkaan pölyttymään.

Tänä vuonna päätin ottaa uusiksi. Etsin järvestä noin 30-metrisen syvänteen, ja viritin kaksi muikkuverkkoa jatana 6-9 metrin syvyyteen välivedessä. Ensimmäisenä aamuna sain muikkuja Jeesuksen opetuslasten verran, mutta seuraavan päivän tuuli vei verkot pari-kolmesataa metriä etelään. Jopas alkoi muikkua tulla!

Sain viikon ajan samasta paikasta muikkua niin, että sitä alkoi tulla korvista ulos. Oli pakko lopettaa, mikä ei kalamiehelle tietenkään ihan helppoa ole. Nyt, kun mässäämiseen on saanut etäisyyttä, täytyy todeta, että ihan parhaimmillaan muikku on kuitenkin halstrattuna. Se on syötävän hyvää!

Uskaltaisikohan tätä edes ääneen sanoa Suomenlahden rannikolla: muikku on parempi syömäkala kuin silakka!

Ensi maanantaina aukeaa monelle mahdollisuus metsäkanalintujen pyyntiin. Meikäläisen reviirialueelta löytyy lähinnä pyytä, mutta taitaa jäädä sekin tänä syksynä väliin. Hirvikausihan on jo ihan ovella.

Kyyhkykausi jo huulilla

tiistai 31. heinäkuuta 2007

Metsästyskausi on alkamassa. Hyvä merkki tästä on hirvenammuntakokeet, joita alkaa tupsahdella siellä täällä eteen. Tänään tiistaina olisi ensimmäinen mahdollisuus koetella aseen käyntiä ainakin Pyhtään ampumaradalla, mutta myrsky ottanee osallistujista osansa, eikä radalla liene illalla tungosta.

Tositoimiin on enää 10 vuorokautta! Perinteisesti kausi ottaa jalalle sepelkyyhkyjen tähtäilyllä 10. elokuuta. Harmi vain, että kolea, sateinen kesä on hidastanut viljapeltojen kypsymistä.

Eipä taida monellakaan ruis-, vehnä- tai kaurapellolla olla korsi sängellä 10. elokuuta. Menee lähemmäs syyskuuta, ennen kuin kyyhkyjä pääsee kaaveilla tasaiselle houkuttelemaan. Jos sitä ennen pitää ruutia haaskata, se pitää tehdä lepäilypuiden juurilta.

Kirjallisuuden mukaan sepelkyyhkystä on tullut heinäsorsan jälkeen Suomen ammutuin lintulaji, kun metsäkanalintujen kannat ovat huvenneet. Olikohan se niin, että Suomessa ammutaan vuosittain vajaat parisataa tuhatta sepelkyyhkyä.

Suomalainen metsästys -kirjan mukaan Euroopassa ammutaan vuosittain 15 miljoonaa sepelkyyhkyä, joista yksin Ranskassa 7 miljoonaa. Olemme Suomessa sepelkyyhkyjen nitistämisessä siis maltillisella tasolla. Kanta kyllä kestäisi enemmänkin ampumista.