Artikkelit joissa on tagi ‘kalastus’

Välivesikoho kannattaa tehdä itse

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Muikkukausi on taas kohdillaan. Heitin heti loman alkuun muikkuverkot järveen. Kaveri sanoi, että muikkua tulee hyvin pohjasta. Kokeilinkin ensimmäistä kertaa muikkuverkon ottavuutta 20-30 metrissä, eli järven pohjassa.

Sain kahdella 30 metrin verkolla vain 22 muikkua. Nostinkin verkot seuraavaksi kerraksi väliveteen. Muikkua tulikin heti ämpärillinen, eli välivedestä ne muikut edelleenkin tähän vuodenaikaan tulevat!

Olen jo muutaman vuoden ajan käyttänyt muikkuverkoissa välikohoina kaupasta valmiiksi ostettuja välikohoja, joita myydään muistaakseni kuuden tai kahdeksan kohon pakkauksessa. Teoriassa paketti on hieno. Kohon ympärille on kiedottu parin millin narua metritolkulla ja jokaisella kierroksella vyyhdestä tulee tasan puoli metriä lisää pituutta.

Käytännössä homma meneekin sitten pahasti reisille. Ainakin meikäläisellä. Verkkoa selättäessä kuusimetrinen lieka sotkeutuu aallokossa helposti viereiseen ja yläpaulaan kiinnittyvä hakaneulamainen lukko sotkeutuu verkkoliinaan, Kyllästyinkin tähän sähläämiseen ja ostin ruokamarketista kuudella eurolla lötköpötkön. Pätkin sen 20 sentin paloihin ja kiersin jokaisen pätkän ympärille sen kuusi metriä narua, joka mökkijärvellä riittää väliveteen kaikissa oloissa.

Ja mikä parasta. Kuusimillinen naru menee erittäin huonosti sotkuun, ja jos menee, niin sotkut selviävät nopeasti. En tiedä, mitä valmiskohosetti nykyrahassa maksaa, mutta 50-metrinen naru maksoi kymmenisen euroa ja lötköpötkö kuusi. Ei ehkä kauneista, mutta toimii!

Tonnikalojen lentotanssi

sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Hamid ja hänen ystävänsä kalassa. Sansibarin vesillä on aina hauskaa, vaikka kalaa ei koko ajan tulisikaan.

Hamid ja hänen ystävänsä kalassa. Sansibarin vesillä on aina hauskaa, vaikka kalaa ei koko ajan tulisikaan.

Kävi mainio tuuri tässä hiljan. Istuskelin neuvottoman oloisena Dar es Salaamin ja Sansibarin välistä salmea sahaavan matkustajalautan takakannella. Oli pientä merenkäyntiä, ja naapuripenkillä istuvan kundin mimmi alkoi voida pahoin. Kaveri kysyi meikäläiseltä pilke silmäkulmassa, jotta miten menee, voitko pahoin?

Kerroin etsiväni kalastusreissua. Kenian puolella, Mosambikissa ,sellaista olisi toki luvassa, mutta 8 tuntia maksaisi 750 dollaria. Se oli meikäläiselle vähän liikaa. Kaveri kuunteli selitykseni kohteliaasti loppuun ja esitteli itsensä Hamidiksi. Heti perään hän sanoi järjestävänsä eteläisessä Sansibarissa delfiiniretkiä, sukelluksia ja kalastuskeikkoja! Kalastusreissun hinta olisi 200 dollaria!

Muutama päivä myöhemmin ilmoittauduin 1200 ihmisen kylässä Etelä-Sansibarissa. Panin tyytyväisenä merkille, että Kizimkazi Mkunguni oli hyvin säilynyt, mitä tulee sansibarin valloittaneisiin nuorikoihin – näihin kolmikymppisiin lorvailijoihin, jotka leijuvat päivät liitovarjossa ja illat rypevät rantaravintoloissa, joissa kaikki on kuin missä tahansa länsimaassa. Tässä kylässä kävi päivisin delfiinituristeja, mutta länkkärilorvailijat loistivat poissaolollaan.

Vastaanotto rantahietikollakin oli lupaava. Lukuisat kalastusveneet olivat juuri rantautuneet yöllisiltä kalastusreissuiltaan, ja aivan bungalowini edessä halkaistiin parhaillaan parimetristä marlinia. Tuollaisesta saa hyvät säpinät, kun on lähdössä ulapalle seuraavana päivänä.

Kävin illalla polkupyörällä Kizinkazi Dimbanissa (5 km pohjoiseen) ja siellä rantaravintolassa olutta maistaessani näin tanakan jenkin, joka jutteli hermostuneesti puhelimeen. Kohta hän kahlasi rantavedessä pitkälle valkeaan hienoon veneeseen. Baarin pojat sanoivat, että kaveri oli syvänmeren kalastuksen ammattilainen: 750 dollaria kahdeksan tuntia. Hekottelin hiljaa mielessäni, kun ajattelin seuraavaa aamua Hamidin kanssa vähän etelämpänä. 200 on paljon vähemmän kuin 750.

Palasin omaan kylääni juuri ennen pimeää. Ihmettelin, miksi rannoilla lorvaili paljon nuoria miehiä, jotka pelehtivät ja elämöivät kovaan ääneen. Hamid kertoi, että kyläläiset odottivat kalastajia rantaan. Kun nämä hämärän tullessa rantautuivat, pääsi helvetti valloilleen! Herran jestas sitä huutoa, kun kylän väki haki veneistä kalaa rantaan. Tuollaista elämöintiä ei voi yksinkertaisesti kuvitella mihinkään suomalaisessa miljöössä. Suomalaiset eivät huuda ja mekasta tähän tapaan, vaikka vihollinen ampuisi! Oli varsin mielenkiintoinen kokemus.

Hikisesti nukutun yön jälkeen heräsin aamukuudelta ja ryntäsin rantaan. Siellä oli jo Hamid apulaisensa kanssa odottamassa. Heidän veneensä oli valkea muovivene, pituutta seisemisen metriä ja perässä 15-hevosvoimainen perämoottori. Ei muuta kuin tunti suoraan ulapan suuntaan. Lähtö ei ollut ehkä kaikkein sulavin, sillä ensin kaverit unohtivat liittää bensaletkun koneeseen. Myöhemmin kone sammui jostain syystä muutenkin kertaalleen. Mitään kiintopisteitä merelle mentäessä ei näkynyt, eikä tässä veneessä ollut karttaplotteria. Suolavettä nähneet hyrräkelat sidottiin narulla istuinpenkkeihin ja alettiin vetää.

Vauhti oli minusta liian kova, ja epäilin, että 30-senttiset rapalat pyörivät siiman perässä ilman sen kummempia uintiliikkeitä. Uistimet laskettiin myös lähes samaan pituuteen. Myöhemmin siimat menivätkin kertaalleen sotkuun, mutta vain yhden kerran!

Kun uistimia oli vedetty puolisen tuntia, toiseen tarttui kilon, kahden kokoinen sinertävä kala, joka muistutti lähinnä suomalaista turpaa. Lajin nimi meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Heti kohta nappasi uudestaan, ja molempiin laitteisiin. Toinen pääsi irti, mutta toiseen iski hieman ensimmäistä otusta isompi tonnikala. Puolen tunnin päästä tuli toinen. Samaan aikaan myös toiseen virveliin juuttunut kala leikkasi siiman poikki. Mielessäni mietin, että siinä oli varmasti se barracuda tai marlin. Veivasin ylös tuhdin tonnikalan, joka pisti vastaan samalla tavalla kuin kuha: ei juuri mitenkään. Hamid arvioi tonnikalan painoksi 15 kiloa, mutta rannassa punnitsin kalan kymppikiloiseksi.

Tämän jälkeen Hamid leikkasi viidakkoveitsellä ananaksen viipaleiksi ja pisti sen oheen pari banaania. Kokistakin löytyi jostakin. Jos syönti veneessä alkoi, se vedessä loppui. Nyt kaverit alkoivat tähyillä lokkeja ja muita siivekkeitä ulapalla. Kun sellainen löytyi, perämoottorin kierrokset täysille ja suunta sinne.

Näimme useampaan kertaan veden pinnassa hurjan show’n, kun kymmenet ja taas kymmenet tonnikalat pomppivat veden pinnassa. Varmaan parikymmenkiloiset tonnikalat loikkivat ilmassa kuin taimenet ikään. Kyllä Intian valtameressä kalaa riittää, tuli väkisinkin mieleen. Vaan eivät ottaneet enää uistimeen, vaikka vetelimme siimaa aivan kuhinaparvien vierestä ja läpikin. Syönti oli loppunut.

Hamid lupasi näyttää vielä kaupan päälle delfiinejä, vaikka sanoinkin, ettei kiinnosta. Jostakin horisontista kaverukset löysivät veneitä, jotka olivat pullollaan turisteja uimalasit päässä. Toiset heistä uivat snorkkelien kanssa veneiden välissä ja osoittelivat käsimerkein, missä delfiinit uivat. Meidän veneemme ajoi suoraan uima-alueen läpi – ja lujaa. Turistit parkuivat ja heitä veneillään ulkoiluttavat alkuasukkaat naureskelivat väliintulollemme. Se oli heistä hauskaa. Minua suorastaan hävetti se, millä tavalla tässä eläimiä ja vedessä uivia turisteja kohdeltiin. Sanoin saaneeni tarpeeksi, ja Hamid toi veneen takaisin bungalowini luo.

Oliko kokemus 200 dollarin väärtti? Kyllä. Hamid kertoi, että kalastuksen kuvio on yksinkertainen: ensin ajetaan koralliriutalle ja sen jälkeen etsitään lintuja. Isolla veneellä tällainen leikki ulapalla olisi varmasti tylsää, mutta 15-hevosvoimaisella perämoottorilla touhussa oli seikkailun makua, varsinkin kun vene oli kahden 22-vuotiaan nuorukaisen hallussa. Marliini ja barracuda jäivät haaveeksi, mutta10-kiloinen tonnikala täytti pahimmat kalastusvietit. Kokeilin uudestaan, jos paikalle vietäisiin.

Kuningasrapujen piirittämänä

perjantai 16. heinäkuuta 2010

kuningasrapuTerveiset Pohjois-Norjasta!

Piipahdin Varanginvuonolla kuningasrapusafarilla. Tähän vuodenaikaan kuningasrapujen pyynti on ammattikalastajilta kielletty, mutta matkailun alalla kaikki on mahdollista. Oli tuulinen mutta puoliaurinkoinen ilma, kun hyppäsin vaimoni kanssa Edgar Olsenin isännöimään kalastusalukseen Nessebyn satamassa, lähellä Vesisaarta. Olsenin puolitoistavuotias alus oli varustettu kaikilla herkuilla, ja parinkymmenen minuutin matkanteon jälkeen 10,5-metrinen alus hiljensi: olimme ensimmäisellä Olsenin kahdestakymmenestä rapumerrasta.

Jo laiturilla kysyin, oliko rapuja varmasti tulossa. Edgar hymyili salaperäisesti ja sanoi, että koskaan ei tiedä. Kun vinssi alkoi nostaa rapumertaa (1,5  x 1,5 x ,7 m) 90 metrin syvyydestä, pohdiskelin tilannetta. ALuksen vuokra oli 1000 kruunua tunnilta, ja kolmesta tunnista oli puhe. Jos kaikki 20 mertaa pitäisi kokea, aikaa ei jäisi lainkaan kalastukselle. Minulla näet oli tietysti jo juksausvälineet viritettynä kannella!

Loputtomalta tuntuvan vinssauksen jälkeen merkkiliina tuli näkyviin, ja heti sen jälkeen merta. Se oli päältä levän peitossa, mutta näin heti, että sisällä oli elämää. Kun Edgar repäisi pohjanarun irti, merrasta valui puolensataa kuningasrapua kannelle. Valtavat otukset lähtivät heti vaeltelemaan täkillä. Niitä ei päässyt pakoon, sillä niitä oli hetikohta joka paikassa. Valtavat sakset näyttivät pelottavilta pidempien, paksujen jalkojen välissä.

Läheltä katsottuna kuningasravun naama on yhtä etovan näköinen kuin jokiravulla, mutta mittasuhteet olivat tietysti toista luokkaa. Edgar kertoi, että joukossa oli muutama puolenkymmenen kilon painoinen otus, mutta muut olivat pienempiä.  Täälläkin tunnetaan alamitta, ja ne ravut, joiden selkäpanssarin läpimitta oli vähemmän kuin 13,7 senttiä, päästettiin takaisin mereen. Suurimmillaanhan kuningasrapu painaa noin 15 kiloa, ja noin 5-kiloisen ravun nähdessäni jäin pohtimaan, millainen mörkö olisi sitä kolme kertaa isompi predaattori.

Kokeilin yhden ravun puristusta tarjoamalla sille hohtimen vartta. Puristus oli kova. Edgarkin varoitti, että saksissa on voimaa. Hänellä oli aluksen kannella vapaa-ajan teräksestä tehty neliskulmainen astia, jonne hän alkoi heitellä katkottuja ravun jalkoja. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän jäähdytti ravut merivedellä, ja ateria oli valmis. Herranjestas niitä rapuleipiä! Liha maistui tutulta, vähän kuin jokirapu, mutta lihapalojen koko etäännytti perinteistä jokirapukokemusta. Jotenkin ateriassa oli enemmän lihan makua.

Onneksi rapumertojen kokeminen jäi ensimmäiseen mertaan. Kun pienet ravut oli heitetty mereen, Edgar ohjasi aluksen seitimatalikolle, jonka yli liu’uimme muutaman kerran. Kuten ennenkin, seitit nappasivat litkaan välivedessä, ja jokaisella nostokerralla siiman päässä oli pari, kolme kiloista seitiä. Kuten kalamiehillä yleensä, minullakin nälkä kasvoi syödessä. Pyysin Edgaria kokeilemaan kissakalaa. Vajaat kymmenen minuuttia ajoa, ja sain kissakalan heti ensimmäisellä liu’ulla: puolitoista, pari kiloa. Se ei voinut vastustaa punakeltaista, 300 grammaista kuvaa, jonka koukkuun olin virittänyt seitinpyrstöstä palasen.

Seuraavalla liu’ulla nappasi jo isompi kala, 6-kiloinen turska. Sellaisen kelaaminen sadan metrin päästä tuo jo urheilun makua kalastukseen. Hiki pukkasi kainaloihin pelastusmispuvussa, kun veivasin kampea minuuttitolkulla vapaa samalla pumpaten. Edgarillakin oli houkutin vedessä, ja saimme pienempiä turskia, mutta safarin vuokra-aika alkoi lähestyä tappia. Piti lopettaa, vaikka mieli olisi tehnyt jatkaa. Tasan kolme tuntia lähdöstä kiinnityimme Nessabyn satamaan. Kokemus oli maksamisen arvoista.

Tuntuu siltä, että Varangilla kalaa on paremmin kuin Lofoottien puolella.  Voihan se tietysti olla kipparinkin ansio. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että olen ollut puolenkymmentä kertaa Tromssan ja Trondheimin välisellä vesialueella, enkä vastaavanlaista syöntiä ole siellä kokenut, vaikka omatoimisen kalastuksen lisäksi olen ollut mukana myös kipparoiduilla reissuilla. Pitäisiköhän Varangin vuonon arktisiin oloihin palata miesporukan kanssa myöhemmin uudestaan?

Hieno kokemus!

Tuuri toisaalla, osaaminen toisaalla

maanantai 22. maaliskuuta 2010
Pankaa naama muistiin. Topi oli sunnuntaina hurjassa vedossa. 5-vuotias pilkkijonglööri kiskoi pilkkikisassa 17 kertaa enemmän kalaa kuin meikäläinen. Ei ihme, että hirvisoppa maistui kovan mittelön perään.

Pankaa naama muistiin. Topi oli sunnuntaina hurjassa vedossa. 5-vuotias pilkkijonglööri kiskoi pilkkikisassa 17 kertaa enemmän kalaa kuin meikäläinen. Ei ihme, että hirvisoppa maistui kovan mittelön perään.

Miksi osaaminen ja tuuri eivät koskaan osu samaan henkilöön? Tämä oli ensimmäinen, joskin retorinen kysymykseni sunnuntaina, kun hirvimiesten pilkkikilpailun päätteeksi pääsin jonon perässä vaa’alle. 18 grammaa! 2 pienen pientä tahtokiiskeä, jotka sain kilpailuajan viimeisellä puolituntisella parista metristä pienen saaren ruovikon reunasta.

Kilpailu alkoi aamutuimaan leppoisissa merkeissä. Syvyyskäyrät oli pantu jo aamukahvipöydässä mielikuvakartastoon, ja reitti varmoille ottipaikoille kävi rivakasti viivasuoraan kävellen. Vaan ei, vaikka porasin puolensataa reikää lähes metriseen jäähän, ei hotspottia löytynyt. Hain kalaa vajaasta puolesta metristä lähtien. Syvimmällä taisin olla melkein kymmenessä metrissä.

Muuta ei tullut kuin lunta niskaan. Joku lentokoneharrastajakin irvaili kilpailualueen yläpuolella. Näkyikö peräti virneessä oleva naamakin, kun kone kaartoi yläpuolellamme puolikaasulla. Ja niin kuin tapana on, aivan lähellä istui mies, joka kiskoi siimaa ylös tämän tästä. Ei nykäystäkään Vaikka menin härskisti viiden metrin päähän.

Niin siinä vain kävi, että kilpailuajan lähetessä loppuaan Heinolan Ruotsalaisen jäällä nähtiin lyöty mies. Märässä lumisohjossa taivalsin punnitusalueelle kaksi pikkuruista kiiskeä haalarintaskussa. Kun asetin mustan muovipussin vaa’alle, punnitsija näytti epäilevän, josko pussissa oli kalaa ollenkaan. Hyvä, että itsekin löysin pikkuruiset sintit ruttaantuneen muovipussin kulmasta.

Kaiken kukkuraksi 5-vuotias Topi väänsi fileerausveistä haavassa. Kaverilla ei ollut pituutta sen vertaa, että kykenisi itse kairaamaan reiän, mutta niinpä kaveri vain nosti reiästä enemmän kalaa kuin isänsä viereisellä reiällä. 300 grammaa ei riitä Argentiinassa normikokoisen bife de lomon painoksi, mutta Ruotsalaisen penkalla tulos oli huima 5-vuotiaalle erämiehen alulle! Pankaa Topin naama muistiin.

Päivän paras suoritus hirvimiesten pilkkikilpailuissa oli toista kiloa kalaa, kun samana päivänä virallisissa suomenmestaruustaistoissa pilkkimestaruus otettiin reilulla 8 kilolla kalaa. Missä se minun syöntituurini luuraa!

Myöhemmin Topin isä paljasti, että Nautilus ketjukoukulla oli kilpailupäivän ottoviehe. Minun Hopeasiipeni oli kuulema kalastuspiireissä jo eilisen teeren lumia. Asiaani ei auttanut edes 15 sentin siimatapsi ja herkullisiksi salaisen reseptin mukaan maustetut kärpäsentoukat.

Eräohjelmien camp-klassikko on syntynyt

torstai 18. maaliskuuta 2010

Tasaisin väliajoin televisioiltoihin ilmestyy ohjelma tai peräti ohjelmasarja, josta tulee välittömästi oman genrensä camp-huumoria. Tämän talven parasta campia tarjotaan tiistai-iltaisin Jim-kanavalla, kun Hissu Hietalahti ja Tommi Korpela tötöilevät matkailukalastuksen puitteissa Pohjois-Kalotilla.
Kenraali Pancho ja Pojat Pohjois-Kalotilla -ohjelmasarja on hakenut tapahtumamiljöönsä lähinnä Norjan vuonoista Pohjois-Atlantilla ja tunturi-Lapista. Pojat kyllä itse puhuvat jatkuvasti ohjelmassa Jäämerestä, mutta sattuuhan sitä.
Formaatin ajatuksena lienee alunperin ollut mainostaa suomalaista leipä- ja oluttuotantoa. Harvoin olen nähnyt niin tökeröä mainossijoittelua kuin tässä ohjelmassa. Tuotekuvaston päämannekiinien ansioksi on kuitenkin luettava se, ettei heillä itselläänkään pidä pokeri näissä kohdissa, joissa tuotemarkkinointi on räikeimmillään.
Korpelasta ja Hietalahdesta on joissakin puffimateriaaleissa kerrottu, että he ovat keskimääräistä intohimoisempia kalastajia, eli virveliä on viskottu muuallakin kuin tuotantoyhtiön saunailloissa. Tämä väitetty osaaminen on hienosti peitetty ohjelmassa. Korpela ja Hietalahti ovat avuttomia erämiehiä.
Eräohjelman kuningasajatuksena lienee ollut, että taistelupari ajetaan aina autolla suoraan veneen viereen tai joenpenkalle. Sitten eräoppaat ojentavat kaveruksille käteen laitteet, joilla nämä räpiköivät ohjelman läpi. Jos sählääminen naurattaa katsojaa, naurattaa se myös taisteluparia.
Hauskinta on silloin, kun näkee, miten Hietalahti ja erityisesti Korpela yrittävät pitää pokeriaan kurissa. Näissä pysähtyvissä kohtauksissa pitäisi ilmeisesti sanoa jotakin, mutta kun ei… ei vaan tule muuta kuin kiusaantunut katse alta kulmien kameramiestä kohti.
Terapeuttisinta ohjelmassa on se, että kalastava yleisö voi hekotella osaamattomuudelle turvallisesti tv-ruudun takana. Tämä camp-klassikko on oikeastaan Big Brother -formaatin muunnos. Sisätiloihin sulkemisen sijasta kaksi kaveria yrittää olla mahdollisimman filmaattisia Pohjois-Kalotin erämaaoloissa. Ja yleisö tirkistelee kaveruksia ruudun läpi.
Yksi asia on, jota tässä ohjelmassa ei ole onnistuttu pilaamaan. Pohjois-Kalotin maisemat ovat kauneudessaan vaikuttavia. Me peräpohjolalaiset emme sitä käsitä, mutta Pohjois-Kalotti on maailman kauneimpia ja samalla vaarattomimpia paikkoja, ainakin jos vedenpinnalla pysytään. Suosittelen.
Vaikka pidänkin hyvien näyttelijöiden pilaamasta eräohjelmasta, yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi ihmeessä Hietalahti on ottanut mukaansa sen rottamaisen, kylmästä värisevän koirakkeen mukaan matkalle?

Pyyjahti ja martes trece

tiistai 13. lokakuuta 2009

punarintavinkkeli.jpg

Hölmön näköinen 3D-kaveri punarintavinkkelistä.

Martes trece! Espanjaa puhuvissa maissa tiistai kolmastoista on epäonnen päivä. Kun en osaa kuin vähän alkeita, lähdin aamulla toiveikkain mielin maastoon. Ensilumi oli tullut yöllä, ja aamukahdeksan jälkeen pellot, metsäaukeat ja kuuset olivat vielä neitseellisen lumihilseen peitossa.

Haulikko selässä pysähdyin ikivanhan kuusen juureen, ja rupesin pillittämään pyytä haulikko valmiina. Vain kylmissään ollut punarinta tuli katsomaan outoa hahmoa, joka kuvitteli olevansa 3D-puvussaan näkymätön.

Olin pyyjahdissa, ja piippuihin oli ladattu skeet-patruunat. Joskus muinoin olin ampunut pyyn kesken tarpomisen lentoon, joten käppäilin hyvin riisutussa kuusikossa kepein mielin kohti seuraavaa, kahdeksatta, pyynpillityspaikkaa. Haulikko oli käsissä valmiina, olin salamannopealla tuulella.

Samalla kun ihailin metsäuraan kertynyttä lunta, jaloistani ampaisi harmaa jänis. Se pomppi edessäni sinne tänne, ja jos piipussa olisi ollut kolmepuolikkaat haulit, ei olisi ollut mitään vaikeuksia.
Martes trece!

Kahdeksannessa pillitysspotissa näin hetikohta puun varteen nojattuani matalalla lentävän hahmon. Se oli pyy! Kaivoin digipokkarin taskusta, sillä joskus pyy voi tulla aivan eteen ihmettelemään reviirilleen uskaltautunutta kilpakosijaa.

Kamera käsissäni aloin pillittää, ja pyy lensi saman tien juuri siihen kuuseen, jota vasten nojasin. En nähnyt otusta, mutta käynnistin kameran, ja huomasin, että se oli aikalaukaisutilassa. Painelin menu-näppäintä mahdollisimman huomaamatta, mutta pyy tajusi heti, että nyt ei ollut kaikki kohdallaan. Se lensi näkymättömiin, eikä enää vastannut vihellykseeni.
Martes trece!

Palasin mökille ilman tuloksia. Huilasin hetken, ja lähdin soutamaan selälle viritettyä muikkuverkkoa. Etuoikealta, koillisesta kävi kova vihuri, ja laineiden lyödessä pärskeitä sisään ajattelin jos minkälaisia positiivisia ajatuksia. Ohitin keskelle järveä, vedenalaiselle kakulle, sijoittamani katiskan, jossa kohona oli sorsakaave. Ei siinäkään mitään ollut.

Aloin lähestyä verkkoja, mutta mitä ihmettä? Verkkopoijuja ei näkynyt missään. Pyöriskelin apajapaikalla edestakaisin ja ympyröitä tehden, mutta ei jälkeäkään verkkopoijuista! 12-millinen muikkuverkko, kaksi hyvää ankkuria ja vajaat sata metriä köyttä olivat kateissa.
Martes trece!

Valoisan ajan puuhastelin risusavotassa mökkimaastossa, ja pimeän tullen käänsin mökkivalot päälle. Mitä ihmettä, silmälasin oikeassa linssissä oli jotain töhnää! Otin paperinenäliinan ja yritin putsata linssin. Ilmeisesti linssissä oli jotain sementin tai hiilen tapaista ainetta, sillä onnistuin hinkkaamaan oikean linssin pahasti naarmuille.
Martes trece!

Keskiviikkoa odotellessa…

Onkimadoilla on väliä

tiistai 9. syyskuuta 2008

Nyt se on omin silmin todistettu. Osallistuin viikonloppuna onkikilpailuun, jossa pieni joukko onki melkein kylki kyljessä. Sääntöjen mukaan toisen onkikupu ei saanut olla 20 senttiä toista lähempänä. Jos näin olisi käynyt, olisi tullut hylkäystuomio. Tästä siis pidettiin kiinni, mutta onkilaitteita uitettiin kuitenkin hyvin lähekkäin. Tilaisuus oli erittäin hyvä experimentti, mitä matojen ottitehoon tulee.

Laiturilla oltiin, ja mitä ilmeisemmin biotooppi pinnan alla on koko onginta-alueen leveydeltä samanlainen. Ongetkin ylsivät lähes yhtä pitkälle, tai ainakin kupuja uitettiin rinta rinnan. Itse käytin erittäin pientä koukkua ja äärimmilleen viritettyä kilpakohoviritystä. Vain kuvun tikun yläpää oli vedenpinnan yläpuolella, ja sekin niin vähän, että silmiin sattui, kun sitä seurasi kevyessä aallokossa.

Ongin maustamattomilla lainamadoilla, jotka oli tuotu kilpailualueelle muovisessa elintarvikerasiassa. Voi olla, että rasiassa oli ostettu hiljattain jotakin kevyttä lounaseinestä tyyliin kolmioleivät tai tomaatteja tai muuta tällaista. Madot olivat hyväkuntoisia, ja ne luikertelivat aktiivisesti. Myös kooltaan madot olivat optimaalisia: eivät liian pieniä tai isoja.

Niin vain kävi, että jouduin seuraamaan ällistyneenä, kun aivan vierestä – molemmin puolin – kaverit vetivät kalaa kuin Aku piimää. Minä sain vain hajatärppejä, samoin yksi kilpailutoveri, joka istui tällaisen kiskojan toisella puolella. Lainasin tälle kiskojalle jopa koukun, eli sekään ei vieressä tapahtuvaa tärppivirtaa voi selittää. Myös onkisyvyyttä vakoilin parhaani mukaan.

Ainoa selitys on siis itse madoissa. Joku kehui etukäteen maustaneensa matonsa oluella. Puheet ovat puheita – ennen kaikkea kalastuskilpailun yhteydessä – mutta kyllä tässä tuli todistetuksi se, että madoilla on väliä. Erittäin paljon. Hyvä onkiteknologia auttaa sekin, mutta kuitenkin kala valitsee pinnan alla kahdesta vaihtoehdosta sen houkuttelevamman. Mato liikkuu paremmin, on sopivamman kokoinen, on kiinnitetty koukkuun houkuttelevammin tai sitten tuoksuu paremmalta. Ei se onkiminen ole sittenkään niin yksinkertaista kuin luulin.

Ensi kisaa varten pitää hajustaa madot – tavalla tai toisella. Onko ehdotuksia?

Merikissa, kaskelotti ja kahdet sakot

tiistai 2. syyskuuta 2008

nyksund_b.JPG

Kävin muutaman vuoden tauon jälkeen Norjassa kalassa. Kahden kaverin kanssa hypättiin autoon ja huristeltiin Pohjois-Norjaan ja takaisin. Vähän yli 3000 kilometriä, satakunta kalaa, paljon aurinkoa ja kiihdyttävän kauniita norjalaismaisemia.

Kun mennään syvään mereen kalaan, vaarallisinta on matka sinne ja takaisin. Me saimme kahdet sakot, ja jossakin Iisalmen ja Oulun välissä kävimme päästämässä ojaan ajaneesta autosta keski-ikäisen naisen ja koiran ulos. Olimme keskiöisellä onnettomuuspaikalla ensimmäisenä, ja siinä olikin reissun jännittävin hetki, kun pimeässä tarkastimme, oliko autossa loukkaantuneita tai uhreja. Onneksi oli taskulamppu ja otsalamppu matkassa.

Norjassa kävimme ensin Vesterålenin saaressa, Lofoottien yläpuolella. Ensimmäiseksi tsekattiin Nyksund, joka on äärimmäisen kaunis, aivan pikkuriikkisen kokoinen kyläpahanen Støsta länteen. Kylässä asui niukimmillaan 3 ihmistä ympäri vuoden, mutta 1970-luvun rappion jälkeen paikan löysivät keskieurooppalaiset humanistit, ja erilaisten tukiaisten turvin satamakylään on saatu hyvä meininki. Suosittelen.

Støssä tapasimme suomalaisen kalastajan, joka kertoi, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: B- ja A-ihmisiä. B-ihmiset, jotka nukkuvat aamulla pitkään, asuvat Nyksundissa. Totta, Holmvik Brygge -hotellimme respa ja lounge avautuivat vasta kello 11 aamupäivällä. Illalla sitä vastoin kukutaan ties kuinka myöhään. Tuollaisista paikoista ei voi olla pitämättä. Paikat olivat vähän niin ja näin, mutta kokonaisuus oli vaikuttava, visuaalisesti koettuna suorastaan vaarallisen taiteellinen.

holmvik-brygge_b.JPG

Hyvin ahtaasti kaksikerroksisessa (kolmen hengen vetävässä) kerrossängyssä nukuttiin lyhyt yö, ja matka jatkui Støhön, jossa tapasimme Leppävirroilta kotoisin olevan kaverin, joka sanoi kyllästyneensä opettajan hommiin yläasteella. Mies on asunut Vesterålenissa jo kahdeksan vuotta. Viime syksynä kaveri sai 201-kiloisen ruijanpallaksen, jolla oli pituutta 311 senttiä. Näytti meille otuksen pakastetun pään, joka yksin painoi 26 kiloa. Siinä oli jo pelkässä päässä kilotavoitetta suomalaisille kalastusturisteille!

Pian oltiin ulapalla arktisella valassafarilla, ja kaskelotteja nähtiin useampi kappale. Iso otushan se on, ei siinä mitään. Meillä poltteli jo veressä seuraavan päivän kalastusosuus. Pääsimme Støstä Andörjan saarelle yötä vasten, ja seuraavat neljä päivää istuttiin 5,2-metrisessä Silver Viking -veneessä. Kalaa tuli meille ja muillekin kalastuskeskuksessa asuville. Meille pieniä (max. 3 kg) ja muille isoja.

Engenesin kalastusmatkailukeskus on hoitanut hommansa hyvin. Alkutaipaleellaan se veti ylivoimaisesti eniten ruotsalaisia, mutta suomalaiset ovat kirineet rinnalle. Tällä hetkellä paikassa käy kuulema paljon Suomen läpi ajavia virolaisia. Venäläisiä on sen sijaan vähän. Jos niitä näkyy, matkassa on suomalaisia oppaita.

Fasiliteetit ovat kalastuskeskuksessa kohdallaan. Veneet ovat leveitä ja merikelpoisia, ja niiden kanssa on helppo löytää hot spoteille veneissä olevien karttaplottereiden kanssa. Niihin on merkitty kaikki tärkeimmät ottipaikat, jotka puolen tunnin ajomatkan sisältä löytyvät. Isäntä antoi meille heti myös löysään kelmuun laminoidut merikartat, joiden avulla saattoi tehdä apartmentissä jo illalla seuraavan päivän kalastussuunnitelman. Karttoja saattoi selata helposti myös veneessä.

Taisimme neljän kalastuspäivän aikana kalastaa vain pariin kertaan yli sadan metrin syvyydessä. Senlaatuista juksaamista kokeilleet tietävät, että monisataagrammaisen puntin kelaaminen syvyyksistä syö jerkkuja niin kämmenestä kuin hauiksesta. Ei niissä syvyyksissä siis suotta puntteja ja litkoja kostuteta. Tyypillisin ottisyvyys meillä oli 30-40 metrin tietämissä. Kokeilimme myös uistelua. Kun vaappu saadaan kuuteen metriin tai alemmas, saadaan uistelemalla tehokkaasti turskaa ja seitä. Kokeiltu on.

Vaikka saalista tuli meille lukumääräisesti riittävästi, jäivät isot saamatta tällä kertaa. Kalastuskeskuksen fileerauspisteessä saattoi kyllä iltaisin havaita, että taitaa isojen saanti olla tekijästä kiinni. Suurin sillä viikolla saatu turska painoi 11 kiloa, mutta se ei saamamiehiä innostanut, kun edellisvuotena oli saatu Salt-Straumenista 20-kiloinen.

merikissa_b.JPG

Merikissoja tuli viikon aikana useita, meillekin yksi. Parasta kaikessa oli kuitenkin sää. Aurinko paistoi ainakin osan päivää läpi reissun. Huulet rohtuivat ja naamaa porotti aina iltaisin, kun lärviä oli hemmoteltu auringossa tuntitolkulla. Tuulikin oli kateissa koko viikon. Menetyksiä oli vähän, vain muutama puntti litkoineen. Totuushan on, että ilman menetyksiä ei saa kalaa, ei edes turskaa.

Loppukaneettina todettakoon, että viikko Norjassa on kuin 3 viikkoa kotimaan lomaa. Andörjan saaren tietämillä hermo lepää, kun merikotkat liitelevät veneen päällä ja keho ottaa vastaan pienen tuulen keinuntaa samalla kun turska nokkii pilkkiä 30 metriä alempana.

maisemat_b.JPG

Saksiniekkoja suviyössä

maanantai 11. elokuuta 2008

rapudetsku2.jpgTäytyy myöntää: olen laiskistunut parin viime vuoden aikana rapujen saalistamisessa. Enää en herää aamutuimaan keräämään rapuja merroista, vaikka tiedän, että otuksista nokkelimmat häipyvät hyvästäkin merrasta heti, kun päivä valkenee. Merrassa on ihan eri tavalla rapuja kello 6 aamulla kuin kello 10.

Viikonloppuna jouduin varttumaan pimeään asti, ennen kuin pääsin vaihtamaan mertoihin uudet syötit. Kävi näet niin, että tuulisella kelillä salakat, särjet ja muut pikkukalat piilottelivat jossakin syvemmässä. Vasta pimeän tultua tuuli rauhoittui, ja kalat erehtyivät rantakalliolta heitettyyn syöttiverkkoon.

Otsalampun kanssa rapukierros yön pimeydessä on syventävä kokemus. Mikä on tasaisessa vedessä liikkuessa, kun ainoat äänet tulevat airon lavoista ja vadissa olevista ravuista. Vaikka ravut olisivat vadissa ihan paikallaan, niistä lähtee sellainen pieni litkuttava ääni, joka kuuluu yössä hyvin. Siinä taitaa kalista rapujen syömäosat pelosta: aavistavat, mihin ovat joutumassa.

Otin viikonloppuna ravuista pari makrokuvaa. En ole aikaisemmin huomannutkaan, kuinka pelottavan uhkaava panssari ravuilla on. Sojottavia piikkejä on päässäkin vaikka toisille jakaa. Ei epäilystäkään: ravun päänseutu on ravun pelottavin näky. Isot sakset tarttuvat mihin tahansa, mutta jos katseen saa fokusoitua ravun päähän, niin oho – tuimalta näyttää!

90 rapua katosi sumpusta

maanantai 28. heinäkuuta 2008

Tyhmää sakotetaan, niin se vain tässä elämässä menee. Viime syksynä rapusumpustani katosi yli puolensataa rapua. Siinä kiikaroitiin heti vastarannat, tutkittiin lähiympäristö ja haettiin netistä rikosilmoituskaavaketta. Revolverikin taisi tulla ladatuksi seuraavaksi viikonlopuksi.
Ihan vaan minkkien varalta.

Ja ei kun uusiksi. Viime torstaina sumppuun oli kerätty 111 rapua. Siinä oli lähitulevaisuuteen suunniteltujen viikonloppubileiden pääasia niin sanotusti hallussa. Onneksi kävin mökillä eilen, sillä kauhistuksen kauhistus: sumpusta löytyi vain 21 rapua. 90 rapua oli kateissa! Jalat oli mennä alta, niin paljon ketutti. Alkoi ihan silmissä pyöriä ja harvan tukan alla, ohimolohkojen takana, iski ilkeästi kipinää.

Noh, ei muuta kuin uuden pyyntiin. Vajaa vuorokausi, ja sumppuun kerääntyi reilut 60 rapua lisää. Tällä kertaa otin aamuauringossa sumpun erityistarkkailuun. Olin jo kauden alussa tarkastanut laitteen, eikä siinä ollut ravun mentävää aukkoa kuin sulkuluukussa. Se oli kuluneella viikolla säpin lisäksi solmittu rautalangalla niin, ettei varmasti tulisi rapu rakosesta ulos.

Pyörittelin rapusumppua ympäri-ämpäri. Mitään reikää ei näkynyt. Vaan kuinka ollakaan, kun aloin painella sumppua eri kohdista. Paljastui, että sulkuläpän takareuna rautaverkkosidokset olivat rikkoutuneet lähes koko läpän mitalta. Sulkutilassa kaikki näytti hyvältä, mutta kevyt painallus, ja rapu saattaisi helposti peruuttaa kolosta ulos!

Onhan se nähty: rapu on ketterä otus. Se käyttää saksiaan ja jalkojaan uskomattoman taitavasti. Ei epäilystäkään, rapusumpun mysteeri on ratkennut! Eikä mennyt kuin pitkälti toista sataa rapua hukkaan.

Tyhmä!