Artikkelit joissa on tagi ‘Buenos Aires’

Bocaa tappituntumassa

lauantai 2. toukokuuta 2009

poliisit.jpg

Kun yleisö pitää hauskaa La Bombonerassa, poliisit odottavat Boca-ottelun päättymistä stadionin ulkopuolella, hyvin varustautuneena kuten Argentiinassa aina on tapana. (kts. video stadionin yleisötunnelmasta)

Vappua juhlitaan myös Argentiinassa. Vappuaattona eli torstaina Buenos Airesin keskustassa oli järjestävän työläistahon mukaan noin 150 000 ihmistä. Yksi luentokin peruttiin, kun opettaja ei päässyt yliopistolle liikennejumin vuoksi. Yliopistomme sijaitsee aivan keskustassa, ja meistä varovaisimmat uskaltautuivat seuraamaan loputonta ihmismassaa vain asuntolan ikkunoista. Rummunpärinä ja ilotulituspaukkujen jylinä vavahduttelivat välillä yliopiston rakenteitakin, joten ei muuta kuin sekaan ihmisvilinään!

Aamupäivällä alkanut metakka loppui siististi iltapäivällä. Panssaroidut vesisuihkuautot ja haulikoin varustautuneet poliisitkin katosivat katukuvasta hämärään mennessä. Vain kaduilla lainehtivat miljoonat lentolehtiset muistuttivat siitä, että työväki oli aikaisemmin päivällä näyttänyt joukkovoimaansa kaupungissa.

Päivän ihmistungos oli kuitenkin vain alkusoittoa illalle, kun pääsin seuraamaan Boca Juniorsin ottelua venezuelalaista Deportivo Táchiraa vastaan, Bocan kotistadionille. Täkäläisiä lainaten, kyseessä on maailman ehdottomasti paras ja tärkein jalkapallostadion, La bombonera (suklaarasia). Buenos Airesissa yksin on puolenkymmentä liigajoukkuetta, mutta näistä kaksi on ylitse muiden. River Plate ja ennen kaikkea Boca Juniors.

Väkeä Bocan askeettiselle, vuonna 1938 rakennetulle, kotiareenalle mahtuu virallisesti 61 000, mutta epäilen saamani kokemuksen perusteella, että esimerkiksi viikko sitten, kun Boca kohtasi verivihollisensa River Platen ”kaikkien otteluiden klassikossa”, paikalla oli todennäköisesti lähemmäs 70 000 ihmistä. Silloin jouduin seuraamaan ottelua paikallisen ravintolan televisioruudusta.

Ottelun juoni on lyhyesti kerrottu. Boca siirtyi johtoon ensimmäisellä puoliajalla, kun raikulipoika Martin Palermo, 35, potkaisi pallon pilkulta maaliin. Toisella puoliajalla Palermo teki vielä toisen maalin, joka merkittiin aikakirjoihin upeana air-volleynä (media tijera tai chilena täkäläisittäin sanottuna).

Rodrigo Palacio teki vielä kolmannen maalin, ja Boca voitti vierasjoukkueen puhtaasti 3 -0. Kun kyseessä oli tämän maanosan cup-taisto, Boca pääsi voitollaan 16 parhaan joukkoon. Omassa liigassa onkin sitten mennyt paljon vaatimattomammin. Boca huojuu sarjan huonoimpien joukossa, mikä ei viimevuotisen mestarijoukkueen kannattajia tietenkään tyydytä. River Platella menee paljon paremmin.

Palermon ”chilena” oli kaverin 200. maali Bocan pelipaidassa, ja Martin hätyytteleekin kaikkien aikojen ennätystä, johon tarvitaan vielä 19 maalia lisää. Ylä- ja alamäkiä kokenut kehäraakki on hyvässä vedossa, ja Maradonakin on esittänyt Palermolle kutsun maajoukkueeseen!

Jalkapallo on argentiinalaisille toinen (monen mielestä ensimmäinen) uskonto, ja Boca Juniors on monelle meidänkin asuntolassa asuvalle opiskelijalle maailman tärkein asia. Hurmoksen ymmärtää vasta sen jälkeen, kun on kerran käynyt Bocan stadionilla. Kyseessä on täysiverinen jalkapallostadion, jossa laitaviivasta on katsomon ensimmäiselle riville noin viisi metriä matkaa. Jyrkästi rakennettu katsomo tarkoittaa sitä, että pallo näkyy varmasti joka paikkaan.

Huomasin vappuaattona, että itse ottelu oli vain puolet elämyksestä. Pääsimme vajaan kymmenen hengen porukalla seisontakatsomoon Boca Juniorsin kannattajien joukkoon. Herranjestas sitä jylinää, mikä stadionilla raikaa, kun kannattajat laulavat Bocan kannatuslauluja. Niitä löytyy kymmenittäin, ja kannattajat laulavat niitä ristiin rastiin koko ottelun ajan. Hirvittävät patarummut pitävät huolen siitä, että yleisö pysyy rytmissä. Ottelu oli kuin musiikkivideopotpuri: pelaajat olivat kentällä ikään kuin vain kuvittamassa karkeita kannatuslauluja!

Päätykatsomo oli koristeltu kymmeniä metrejä pitkillä kankailla, jotka seuran sinikeltaisin värein ulottuivat kentän suoja-aidasta katsomon ylimpiin osiin. Bocan pelipaitoja ja lippahattuja oli melkein kaikilla yleisössä, ja ottelun alussa laskettiin muutamaksi minuutiksi katsomon eteen lakana, jolla oli pituutta noin 100 metriä ja korkeutta koko stadionin verran. Siinä ikään kuin näytettiin ”isolla mitalla” vastapuolen kannattajille, että täältä pesee ja linkoaa!

Miten sitten kannattajat käyttäytyvät? Ensin päätykatsomo tulee täyteen. Sitten sinne tulee lisää ihmisiä. Ja vielä sen jälkeen lisää. Tungos kannattajien keskuudessa oli tiukempi kuin olen kertaakaan kokenut minkäälaisessa konserttitilanteessa. Kykenin kyllä hengittämään, mutta en juuri muuta. Seisoin ihmismassan paineessa toisen puoliajan noin 10 asteen kulmassa, kantapäilläni seisten. Paikalliset fanit peruuttivat katsomon alaosista ikään kuin perse edellä ylös. Siinä oli niin kutsuttu tappituntuma ”käsin kosketeltavissa”.

Kannattajilla on tietysti kädet ylhäällä, sillä nyrkkejä heilutetaan kiivaasti kannatuslaulujen tahdissa, joita kukin huutaa niin lujaa kuin pystyy. Korvani olivat puoliväliin mennessä märät, sillä räkä lentää jalkapallo-ottelussa! En ihmettele enää sitäkään, että täkäläiset terveysviranomaiset uskovat sikaflunssan kehittyvän pahemmaksi Argentiinassa kuin Meksikossa!

Ja jos minulle jossain vaiheessa tuli illuusio, että olin massan sisällä ikään kuin pehmeästi turvassa, se katosi ottelun loputtua. Ystäväni Olli, joka seisoi minusta vain parin metrin päässä (tarkoittaa noin 10 ihmistä siinä välissä), ryöstettiin Palermon historiallisen 200. maalin aikana. Äkkiä ympärillä oli kuusi kriminaalin näköistä tyyppiä, jotka ottivat häneltä väkisin kameran. Ei mitään mahdollisuuksia vastaiskuun. Me siinä vieressä hurrasimme mitään huomaamatta Palermon huikeaa akrobaattimaalia.

Kun iltapimeällä kävelimme stadionilta kotiin, pohdiskelin mellakkapoliiseja kadun varrella silmäillessäni, että tuskin hekään siellä turhaan seisoskelivat. Kokemus on opettanut tässä maassa, että jalkapallo on tunteiden mellastuskenttä. Jos kannattajat ovat pelin jälkeen tyytymättömiä, alkaa tapahtua ja silloin tarvitaan poliisivoimilta jämeriä otteita.

Video pelin yleisötunnelmasta Youtubessa, pituus 1,38!

Latino-opiskelija asuu keittiössä

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

keittio.jpg

Kello on 23 ja jotakin, joten opiskelijoilla on illallisen aika latinotyyliin.

Facebookissa on naljailtu siitä, että täällä Etelä-Amerikassa vain matkustellaan ja pidetään hauskaa. Kyllä täällä opiskellaankin. Koulunkäynti on oikeastaan mielessä koko ajan. Asun nimittäin kampuksella, vai pitäisikö sanoa kampuksessa, sillä UADE:ssa kaikki oleellinen on pakattu yhteen kortteliin, myös asuntolamme.

Kolmessa kuukaudessa oppii väkisinkin täkäläisten tavoille. Sulautumista on edesauttanut asuntolan äänieristys, tai sen puuttuminen. Asuntolassamme on kahdeksan asuttavaa kerrosta, mutta jokaisessa kerroksessa on vain 7 kahden hengen asuntoa ja kookas yhteiskeittiö ja seurustelutila. Asuntolaa kutsutaankin residenssiksi. Eihän tänne mahdu kuin murto-osan murto-osa 19000 opiskelijasta, eli vain hyväonnisimmat saavat nauttia tästä kaikesta.

Syyslukukausi alkoi maaliskuun alussa, ja toisilleen vieraat opiskelijat aloittivat sosiaalisen elämän residenssimme yhteiskeittiössä rauhallisesti. Suomalaiset tietysti tutustuivat toisiinsa nopeasti, mutta paikallisen kulttuurin mukaan täkäläiset suhtautuvat vieraaseen ensin epäluuloisesti. Vasta ajan kuluessa syntyy luottamus (joka pitää ansaita).

Tyytyväisenä voi todeta, että tässä kerroksessa luottamus on hyvällä mallilla. Viimeisin lukko, ihan kirjaimellisesti, on vielä kuitenkin avaamatta, sillä yksi kavereistamme on vetänyt keittiöstä pari kaappia vaijerin ja irtolukon kanssa säppiin. Tämä aiheutti muissa närästyksen tunteita, mutta kun tämä lukkokaveri muutama päivä sitten ryöstettiin veitsen kanssa kadulla, muut kokivat kollektiivisia säälintunteita ja empatiaa.

Keittiötila on asuntolan kirous ja siunaus. Siellä syntynyt ääni nimittäin vahvistuu matkallaan asuntohuoneita kohti. Kun kaksi ihmistä puhuu keittiössä aamuyöllä 6 aikaan, sanat voi kuulla hyvin lukon takana omassa huoneessa. Kun keittiössä joku (joskus joku muukin kuin allekirjoittanut) tiskaa, voin huoneessani pelkän äänihavainnon perusteella päätellä, mitä astiaa milloinkin hinkataan.

Kun opiskelijat ovat muutaman kuukauden sisällä tottuneet toisiinsa, keittiössä on aina toimintaa. Touhuun on helppo liittyä, sillä kraanavettä ei täällä juoda. Kun keittiössä on veden suodatinlaite, on helppoa käydä hakemassa vettä pulloon ja juuttua pöydän ääreen. Myös eri kerrosten välillä on liikehdintää, mikä tarkoittaa sitä, että välillä kaikki ruokailuvälineet (erityisesti lasit ja kupit) ovat kateissa, mutta seuraavalla viikolla voi kaikkea olla taas yllin kyllin.

Täkäläisten opiskelijoiden tapa oppia on hyvin sosiaalinen. Se tapahtuu pääosin keittiön pitkällä pöydällä. Tenttipäivien alla on melkein väkisin raivattava tilaa ruokailulle, sillä pöytä on täynnä opiskelumateriaaleja, joita käydään yhdessä läpi.

Välillä kaverukset vääntävät naama totisina kolmannen asteen yhtälöitä, mutta seuraavassa hetkessä päästellään täysillä Boca Juniorsin kannatuslauluja. Ja jos yläkerroksista laskeutuu pöydän päähän kaunis nuori tyttö juomaan matea, nuorukaisten pänttääminen luonnollisestikin herpaantuu. Olen vakoillut erään opiskelijan touhuja tämän viikon, ja kaveri on päässyt tenttikirjassaan kolmessa vuorokaudessa noin kolme sivua eteenpäin.

Täkäläinen opiskelija ottaa koulun jälkeen yleensä iltapäivätorkut huoneessaan. Silloin asuntolassa on hiljaista, mutta hämärää kohti elämä virkoaa. Suomalaiset saattavat tehdä keittiössä ruokaa jo iltaseitsemän aikaan, mutta täkäläinen veljeskunta ryhtyy ruuanlaittoon aikaisintaan iltayhdeksältä. Huonetoverini ilmestyy huoneeseemme yleensä puolen yön jälkeen hyvin syöneenä. Sitten vähän televisiota tai mesetystä päälle. Kumma kyllä hän on herännyt joka aamu kouluun ennen kahdeksaa.

Jo aikaisemmin kerrottua poikkeusta lukuun ottamatta kaikkien tavarat ovat keittiössä yhteisessä käytössä. Vapaa hyödyntäminen näyttää koskevan myös mausteita ja ruokaöljyä, mutta mitä pienistä. Jos keittiöön osuu silloin, kun täkäläinen tekee ruokaa, sitä ollaan aina valmiita jakamaan.

Tietysti myös seurustelujuominen kuuluu opiskelijan viikkorytmiin. Se ei tarkoita yhtä iltaa viikossa. Täkäläiseen tapaan ottaminen alkaa myöhään, iltaruokailun aikaan. Klubeille siirrytään vasta aamukahden jälkeen, josta normipäivänä palataan kämpille kuuden tai yhdeksän aikaan aamulla. Viikonloppuna, kun aikaa on, edellinen virke tarkoittaa sitä, että opiskelija herää iltapäivällä 3 jälkeen. Ja illalla kahdentoista aikaan keittössä lauletaan taas Boca Juniorsin kannatuslauluja…

La Salada, 20 hehtaarin piraattimarkkinat

maanantai 6. huhtikuuta 2009

la-salada.jpg

Etelä-Amerikan suurimmilla piraattimarkkinoilla tulee mieleen vanhat ajat Tallinnasta, mutta La Saladassa väkeä ja tavaraa on tietysti ihan toisessa mittakaavassa.

Tänään meni koko päivä Etelä-Amerikan suurimmilla piraattimarkkinoilla, Lomas de Zamoran kaupunginosassa, Buenos Airesissa. Vuonna 1992 joukko Etelä-Amerikan köyhimmän maan, Bolivian, kansalaisia alkoi tuoda Buenos Airesiin piraattituotteita. Reilun 16 vuoden jälkeen Buenos Airesiin on syntynyt La Salada, ”maailman piraattituotekaupan keulakuva”, kuten asia Euroopan Unionissa on ilmaistu.

De la Rivera Norte -joen kaakkoispuolella pidetään kahdesti viikossa markkinat suuren maailman malliin. Käytössä on 20 hehtaaria ja 15 000 myyntikojua, joista osa sijaitsee ulkona, osa kolmessa jättimäisessä hallissa. Viime vuonna arvioitiin, että markkinoilla käy kahdesti viikossa (keskiviikkoöisin ja sunnuntaipäivisin) 20 000 ihmistä, ja piraattikaupan tuotto on viikossa 9 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.

Puhutaan myös, että bolivialaiset ja paragualaiset tekevät piraattikaupan tuotteita alkeellisissa ja ahtaissa oloissa. 20 henkeä majoitetaan 10 vuoteen kämppiin, ja kun toiset nukkuvat, toiset antavat ompelukoneiden laulaa. Osa tavarantoimitusketjusta ulottuu tiettävästi myös Kiinaan.

Ennen kuin kävin parin kaverin kanssa markkinoilla, meitä varoiteltiin tyyliin, että henki lähtee! Huoli väkivallasta ja ryöstämisen kohteeksi joutumisesta tuntuvat tämän päivän jälkeen suuresti liioitelluilta. Kotkan meripäivillä on rauhattomampaa kuin La Saladassa.

Miten tähän ”salamyhkäiseen, kiellettyyn ja vaaralliseen” paikkaan sitten mentiin? Katsottiin tietysti Ferie La Saladan verkkosivuilta, millä busseilla paikalle pääsee. Me menimme linja numero 28:lla, ja matkanteko Retiron liikenneaseman kupeelta markkinoille kesti tunnin. Bussilippu yhteen suuntaan maksoi 1,75 pesoa (35 senttiä).

Etukäteen meille oli sanottu, etteivät taksi suostu ajamaan paikan päälle. Olihan matkan loppuvaiheessa maisemat vähän synkät ja luotaantyöntävän näköiset, mutta päiväsaikaan kaikki näytti vaarattomalta.

Bussi pysähtyi De la Rivera Norten luoteispuolelle, ja kun hyppäsimme ovesta ulos, olimme samantien pitkässä jonossa, joka mateli joen yli vievällä rautatiesillalle. Siitä vain markkinoille kiskoparruilla pomppien tai osittain puhkiruostuneen kävelyritiläkongin päällä astellen! Kun juna tuli parahiksi sillalla vastaan, väki vain väisti kohteliaasti junaa. Kun juna meni, kiskoparruilla oli taas tungosta!

Otin markkina-alueella aluksi kuvia salaa, mutta huomasin tunnin päästä, että kaikki salailu oli turhaa, ja lopun aikaa otin kuvia mitään salailematta. Yhtä lukuunottamatta kukaan ei kieltänyt kuvaamista alueella. Basaarikujat olivat täynnä kojuja, rihkamaa ja ihmisiä. Kävimme syömässäkin yhdessä alueen lukuisista ”ravintoloista”.

Kun söin omaa annostani, mietin jostain kumman syystä, miltä mahtaa koiranliha maistua. La Parrillani oli niin kumista, että kun puraisin lihapalaa, hampaat pomppasivat takaisin auki-asentoon! Tarjoilijat huutelivat pöytien välissä suureen ääneen ohjeita toisilleen. Siinä tuli ihan kotoisa olo: samanlaista iloista huutoa olen kuullut anniskelutiloissa viimeksi majakkalaiva Hyökyssä Kotkan meripäivillä. Terveisiä vaan Patulle!

Palvelu siis pelasi La Saladassa hyvin, ja näin jälkikäteen miettien paikalta puuttui vain yksi asia: poliisit. Mitä La Saladassa sitten myydään? Kaikkea, mitä muun muassa tekstiilistä voi tehdä: Adidasta, Nikeä, La Costea, Pumaa… ja tietenkin kaikki truchaa eli väärennöksiä. Neuletakkeja, urheilutossuja, toppapuseroita, alushousuja, farkkuja… Myös papukaijat, kilpikonnat, kellot, työkalut, ruokailuvarusteet, DVD- ja musiikkitallenteet kuuluvat kiemurtelevien basaarikujien valikoimiin.

Hintataso? Esimerkiksi farkut maksoivat 28 pesoa (5,6 euroa), villaneuletakki 40 pesoa (8 euroa), merkkiurheilujalkineet 25 pesosta 150 pesoon (5-30 euroa). Toppatakki 50 pesoa, vetoketjulla aukeava muotihuppari 40 pesoa jne. Ei ihme, että EU:kin on tuominnut La Saladan.

Suomalaisen on vaikea ymmärtää La Saladan hintatasoa. Kuitenkin, laiton kauppa kukoistaa ja kehittyy. La Saladasta on tullut jo eräänlainen brändi tässä maassa, ja sen koukeroiden on arvioitu ulottuvan jo 180 vähittäiskauppaan Argentiinassa. Argentiinan vaatekauppakamarin arvion mukaan Buenos Airesissakin 66 liikettä elää La Saladan tuotteilla, ja toiminta laajenee koko ajan.

Argentiina maansurun vallassa

perjantai 3. huhtikuuta 2009

alfonsin1.jpg

Buenosairesilaiset tukkivat keskiviikkona pääkaupungin katuja kilometrien matkalta nähdäkseen pidetyn presidenttinsä Raúl Alfonsínin kansallisella kongressitalolla, avoimessa arkkussa.

Tällä viikolla Argentiinaa kohtasi kaksi historiallista menetystä. Tiistaina kuoli Raúl Alfonsìn (1927-2009), joka oli Argentiinan yksi merkittävimmistä presidenteistä. Toinen puoli maata suri hänen poismenoaan keskiviikkona. Kävin seuraamassa paikan päällä, kun yli satatuhatta buenosairesilaista täytti Avenidad Entre Riosin jonottaessaan kansalliselle kongressitalolle, jonne edellispäivänä kuollut presidentti oli asetettu arkussaan näytille.

Kun palasin yliopiston asuntolaan, näin jo ala-aulassa vartioivan vartijan naamasta, että jotain muutakin synkkää oli ilmassa. Maradonan luotsaama maajoukkue oli hävinnyt La Plazissa Bolivialle 6-1. Tällaista tappiota Argentiina ei ole jalkapallossa kohdannut sitten Tsekkoslovakian tappion vuonna 1958. Tämäkin vielä, ja samalla viikolla!

Vaikka Argentiina onkin vahvasti peronistien vallassa, Unión Cívica Radicalin puolueessa vaikuttaneen Alfonsínin kuolema on hoidettu tyylikkäästi. Alfonsín kun ei ollut mikä tahansa presidentti. Hän oli mies, joka johti Argentiinan demokratiaan vuonna 1983, kun sotilasjuntta joutui luovuttamaan otteensa hävittyään edellisvuonna Falkalandin sodan.

Argentiina joutui sotilasdiktaruurin valtaan vuonna 1976, kun maan kaikkien aikojen suosituimman presidentin, Juan Domingo Perònin kolmas vaimo, kabareetanssijattarenakin tunnettu presidentti Isabel Martínez de Perón menetti otteen vallasta. Sotilasjuntta piti Argentiinaa hyppysissään ankarin ottein Falklandin sotaan saakka. 1976-1983 Argentiinassa katosi arviolta 30 000 ihmistä. Sotilasjuntta paitsi murhasi nuoria myös kindnappasi lapsia. Parhaillaankin eräs buenosairesilainen tyttö käy oikeutta ”vanhempiaan” vastaan. Hän on yksi niitä, jotka kidnapattiin ja siirrettiin junttaa suosineeseen, lapsettomaan perheeseen. Kun Raúl Alfonsín otti presidentin tehtävät vastaan vuonna 1983, hän perusti kansallisen komission, joka alkoi selvittää kadonneiden ihmisten tapauksia.

Suomalaisena on vaikea käsittää, että Argentiina on elänyt demokratiaa vasta 25 vuotta. Alfonsín oli kuitenkin mies, joka johdatti Argentiinan demokratiaan. Näinä päivinä häntä onkin kutsuttu argentiinalaisen demokratian isäksi (El padre de la democracia).

Kohtalon ivaa onkin, että mies, joka palautti Argentiinaan demokratian, haudattiin Recolettan hautausmaahan tänään torstaina, kun Argentiinassa on kansallinen juhlapäivä Falklandin sodan kunniaksi. Siis sen saman sodan, jonka häviön jälkeen sotilasjuntta joutui nostamaan kädet pystyyn, ja Alfonsín pääsi johdattamaan Argentiinan demokratiaan.

Hautajaiset kestivät aamusta iltaan. Presidentti kuljetettiin arkussaan Racolettan hautausmaalle, jossa muistojuhla tuntikausien juhlapuheiden jälkeen päättyi iltakuuden aikaan. Paikalla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Televisiokanavat ovat lähettäneet eilisestä saakka suoraa tv-kuvaa Alfonsínin muistojuhlasta.

Argentiinassa riittää presidenttejä. Pahimmillaan 2000-luvun talouskriiseissä maata johti 2 viikon aikana 5 eri presidenttiä! Tällä hetkellä maata johtaa miestään presidentin virassa seurannut peronisti Cristina Elisabet Fernández de Kirchner. Hän on Argentiinan toinen naispresidentti, mutta ei juuri nauti luottamusta, etenkään älymystön piirissä. Häntä on muun muassa kuvailtu neuvottelutaidottomaksi tyhjänlupaajaksi, jonka puheet kaunistelevat totuutta, jos sen näin kiltisti sanoo. Myös korruptioepäilyksiä riittää, mutta niitä tässä maassa on riittänyt aina.

Joku on sanonut, että Argentiinan kaksi huonointa presidenttiä ovat juuri rouva Kirchner ja Carlos Menem, joka seuratessaan Alfonsínia 1990-luvulla myi kaikki valtionyhtiöt ja rakensi maahan hirvittävän taloussotkun, joka lopullisesti puhkesi kukkaan juuri vuoden 2001 talouskriisissä.

Vaikka Alfonsínkaan ei pärjännyt talousasioissa, häntä pidetään ainakin tällä hetkellä maan toiseksi parhaana presidenttinä. Ykkönen on tietysti ihan aidosti argentiinalaisesta kansasta huolissaan ollut Juan Peron (1895-1974).

Argentiina pelaa kuin KooTeePee

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

jalista.JPG

Kun Buenos Airesissa ilmestyy katukuvaan letka tällaisia busseja, niiden edessä ja takana on aina vähintään 20 poliisiautoa! Tässä ollaan menossa katsomaan Venezuelan löylytystä.

Paita on vieläkin märkä. Tulin juuri Argentiinan ja Venezuelan välisestä jalkapallo-ottelusta. Plus 32 astetta tänään Buenos Airesissa. Otteluselostus lyhyesti heti alkuun: Argentiina voitti 4-0. Ottelu oli tylsä, sillä isännät löylyttivät Venezuelaa River Platen stadionilla kuin KooTeePee MyPaa Arto Tolsa Areenalla. Ei aiheita jälkipolville kerrottavaksi.

Enhän minäkään ottelua itsessään mennyt katsomaan. Aloitetaan alkuviikosta: kun menin yliopiston kuntosalille, joukko trainereita tuli kimppuuni ja sanoi, ettei salille voi tulla River Platen pelipaidassa. Siinä pyydettiin professoriakin apuun, mutta raivasin itseni ringistä juoksumatolle ja lupasin, että tulen seuraavan kerran Boca Juniorsin paidassa. Yksi ohjaajista tuli vielä juoksumaton viereen nalkuttamaan. Lisäsin nopeuden 10 kilometristä 15 kilometriin tunnissa, ja kaveri ymmärsi yskän. Sain juosta itsekseni 3 kilometriä 15 minuuttiin.

Tänä aamuna kävin salilla uudestaan. Nyt ei ollut paikalla yhtään samaa ohjaajaa kuin alkuviikosta, mutta ohjaajanainen tuli selittämään minulle alkuviikosta sattunutta indecenttiä vakavan näköisenä. Ymmärsin, kahden kuukauden maassaolon jälkeen, että jalkapallo otetaan tässä maassa tosissaan. Siis katsomaan, mitä katsomossa tapahtuu…

Ottelun oli määrä alkaa kello 19. Olin stadionin lähistöllä syömässä jo kello 17 aikaan, kun äkkiä röykkiöittäin poliisiajoneuvoja pysäytti liikenteen ravintolan edustalla. Sieltä tuli muutama bussillinen Argentiinan kannattajia: olivat matkalla stadionille poliisisaattueessa. Nyt alkoi jalkapallo kiinnostaa meikäläistä ihan tosissaan.

Kun pääsimme joukolla lähemmäs stadionia, kadut alkoivat täyttyä matelevasta yleisömerestä. Kun stadionille mahtuu 50000 ihmistä, se näkyy ennen ja jälkeen ottelun stadionin lähikaduilla. Rohkeasti vain eteenpäin!

Mitä lähemmäs stadionia pääsimme, sitä kovemmaksi tungos kävi. Poliiseja oli joka paikassa, myös hevosmiespoliiseja. Lättähattuja oli vielä enemmän kuin rihkamanmyyjiä. Kumma kyllä, pääsimme stadionille helposti valuen muun joukon mukana. Siellä täällä jo joukot laulelivat erilaisia kannustuslauluja.

Olimme katsomossa kuppi-istuimilla tuntia ennen ottelua. Kolme varttia ennen ottelua alkoi mekkala. Isäntien joukkueesta ilmestyi muutama pelaaja kentälle, ja äkkiä ympäri stadionia kiersi hurja älämölö. Se vain yltyi, kun loput joukkueesta ilmestyi näkyviin.

Kun Maradona ilmestyi viheriölle, meteli yltyi entisestään. Maradonalle on tehty oma laulukin, sitä kuunneltiin illan aikana useampaan kertaan. Olisikohan niin, että Maradona on Argentiinalle vähän kuin Curre Lindström 1995 Suomelle. Currehan ei ollut mikään analyyttinen kiekko-osaaja, vaan hänen arvonsa löytyi enemmän henkiseltä puolelta: hän sai suomalaiset uskomaan itseensä. Näin taitaa tehdä Maradonakin. (On muuten edelleen melkoisen lyhyt kaveri:)

Pelottavin hetki ottelussa sattui ennen varsinaista peliaikaa. Äkkiä kaikki katsomossa huusivat (ikään kuin lauloivat) ja pomppivat tasajalkaa niin, että koko katsomo heilahteli. Siinä kävi mielessä, että nyt ollaan noin 30 metriä maanpinnasta. Että jos sortuu, niin korkealta pudotaan.

Pahaksi onneksemme Argentiina oli ottelussa niin ylivoimainen, että yleisö ei oikein missään vaiheessa innostunut. Näin vain yhden väripanoksen, kymmenkunta katsomosta heitettyä paperirullaa, lukemattomia ilmalla täytettyjä mainospötkylöitä ja tietysti Bocan ja Riverin kannattajien rummutuksen tahdissa heilutettuja jättilippuja.

Palvelu katsomossa pelasi mallikkaasti. Ympärillämme kiersi jatkuvasti nuoria ja ikääntyneitä myyjiä, jotka kauppasivat juotavaa, pikkusuolaista, superpanchoja jne. Ihmettelin aluksi, miten myyjät uskalsivat pomppia tiukasti ahdetussa katsomossa niin rennosti, mutta selityksensä kaikella. Aina välillä myyjät istahtivat alas ja polttivat makealta tuoksuvia sätkiä. Huumetta, sanoi joku. Kerran yksi myyjä nappasi seurueeseemme kuuluvalta naiselta mehupillin, asetti sen kärkeen jotakin ja veteli siinä ottelun melskeessä meheviä henkosia!

Oli ottelussa jotakin muutakin erilaista kuin Arto Tolsa Areenalla. Kun tuli väliaika, isäntäjoukkue poistui viheriöltä ihan kuin Suomessakin, mutta vierasjoukkuetta varten täytettiin kentälle ulottuva ilmaputki, jota pitkin venezuelaiset poistuivat näkymättömiin. Joku tiesi kertoa, että ilmaputki on keksitty vierasjoukkueiden turvallisuuden vuoksi. Kun he menevät putkeen, yleisö ei pääse heittelemään heitä erilaisilla esineillä.

Lopulta (unettava) ottelu päättyi ja poistuimme katsomosta. Fanit lauloivat edelleen Maradona-laulua ja kaduille rakentui hetkessä valtava ihmismeri. Poliiseja oli joka paikassa. Pakettiautoja (täynnä poliiseja) oli poistumisreitillä noin 50 metrin välein, ja ilmassa pörräsi poliisihelikopteri valokeilansa kanssa. Kaduilla oli edelleen rihkamanmyyjiä, mutta kioskit ja kaupat pitivät kalterit oviensa edessä. Ohikulkijoille toki myytiin juotavaa ja muuta, mutta raha ja myyntiartikkelit vaihtoivat omistajaa kalterien välistä. Varmaan ihan järkevää tuollaisen yleisömeren valuessa ohi.

Metro veti yllättävän hyvin, ja tuota pikaa olimme obeliskilla Buenos Airesin keskustassa. Joku oli sanonut, että jalkapallovoittoja juhlittaisiin aina maailman leveimmän kadun keskellä olevan obeliskin ympärillä, mutta ehkä voitto oli liian helppo tai olimme paikalla liian aikaisin. Ei mitään erityistä keskustassa. Ei muuta kuin kämpille kuivattamaan hikeä.

Armin van Buuren ja pubiryömintää

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

pubryomintaa.jpg

Pub Crawl näyttää tällaiselta puolen yön tietämissä.

Maailma kehittyy ja viihdytysmuodot sen mukana. Kulkeuduin viikonloppuna Buenos Airesin Pub Crawl -kiertueelle. Pub Crawl -ilmiö tunnetaan ympäri maailmaa. Kyseessähän on lähinnä isojen kaupunkien huvitus, jossa joukko organisaattoreita fiksaa turisteille ja muille vieraantuneille sisäpiirin kapakkatietoa kaupungista.

Kuvio on tehokas mutta yksinkertainen. Me tapasimme iltakymmeneltä Santa Fe:ssä, jossa pääsimme johonkin lasikaappia muistuttavaan aulatilaan, jossa sai juoda ja syödä ensimmäisen tunnin aikana niin paljon kuin ehti. Tällä kertaa joukossa oli mukana kolmisenkymmentä suomalaista opiskelijaa, joten tarjoilu tietysti pätki: aina sitä ei saanut kun halusi.

Gongi soi tunnin kuluttua, ja sitten mentiin ottamaan kadulle kuva koko porukasta. Kuvia otetaan tietysti pitkin iltaa, ja eräät joukostamme odottanevatkin kauhulla, millaisia kuvia kaverit verkkoon pistävät.

Ainakin Buenos Airesissa organisaattorit (nuoria miehiä, etupäässä jenkkilästä) tiesivät, minne meitä oltiin viemässä. Ulkoapäin ei voinut koskaan arvata, mitä tylsän oven takaa löytyi. Joukkiota vietiin ikään kuin salabaarien ketjussa. Näitä paikkoja ei voi turistina ainakaan Buenos Airesissa ominpäin löytää.

Sisällä juottoloissa oli tietysti nättiä tai roisia, miten nyt kukakin pubit näkeekään. Ja kun jokaisessa pubissa oli iskuryhmälle omat, erittäin edulliset huikkatarjoukset, niin jo kolmannessa pubissa suomalaiset hilluivat kuten opiskelijat nykyisin tapaavat hillua: joku pomppasi pöydälle ja strippasi muulle joukolle. Siinä salamavalot paukkuivat ja turistit huokailivat tuijottaessaan suomalaisuroon ketterää liikehdintää. Taisi joku rikkoa jonkun mallinukenkin siinä rytäkässä, sillä rohkeimmat tapailivat tanssijaa kelmeän tekokäden avulla!

Meikäläiseltä putosi tässä kolmannessa pubissa juhlainto pohjalukemiin, kun tarjoilija antoi satasesta takaisin kuin se olisi ollut 20 pesoa. Annan tässä kohtaa kuitenkin pisteet järjestävälle taholle, sillä välitysmiehen avulla sain vielä kompromissikorvauksena 40 pesoa takaisin. Se nyt ei tietenkään suomalaisluonteelle riittänyt, ja häivyimme muutaman kaverin kanssa isommille estradeille.

Hollantilainen teknohousekaveri Armin van Buuren sattui olemaan sopivasti kaupungissa. Kumipyörät alle ja tuota pikaa oltiin jossakin syrjemmällä. Myöhemmin kuulin, että olimme paikallisen teknobaari Crobarin eräänlaisella ulkoalueella. Suomeksi sanottua olimme katetulla raviradalla, jossa hevosten sijaan pärski noin 7000 teknobilettäjää. Housea tuli etuvasemmalta niin, että basari tuntui sydänjuuressa asti. Tasainen jumputus oli jo saanut yleisön nirvavan kaltaiseen tilaan. Touhuaminen näytti eläimelliseltä, ja ikääntyneempää hirvitti jo sisääntuloväylällä.

Kaverit ostivat kuitenkin levollisesti olutta ja lähtivät taluttamaan pappaa keskelle ihmismerta. Voi herran pieksut sitä tungosta! Samanlaista olen kokenut viimeksi Roskilden festivaaleilla 1983. Teknoystäväni eivät olleet silloin vielä syntyneetkään! Ja mikä ihme vetää ihmisen keskelle pahinta tungosta? Katsomosta olisi nähnyt yksinäisen kaverin lavalla aivan yhtä hyvin kuin kentältäkin.

Pitää kuitenkin tunnustaa, että Armin van Buuren osaa asiansa. Höttöstä jytinää tulee yhteen putkeen tuntikaupalla, ja aktissa alkoi olla shamanistisia piirteitä. Tuhannet ihmiset kentällä tekivät kaiken mitä pikkuruinen kaveri kaukana lavalla käski. Näin ympärillä selvässä transsitilassa olevia nuoria, jotka piupaut välittivät tästä maailmasta. Mutta mitään väkivaltaa en muutaman tunnin aikana nähnyt. Peace, love and deep understanding oli vahvasti paikalla.

Viittä vaille kuusi aamulla kaveri sanoi, että nyt lähdetään. Kohta taksijonossa on 5000 ihmistä, ja silloin ei ole kenelläkään kivaa. Hyvä ratkaisu, sillä soitto loppui tasan kello kuusi. Yksi kavereistamme jäi jälkeen, ja kun hän kysyi taksia, taksikuskit ilmoittivat tylysti, että lähtöhinta on sata pesoa. Siinä teki moni taksikuski aamuyöstä hyvää tiliä. Nän se vaan menee isossa kaupungissa, ainakin Etelä-Amerikassa.

Kansainvälisen opiskelijan muotokuva

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

agustin-ayestaran.jpg

Seniori kämppäkaverinsa Agustinon ja opiskelukaverinsa Akun kanssa yliopiston sisäpihassa, joka on eristetty paksuin kalterein ulkomaailmasta. Tähän pihaan ei kerjäläisillä ole asiaa.

Buenos Aires on niin iso kaupunki, ettei sitä saa viikossa haltuun. Kaupunki muistuttaa muita miljoonakaupunkeja monessa. Liikenne on järisyttävän kiireistä, ja ihmisiä on paljon joka paikassa. Paitsi silloin kun sataa. Tänään oli taas kerran sadepäivä. Vettä tuli välillä niin, etten tahtonut nähdä ikkunasta vastapäistä seinää: yliopistomme kirjastosiipeä. Kun sade sitten loppui, ryntäsin lenkille. Juoksin kevyesti alamäkeä aina Puerto Maderolle asti, eikä kaduilla ollut juuri ketään. Puolta tuntia myöhemmin tulin samaa reittiä takaisin, ja ihmisiä oli joka paikassa. Mistä ne kaikki äkkiä purskahtivat!

Olen kulkeutunut yli 20 suomalaisen, yhden slovenin ja kahden saksalaisen kanssa opiskelemaan latinalaisen Amerikan taloutta. Opiskelemme UADE:ssa keskellä Buenos Airesia. Yksityinen yliopisto on eräs parhaista koko Etelä-Amerikassa. Prameus näkyy kaikessa. Vartijoita on jokaisella sisäänkäynnillä. Jos opiskelukorttia ei ole, tähän kortteliin ei pääse. Opiskelijat ovat kauniita ja komeita, hyvin pukeutuneita ja taatusti varakkaita eteläamerikkalaisia. Kuitenkin saman korttelin yhdessä kulmauksessa – tietenkin kaltereiden toisella puolella – on pieni syvänne, jossa kerjäläiset päivystävät yötä päivää.

Olen iäkkäin ikinä näillä kursseilla ollut. Useat opiskelukavereista ovat tyttäreni ikäisiä. Joukkoon mahtuu jos minkälaista touhuajaa. Yhteistä näille tovereilleni on kuitenkin äärimmäinen joustavuus, erinomainen kielitaito (sekä englannissa että useilla myös espanjassa) ja ulospäinsuuntautuneisuus. Tässä porukassa ei ihan heti tule äitiä ikävä, vaikka välillä joku uskookin meikäläisen ajaneen ajokortin jo 60-luvulla. (Sain sen 1979!)

Osa joukkiosta on aina liikkeessä. Jos kunto kestäisi, en ehtisi tämän joukon jatkeena nukkumaan juuri lainkaan. Tällainen aktiivisuus on tietysti aina ollut nuorten ihmisten ominaisuus, mutta tällaisessa vieraassa biotoopissa sen seuraaminen on ollut äärimmäisen mielenkiintoista.

Jos joku näistä nuorista joskus on residenssissä, hän yleensä istuu tietokoneensa ääressä ja mesettää. Näin myös huonetoverini,18-vuotias patagonialainen. Hänellä on aina korvalaput korvillaan ja tiukka kyyristysasento koneensa ääressä. Toivottavasti kaveri ei pelkää tällaista reliikkiä! Ainakin häntä huvittaa opettaa joku helppo sanonta, kun niitä häneltä väkisin tivaan. Mitähän kaveri lienee ystävilleen ja perheelleen minusta kertonut!

Ihmeellistä se kuitenkin on, miten sujuvasti kaksi eri sukupolven edustajaa tulee toimeen keskenään 19 neliön huoneessa.

Luultavaa on, että tällaiseen reissuun valikoituu juuri niitä kaikkein uteliaimpia ja rohkeita ikäpolvensa edustajia (puhun nyt pelkästään näistä opiskelukavereistani). On ollut hämmentävää kuunnella, missä kaikkialla he ovat jo olleet. Moni jää tänne vielä kesäksi. Tarkoituksena on tietysti matkustaa maanosaa ristiinrastiin. Joku suunnittelee jo maailman kiertämistä.

Argentiina itsessään on avautunut vasta hivenen – luennoilla. Tämä maa on todellakin ollut aina jonkinlaisessa kriisissä. Luultavasti tästä maasta kasvaa tulevaisuudessa maailman parhaita kriisijohtajia. Ympäristötekijät ovat ainakin vahvat. Kun keskustassa tulee vastaan miehiä mustissa puvuissa ja kravateissa, käy väistämättä mielessä, että nämä kaverit eivät pienestä hikeenny. Siinä on turisti märässä t-paidassa ihmeissään, kun nämä pingviininomaiset kaverit sujahtelevat ilmeettömästi ohi kaduilla tai nojaavat viereiseen tankoon saunaa muistuttavassa metrossa.

Ei ole vaikeaa uskoa, että tämä maa, jonka yli on käyty tämän tästä, on ylpeä historiastaan. Monessa on oltu mukana, ja nyt kun muu maailma rypee globaalisen talouskriisin allikossa, täällä ei tunnu missään: kaaos kun on täällä jatkuvasti itseään toistava ilmiö. Kuten siellä jossakin pohjoisessa tavataan sanoa, kriisien yli mennään heittäen niin arjen pikku asioissa kuin isommissakin kuvioissa.

Hyvien tuulten hyväiltävänä

tiistai 3. helmikuuta 2009

matti-ja-auto1.JPG

Kirjoittaja pysäytti poliisiauton Buenos Airesissa!

Buenos Aires, tuo hyvien tuulten pääkaupunki Argentiinassa, on nimensä mukainen. Kaduilla tuulee aina, mutta se on kuin linnunhöyhenen sipaisuja paljailla käsivarsilla. Lämpötila on tähän aikaan vuodesta 20:n ja reilun 30:n asteen välillä. Kun ilmankosteus on samaan aikaan 80 prosentin tuntumassa, T-paita kastuu kaduilla välittömästi hiestä. Ilmastointi on tässä kaupungissa nukkumisen ehdoton edellytys.

Buenos Aires ei hurmaa tulijoita ensisilmäyksellä. Pilvenpiirtäjät ovat vain muutaman kymmenen kerroksen korkuisia, ja kaupungin kerrostalot ovat huonossa kunnossa. Ne näyttävät samanlaisilta kuin Tallinnan talot 1980-luvulla. Buenos Aires on tietysti 10 kertaa isompi kuin Tallinna, mutta talojen kunto tuo mieleen paremminkin Tallinnan kuin Pariisin, johon Buenos Airesia mielellään verrataan.

Rapautuneista talonseinistä huolimatta Buenos Aires ottaa kävijät pihteihinsä nopeasti. Se tapahtuu sillä hetkellä kun turistin niskat väsyvät ja katse laskeutuu kadun pintaan. Silloin tajuaa, että kaupungin kadut ovat täynnä latinalaisvirtaa. Jos keskustasta lähtee – mihin suuntaan tahansa – niin hetikohta ollaan kaduilla, joissa kioskit ja erilaiset kaupat kilpailevat ohikulkijoista. Kaupunki ei kävelemällä lopu. Se jatkuu ja jatkuu joka suuntaan.

Latinalaisen Amerikan ja koko eteläisen pallonpuoliskon ensimmäinen metro rakennettiin 1913 Buenos Airesiin. Sillä ja busseilla voi matkustaa suorastaan ilmaiseksi, jos hintatasoa vertaa eurooppalaisiin metrokaupunkeihin. Taksi on kuitenkin epävarman turistin paras ystävä Buenos Airesissa. 15 pesolla eli 3,5 eurolla pääsee parinkymmenen minuutin päähän. Turvavöitä saa hakemalla hakea näistä autoista.

Taksikyydissä onkin seikkailun makua, sillä liikenne on Buenos Airesissa kiihkeää. Taksikyyti muistuttaa usein ralliauton kyydissä olemista. Vaarallisella vauhdillla ajaminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kuski voisi samalla jutella kyyditettävän kanssa. Jalkapallo on täällä pyhä asia, josta voi puhua – matkustajaa takapenkillä katsoen – nopeusmittarin heiluessa sadan satasen molemmin puolin.

Kaksi tärkeintä ostoskatua ovat Corrientes Avenue Florida-katuineen ja Santa Fe Avenue, joissa kummassakin menee koko päivä, jos shoppaaja aikoo saada kaikki alueen kauppaliikkeet näköpiiriinsä. Näillä kaduilla tapaa niin tyylikkäästi pukeutuneita portonesejä ( buenosairesilaisia) ja turisteja kuin kerjäläisiä ja narkomaaneja, jotka saattavat napata loppuun poltetun savukkeen aivan turistin jalkojen juuresta.

Eurooppalaisesta turistista voi tuntua surrealistiselta sekin, kun kerjäläinen – härkävankkurien kokoista peräkärryä käsin vetäen – ylittää flegmaattisesti Argentiinan itsenäisyyspäivästä nimensä saaneen Nueve de Julio Avenuen, jota pidetään yhtenä maailman leveimmistä kaupunkiväylistä. Kahdeksantoista kaistaa on pitkä matka ylittää lähes katkeamattomassa autovirrassa, josta vähän väliä kuuluu vihaisia tööttäyksiä.

Espanjaa oppineiden on Buenos Airesiin tultaessa parasta ottaa nöyrä asenne. Latinalaisen Amerikan espanja on paljon muuta kuin Espanjan espanja. Lisäksi latinot puhuvat äärimmäisen nopeasti. Yksinkertaiseen kysymykseen voidaan vastata 20 minuutin puhetulvalla. Asia kuin asia kuitenkin tulee aina selväksi, sillä latinot ovat paitsi äärimmäisen huonosti aikatauluun sopeutuneita myös äärimmäisen ystävällisiä.

Argentiinan matkailubisnes paisuu koko ajan. Euroopasta on tänne kuitenkin pitkä matka: Frankfurtista lento Buenos Airesiin kestää liki 14 tuntia, mikä koettelee lentomatkustajan verenkiertoa. Vaikka tarjoilu toimii ja elokuvat seuraavat toisiaan lukemattomissa matkustamon videoruuduissa, yksi jos toinenkin matkustaja nousee ja kävelee jumbojetin käytävillä edestakaisin. Taitaa muuten olla niin, että ikääntynyt maailmanmatkaaja on nopeimmillaan juuri mannertenvälisellä lennolla kävellessään kokolattiamatolla perästä ohjaamoa kohti. Nopeushan on silloin yli 900 kilometriä tunnissa!

PS: Kirjoittaja on luopunut toistaiseksi saappaistaan. Buenos Airesin hiostavassa kuumuudessa vain sandaalit toimivat.