Artikkelit joissa on tagi ‘ansapyynti’

Loukkukissoja ja ajossa ammuttu lehmä

perjantai 30. lokakuuta 2009

Pohjanmaalla on kaikki toisin. Samaan aikaan kun Etelä-Savon riistanhoitopiirissä jäljitettiin ahteriin ammuttua sonnia, ammuttiin Laihian maastossa hirvenajossa lehmä. Siis lypsylehmä, ei naarashirvi. Kyseessä oli harkittu kaato, sillä sikäläinen maatalo oli kesällä hukannut yhden naudan, ja omistaja lupasi, että tavattaessa lehmän saa tappaa.

Median mukaan hallitus julisti metsästysasetuksen muutolla sodan ruohometsän kansalle. Kyse on siis siitä, että ensi vuoden alusta villikanien pyytäminen sopii tehdä myös elävänä pyytävällä loukulla. Suomen tietotoimiston grafiikkaosasto päästi julkisuuteen piirroksen, jossa loukun mitat ovat 76 x 36 x 31 senttiä.

Kyseessä on tyypillinen supiloukku, johon siis mahtuvat niin supikoirat, ketut, näädät kuin kissatkin. Onpa joku saanut tällaisella pyytimellä suuren haukankin. Metsästyskirjallisuudestakin tunnetaan tapauksia, jolloin loukusta on löydetty metsäkanalintuja.

Kun tällaisia pyytimiä aletaan ensi vuoden alusta virittää pääkaupunkiseudulle kaneja varten, löydetään niistä varmasti myös kissoja ja muita pääkaupunkialueella hiipiviä kotieläimiä. Siinä voi monta itkua päästä naapurin kakaroilta, kun he tuijottavat pihan perällä olevassa loukussa kykkivää kissaa.

Ollaan tässä kohtaa positiivisia ja ajatelleen näin, että hyvässä lykyssä elävänä pyytävät loukut saattavat citylasten näkyviin myös muita suomalaisia luonnon otuksia: supikoiria ja minkkejä esimerkiksi.

Myös uudenlaista sankaruutta ilmenee. Mikä onkaan pikkulapsesta jännittävämpää kuin saman kerrostalon viidennessä kerroksessa asuva punaniska, joka käy aamuisin kolkkaamassa tai ampumassa loukkoon jääneen saaliin. Elämän ja kuoleman kysymys näyttäytyy pääkaupunkiseudulla vastaisuudessa aivan uudessa aamuvalossa.

Kaniasetus tulee toki tarpeeseen. Arvioidaan, että niitä on pääkaupunkiseudulla jo vajaat 10 000 yksilöä, ja kanta kasvaa nopeasti kuten kanien keskuudessa tapana on. Metsästyksen tehostaminen on hyvä tapa pitää kannat kurissa, kuten olemme hirvikannan kanssa oppineet.

Näin kerran useammankin kanin olympiastadionin pysäköintialueella, kun odottelin poikaa rokkikonsertista. Kyllä näitä istutusten ja puiden tuholaisia näyttää olevan paljon pääkaupunkimaastossa. Kaatotoimia on siis tehostettava tavalla tai toisella.

Hiiriloukku takapaksissa

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Autoni takapaksissa on nyt vireessä oleva hiiriloukku. Jalona luonteena asensin paksiin elävänä pyytävän loukun, jossa houkuttimena on kirsikkatomaatti.
Ai että miksi?

Ripustin lauantai-iltana reppuni – kuten edellisenä viikonloppunakin – mökin ulkokuistin seinälle naulaan. Jätin läheiseni ulos, sillä siellä ei pitänyt olla muuta kuin kiikarit, laser-etäisyysmittari, rukkaset, kaatopullo, nylkypuukko ja istuinalusta. Mutta olihan siellä peijakas sentään muutakin: makkaratikku ja loppuun puristettu sinappituubi.

Huomasin katastrofin tänään, kun istuimme tulilla ensimmäisen ajon jälkeen. Meille on siunaantunut käyttöön lokoisa, ledivaloin koristeltu kota. Ja kun kyseessä on meidän seurue, niin poltamme makkaratulilla vuosikertahalkoja. Isännän puheiden mukaan puita on kuivatettu halkoina jo 40 vuotta! Siinä on mukava lämmitellä sellaisista puista tehdyn valkean äärellä, kun on väijynyt vaakasuorassa räntäsateessa pari tuntia hirviä.

Siinä sitä siis istuttiin, ja kaivoin eväsboksista tyytyväisin mielin HK:n sinistä, kun kaverit pohdiskelivat ääneen maailman syvällisyyksiä. Ei siinä kauan mennyt, kun huomasin, että teleskooppivarrella siunattu makkaratikku puuttuu. Sinappikin oli kateissa! Kävin hakemassa jahtireppuni kaverin auton takapaksista. Huomasin päivänvalossa välittömästi, että sinappini oli tuhottu. Hiiri oli nakertanut sen kylkeen sievän, hiirenpään mentävän kolon. Voi turkanen sentään!

Lainasin kaverilta sinappia, ja joku alkoi puhua tuttavastaan, joka oli saanut hiiren autoonsa ostaessaan huoltoasemalta valmiita klapeja. Mies sai kaupanpäällisiksi hiiren, ja kun hän ei pariin päivään ottanut halkolootaa pois autosta, hiiri oli syönyt nälkäänsä auton sisustuksia. Joku toinen muistutti hiiristä, jotka tekivät pesän erään ikääntyneen naisen auton konehuoneeseen.

Voi kun meillä oli siinä hauskaa: tuli vain ritsahteli iloisesti keskellämme nuollessaan puhki 40 vuotta vanhoja klapeja. Taisi joku varoittaa tyyliin, että mitä jos hiiri on edelleen repussa. Heh heh.

Kun sitten jahtitouhuja oli jatkettu, tuli lopetuksen aika. Nostin reppuni kaverini autosta, ja peijakas sentään: reppuni kylkeen oli nakerrettu hiiren mentävä reikä! (Ei olisi pitänyt kehua reppua blogissani tässä taannoin!)

Jälkikäteen on aina vaikea ennustaa mennyttä (kuten joku viisas hiljan radiossa totesi), mutta minun kannaltani kävisi hyvin, jos hiiri pureutui repusta kaverini autoon. Voisin mennä valalle siitä, ettei reikää ollut repussa vielä tulilla ollessa. Kuitenkin, teorissa on mahdollista sekin, että hiiri nakersi repun rikki jo aamulla ennen kuin siirsin repun omasta autostani kaverin autoon.

Niin tai näin, varoitin kaveriani ja asensin omaan autooni hiiriloukun – varmuuden vuoksi.

Rotta minkkiloukussa

maanantai 21. heinäkuuta 2008

rotta4.jpgMinkkejä ei ole näkynyt koko kesänä, mutta minkkiloukkuun napsahti rotta! Sitä ei kaupungissa käsitäkään, miten paha olo tulee, kun mökkitontilta tapaa ensimmäisen kerran rotan. Siinä on jotakin lopun ajan tuntua. Isorottahan on kulttuurilaji, joka tuli Suomeen 1700-luvulla, ja laji pärjää siellä, missä ihmisetkin. Erämaassa ei rottia ole.

Luin kauhukseni, että rotan titaanihampaat pystyvät vaikka sementtiin. Siinä ei enää hirsiseinä ole mitään. Verkon keskustelupalstoilta huomasin lohduttavasti, että rottaan on törmätty muillakin kesämökeillä, vaikka maatiloille ja muualle rottien paratiisimaille olisi matkaa enemmänkin. Vaikka rotta on tarkka ruuastaan ja reviirissä elävä klaanitouhulainen, voi se hyvinkin tehdä parin kilometrin roundaboutteja.

Olen huomannut kesän aikana, että supiloukusta on hävinnyt kalaa tämän tästä ilman, että loukku olisi lauennut. Olisiko arvoitus nyt ratkennut? Tiedä tuota, nyt pitää alkaa viritellä uudenlaisia ansoja. Toivottavasti saan niillä huonoa tulosta.

Minkki on vielä tiedettyäkin pahempi

sunnuntai 30. maaliskuuta 2008

Minusta tuli metsästyksen harrastaja minkin takia. Eräänä kuulaana elokuun yönä, kun tulin rapumertoja pyytämästä mökkilaiturille, rantasomerikosta astahteli samalle laiturille minkki silmät pelottavasti punaisena otsalamppuni valossa loistaen. Siinä piti ottaa nostokoukku käteen, sillä näytti siltä, että minkki oli pomppaamassa laiturilta alas veneeseeni. Peloton otus.

Olin jo aikaisemmin pannut merkille mökkirannassa olevat ravunkuoret. Niitä oli pienissä kasoissa milloin missäkin, ja kirjallisuuteen tutustuessani oli päätellyt niitä minkin tekosiksi. Halusin heti minkkiloukun! Mutta kuinka ollakaan, sellaista ei saa virittää ilman metsästyskorttia edes omalle mökkitontille. Metsästykseen tarvitaan muutakin kuin maanomistajan lupa! Tuotapikaa hankin metsästyskortin. Väkersin pari puista ansalaatikkoa Conbearin loukkuraudoilla. Ostin myös elävänä pyydystävän häkin.

Rapumiehenä minua ärsyttää minkki enemmän kuin supikoira, vaikka molemmat ovat pahoja pienpetoja, jotka järisyttävät ravintoketjua erityisesti vesilinnustoalueilla. Tänään luin Hesarista, että saariston minkin tuhovoima ulottuu vielä laajemmalle. Myös myyräkanta, käärmeet ja pöllöt kärsivät, kun jyrsijöille entuudestaan tuntematon saalistaja vie maanalaiset nakertajat mennessään. Ja kun jyrsijät luodoilta ja saarista katoavat, järkkyy myös kasvillisuus. Ekosysteemi notkuu, kun kasvillisuudenhoidossa kunnostautuneet jyrsijät viedään saaresta viimeistä myöten. Ja kun saari on tyhjä, minkki voi uida kilometritolkulla seuraavaan saareen!

Epäilenpä, että saaristossa on paljon mökkiläisiä, jotka saalistavat loukuillaan luvatta minkkejä. Metsästäjien keskuudessa on tämän tästä riistanhoitopiirin kampanjoita pienpetojen hävittämiseksi, mutta kun nahkojen kierrätys on kehnoissa käsissä ja taitaapa metsästäjien omakin nylkemistaito olla nykyisin enemmän ruosteessa kuin aikaisemmin, ovat pienpedot jatkuvasti kasvava uhka ”alkuperäiselle” suomalaisluonnolle.

Kysynkin viattomasti, pitäisikö vierasperäisten pienpetojen tapporaha palauttaa käytäntöön. Lisäksi heti tappavan pienpetoloukun (ainakin minkin, jos ei sitten supikoiran) pitämisen voisi sallia niillekin, joilla metsästyslupaa ei ole.

Supi on sitkeä

maanantai 17. joulukuuta 2007

Takana tuloksekas viikonloppu. Saimme hirviseurueen tilastoihin kaksi kaatoa: vasan ja supikoiran. Veikko, 80, täräytti laukassa olleen vasan mallikirjojen mukaisella keuhko-osumalla hyvin hoidetussa talousmetsässä.

Vasaa käsiteltäessä huomasin, että se on selvästi helpompi suolistaa kuin täysikasvuinen hirvi. Myös vasan nylkemistoimet lahtivajassa sujuvat kevyemmällä kädellä kuin täysikasvuisen hirven kanssa.

Supikoiran nitistin itse. Tilanne oli vähän sekava, sillä kesken ajon samassa metsässä haukkui myös jäniskoira. Äkkiä aivan lähellä haukahti kerran koira, ja asetin jo peukalon varmistimelle. Rytinää ei kuulunut sen paremmin kuin haukkuakaan. Ajo jatkui, kunnes ajomies ilmestyi näkyviin, ja sovimme puhelimien välitykselle ajon olevan ohi.

Ajattelin kuitenkin tarkastaa lähihaukun. Sieltähän se hirvikoiramme löytyikin ryteiköstä elottoman näköisen supikoiran viereltä. Otin puukon ja päästin otuksesta veret. Yksityiskohdilla ei tässä kannata hehkutella, mutta sain nyt – taas kerran – omakohtaisesti kokea, että supikoira on maineensa veroinen. Henki on siinä sitkeässä.

Uskon hyvin ne metsäjutut, joissa kuolleena kotiin kannettu supikoira on vielä karannut, kun se on otettu repusta.

Mutta hirvijahdista vielä. Sunnuntaina oli historiallinen hirvipäivä. Aikaisemmin ei Suomessa ole 16. joulukuuta laillisesti hirviä kaadettu. Tulipa elettyä sekin hetki, ja lisää on luvassa. Jahti jatkuu vuoden loppuun. Epäilen, että ensi viikonlopun jahti aiheuttaa joulun alla mukavasti eripuraa metsästävien miesten ja vaimon keskuudessa.

Sunnuntai on ihan normaali pyhä, ja silloin on varmasti hirvimiehiä vielä maastossa, kun siihen on nyt ensimmäisen kerran valtiovallan taholta lupa annettu. Mutta mitä tehdään maanantaina, eli jouluaattona, jos sunnuntaina nyljetty hirvi pitää kotona vielä paloitella. Keittiön pöydälle ei taida enää aattona sopia irrottelemaan kalvoja hirvipaloista…