Etelä-Amerikassa autonlava on kuljettamista varten. Tämä joukko ikuistettiin Tupungaton kadulta pääsiäisenä.
Etelä-Amerikka on pannukakku, jos unohdetaan Andit. Täällä on tasaista maata melkein joka paikassa, etenkin Argentiinassa. Kävin muutama viikko sitten Patagoniassa, jossa tasaista riitti. Vain Argentiinan ja Chilen rajalta sekä aivan eteläkärjestä löytyy topografisesti mielenkiintoisia alueita.
Pääsiäisenä ajauduin – taas kerran – opiskelutoverien matkaan. Suunnitelma oli yksinkertainen: menisimme Mendozaan tuijottamaan, miten viinejä tehdään. Sen jälkeen jatkaisimme matkaa Santiago de Chileen, josta palaisimme muutamaa päivää myöhemmin takaisin Buenos Airesiin.
1990-luvulla Carlos Menemin presidenttikaudella – kuinka ollakaan – valtion rautatiet yksityistettiin, ja se oli sitten siinä. Maassa on enää vain säälittäviä muistoratoja ja varmasti kymmenien ellei peräti satojen tuhansien kilometrien pituudelta hylättyjä rautateitä. Niiden varsilta löytyy lukemattomia aavekaupunkeja, jotka lakkasivat olemasta, kun juna ei enää kulkenutkaan kylän läpi.
Siis bussilla länteen! Täkäläiset bussit ovat edullinen ja pramea tapa nähdä maailmaa. Bussilippu Buenos Airesista maksoi tällä kertaa 228 pesoa (noin 50 euroa). Kiipesimme perjantai-iltana kello 20.30 kaksikerroksisen bussin yläosaan, jossa oli noin parikymmentä ylellistä nahkaistuinta, jotka sai vaakatasoon. Istuimen edessä olevasta ruudusta (jokaisella oli oma ruutu!) saattoi valita itselleen sopivan elokuvan.
Kun matkaa oli tehty tunnin verran, bussistuertti jakoi kaikille täyttävän lentokoneaterian. Join sen kanssa colaa. Sain myös pienen pullon sangria-viiniä. Kun ateria oli juotu, stuertti kävi vielä jakamassa kaikille joko shampanjaa tai viskiä. Ei hassumpaa, eikä maksanut mitään. Yöksi vedin istuimen vaaka-asentoon ja vedin viltin korville. Tilaa oli ruhtinaallisesti turistuluokassa tapahtuvaan lentoon verrattuna!
Aamulla oli vuorossa aamukahvi makeine leivoksineen. Perille Mendozaan bussi saapui kello 11, puolitoista tuntia myöhässä. Liikenne oli seisonut jossakin matkan varrella liikenneonnettomuuden vuoksi.
Argentiinan voi jakaa viinintuottoalueena kolmeen vyöhykkeeseen: etelässä on vaihtelevien säiden vuoksi sitkeämpikuorista rypälettä, pohjoisosissa tehdään halvat viinit, ja Keski-Argentiinassa ne kaikkein parhaat. Mendozan alue tunnetaan viininmaistajien piirissä hyvin Suomessakin. Sääolot vajaan kilometrin merenpintaa korkeammalla ovat Andien kupeessa ihanteelliset, joten ei ihme, että viini- ja oliivitarhoja oli joka paikassa.
Ensimmäisenä päivänä teimme 20 kilometrin pyöräilyretken, joka oli sijoitettu Mendozan taajamaan niin, että matkan varrella oli niin viiniravintolaa, viinitarhoja kuin oliivifarmejakin. Siinähän se päivä hurahti viinimaistissa pyörää ajaen. Viimeisestä huikkarastista jotkut ostivat suklaabanaanilikööriä, suklaata tai vaikkapa absinttia. Hiki virtasi selässä, kun pääsimme takaisin pyörävuokraamoon. Lämmintä oli 30 astettta, ja aurinko porotti ilkeästi selkään.
Seuraavaksi oli vuorossa bussimatka Tupungatoon, pieneen maaseutukaupunkiin reilun 60 kilometrin päässä Mendozasta. Sama meininki: viinitilallahan se päivä meni. Agongagua, Argentiinan korkein vuori, 6959 metriä) antoi Andien vuorijonossa mukavaa kontrastia Salenteinin viinifarmille.
Salenteinin viinintuottokompleksi muistutti enemmän modernin taiteen museota ja avaruusalusta kuin perinteistä viinitilaa. Sisäänmenoaulan ympärillä oli jättimäisiä teräsveistoksia ja sisällä oli taidetta seinillä, joissa riitti korkeutta ja leveyttä joka suuntaan.
Hetken odottelun jälkeen maksoimme 15 peson pääsymaksun kierrokselle, jossa esiteltiin varsinainen viinintuotantolaitos. Ulkoapäin rakennus näytti vaatimattomalta, mutta aulaan päästyämme huomasimme olevamme laitoksessa, joka monine maanalaisine kerroksineen muistutti lähinnä Dr. Evilin (Mike Mayersin hauskat Austin Powers –elokuvat lienevät monille tuttuja James Bond –parodioita!) salaista päämajaa.
Viileässä rakennuksessa oli jättimäisiä terässylintereitä, putkia ja – tietysti taidetta seinillä. Lattioilta (mistään maanalaisista kerroksista) ei löytynyt ensimmäistäkään pölyhiukkasta. Siellä sitten samoiltiin paitsi teräs- myös puutynnyrien (tietysti ranskalaisesta tammesta tehtyjä kaikki) seassa ja ihmeteltiin huippumodernia viinintuotantoa. Lopuksi oli vuorossa viininmaisteluosuus, joka kieltämättä kruunasi omituisen ”kuuseikkailun” maan alla, muutaman kilometrin päässä Andien vuorojonosta.
Seuraavana päivänä hyppäsimme taas bussiin. Lippu Mendozasta Santiago de Chileen maksoi 85 pesoa. Oli vielä pimeää, kun auto puoli kahdeksalta liikahti ja lähti kohti Andeja, Etelä-Amerikan länsirannikkoa myötäilevää ylänköä ja vuorijonoa . Kyseessä on maailman pisin vuorijono, jonka keskikorkeus on 4 kilometriä. Paikoittain vuorijono on länsi-itäsuunnassa 160 kilometriä leveä.
Matka Chilen rajalle asti sujui helposti. Tie oli hyvälaatuinen, eikä kierrellyt juuri lainkaan. Tuijotimme vuoristoa ja ihmettelimme vuoriseinämien murrettuja – ruskean ja vihreän kirjoissa – värejä Chilen rajalle asti. Aina välillä nielimme korvia auki, sillä matkaa tehtiin nyt kahden, kolmen kilometrin korkeudessa.
Vähän ennen Chilen rajaa korkeuserot muuttuivat terävämmiksi, ja tien varrella valunut joenuoma alkoi laskea päinvastaiseen suuntaan. Korkein kohta oli siis ohitettu! Olimme matkanneet bussissa vajaat viisi tuntia. Kun pääsimme monimutkaisen rajanylitysprosessin läpi toiselle puolelle rajaa, alkoi nopea pudotus.
Bussimme kulki paikoin lähes kävelyvauhtia, kun laskeuduimme serpentiiniksi rakennettua tietä alemmas. Vastaan tuli urheita polkupyöräilijöitä ylämäkeä sitkeästi polkien. Jossakin kohdassa oli rekka-auto kaatunut ikävästi kyljelleen pahan mutkan jälkeen. Hidasta laskeutumista kesti tunti. Rannetietokoneesta katsottuna laskeuduimme tunnissa kaksi kilometriä. Ja taas nieleskeltiin lukkoon menneitä korvia!
Santiago de Chile otti meidät iltapäivällä vastaan aurinkoisena, steriilinä ja pääsiäisviikonlopun vuoksi hiljaisena. Buenos Airesin eloisat rönsyt ovat enemmän meikäläisen makuun.
Parin päivän perästä palasimme Buenos Airesiin lentokoneella, ja on pakko tunnustaa, että Santiagossa on hyvin toimiva lentokenttä. Jätimme vuorien välissä, paksun saastepilven sisässä olevan Santiagon taaksemme ja ylitimme Andit nyt toiseen suuntaan 20 minuutissa.
Lintuperspektiivi loputtomasta vuoristojonosta oli vaikuttava. Kun vuoria on alapuolella joka puolella (keskikorkeus 4 kilometriä), niin mittakaava katoaa. On vain jyrkempiä, korkeampia tai laakeampia ja matalempia nyppylöitä. Meitä oli jo ennen matkaa Mendozassa varoitettu, ettei Andeilla ole nyt juurikaan lunta. Näin asia olikin, mutta kyllä luntakin vuorien huipuilta löytyi.
Urgualaisessa lentokoneessa tuli loppumatkasta ikävä argentiinalaista bussia, jossa tilaa on aivan eri tavalla kuin lentokoneessa. Voisin jopa väittää, että ylellisin tapa siirtyä maailmalla paikasta toiseen on argentiinalainen bussi. Suosittelen lämpimästi.
