Metsästäjien vaalikone yllätti

11.3.2011 kello 11:56, kirjoittaja: tieaho

Kyllä maailma on ihmeellinen paikka. Olin hiljattain kolme viikkoa Afrikassa ja hämmensin sivistyneitä matkakumppaneitani kertomalla avoimesti suomalaisesta metsästyskulttuurista. Meillähän maastoon on aivan erilainen suhde kuin keskieurooppalaisilla, joskin yllätyksekseni kuulin, että villisikakanta on lisääntynyt viimeksi kuluneiden vuosien aikana huomattavasti Berliinissä.

Kuluneella viikolla kollega pisti meikäläiselle linkin Suomen Metsästäjäliiton avaamaan vaalikoneeseen, jonka aiheet käsittelevät muun muassa ampumaratoja, asepolitiikkaa, suurpetoja, metsästystä luonnonsuojelualueilla ja eri riistalajien metsästämistä. Vaalikoneeseen on vastannut tähän mennessä noin viidesosa ehdolle asettuneista ehdokkaista, joista yli sata ilmoittaa harrastavansa itsekin metsästystä. Tämä osuus vastaa aika hyvin metsästäjien suhteellista osuutta Suomen kansasta.

Toimittaja on tietysti utelias, joten kokeilin konetta, ja yllätyksekseni huomasin, että olen mieleltäni hyvin lähellä vihreää linjaa. Kymin vaalipiirissä ehdokkaaksi asettuneet ja vaalikoneeseen vastanneet henkilöt ovat ylipäätään muutenkin metsästysasioissa kanssani lähes samaa mieltä.

Kun vertasin omia ja Kymien vaalipiirin ehdokkaiden vastauksia, peräti 30 ehdokasta oli kanssani samaa mieltä vähintään 56-prosenttisesti. Kolmen eniten samaa mieltä olevan ehdokkaan joukossa oli kaksi vihreää ja yksi Muutos 2011 -liikkeen ehdokas! Tulos ei täsmää alkuunkaan siihen ilmapiiriin, jota metsästyspuheeni työpaikalla koettelevat tämän tästä.

Kysymys kuuluukin, olenko mielipiteineni väärässä työyhteisössä, vai ovatko kansanedustajaehdokkaat Suomen Metsästäjäliiton vaalikoneeseen vastatessaan käyttäneet opportunistista poliitikon silmää. Vai onko niin, kuten Afrikassa matkakumppaneitani piinatessa esitelmöin: äänekkäitä vähemmistöryhmiä lukuun ottamatta suomalaisilla on  valistunut ja läheinen suhde luontoon, sen flooraan ja faunaan.
Kalastajien vaalikonetta odotellessa…  metsästäjien vaalikone huviksi ja hyödyksi: http://www.metsastajaliitto.fi/vaalikone

Tonnikalojen lentotanssi

27.2.2011 kello 20:21, kirjoittaja: tieaho
Hamid ja hänen ystävänsä kalassa. Sansibarin vesillä on aina hauskaa, vaikka kalaa ei koko ajan tulisikaan.

Hamid ja hänen ystävänsä kalassa. Sansibarin vesillä on aina hauskaa, vaikka kalaa ei koko ajan tulisikaan.

Kävi mainio tuuri tässä hiljan. Istuskelin neuvottoman oloisena Dar es Salaamin ja Sansibarin välistä salmea sahaavan matkustajalautan takakannella. Oli pientä merenkäyntiä, ja naapuripenkillä istuvan kundin mimmi alkoi voida pahoin. Kaveri kysyi meikäläiseltä pilke silmäkulmassa, jotta miten menee, voitko pahoin?

Kerroin etsiväni kalastusreissua. Kenian puolella, Mosambikissa ,sellaista olisi toki luvassa, mutta 8 tuntia maksaisi 750 dollaria. Se oli meikäläiselle vähän liikaa. Kaveri kuunteli selitykseni kohteliaasti loppuun ja esitteli itsensä Hamidiksi. Heti perään hän sanoi järjestävänsä eteläisessä Sansibarissa delfiiniretkiä, sukelluksia ja kalastuskeikkoja! Kalastusreissun hinta olisi 200 dollaria!

Muutama päivä myöhemmin ilmoittauduin 1200 ihmisen kylässä Etelä-Sansibarissa. Panin tyytyväisenä merkille, että Kizimkazi Mkunguni oli hyvin säilynyt, mitä tulee sansibarin valloittaneisiin nuorikoihin – näihin kolmikymppisiin lorvailijoihin, jotka leijuvat päivät liitovarjossa ja illat rypevät rantaravintoloissa, joissa kaikki on kuin missä tahansa länsimaassa. Tässä kylässä kävi päivisin delfiinituristeja, mutta länkkärilorvailijat loistivat poissaolollaan.

Vastaanotto rantahietikollakin oli lupaava. Lukuisat kalastusveneet olivat juuri rantautuneet yöllisiltä kalastusreissuiltaan, ja aivan bungalowini edessä halkaistiin parhaillaan parimetristä marlinia. Tuollaisesta saa hyvät säpinät, kun on lähdössä ulapalle seuraavana päivänä.

Kävin illalla polkupyörällä Kizinkazi Dimbanissa (5 km pohjoiseen) ja siellä rantaravintolassa olutta maistaessani näin tanakan jenkin, joka jutteli hermostuneesti puhelimeen. Kohta hän kahlasi rantavedessä pitkälle valkeaan hienoon veneeseen. Baarin pojat sanoivat, että kaveri oli syvänmeren kalastuksen ammattilainen: 750 dollaria kahdeksan tuntia. Hekottelin hiljaa mielessäni, kun ajattelin seuraavaa aamua Hamidin kanssa vähän etelämpänä. 200 on paljon vähemmän kuin 750.

Palasin omaan kylääni juuri ennen pimeää. Ihmettelin, miksi rannoilla lorvaili paljon nuoria miehiä, jotka pelehtivät ja elämöivät kovaan ääneen. Hamid kertoi, että kyläläiset odottivat kalastajia rantaan. Kun nämä hämärän tullessa rantautuivat, pääsi helvetti valloilleen! Herran jestas sitä huutoa, kun kylän väki haki veneistä kalaa rantaan. Tuollaista elämöintiä ei voi yksinkertaisesti kuvitella mihinkään suomalaisessa miljöössä. Suomalaiset eivät huuda ja mekasta tähän tapaan, vaikka vihollinen ampuisi! Oli varsin mielenkiintoinen kokemus.

Hikisesti nukutun yön jälkeen heräsin aamukuudelta ja ryntäsin rantaan. Siellä oli jo Hamid apulaisensa kanssa odottamassa. Heidän veneensä oli valkea muovivene, pituutta seisemisen metriä ja perässä 15-hevosvoimainen perämoottori. Ei muuta kuin tunti suoraan ulapan suuntaan. Lähtö ei ollut ehkä kaikkein sulavin, sillä ensin kaverit unohtivat liittää bensaletkun koneeseen. Myöhemmin kone sammui jostain syystä muutenkin kertaalleen. Mitään kiintopisteitä merelle mentäessä ei näkynyt, eikä tässä veneessä ollut karttaplotteria. Suolavettä nähneet hyrräkelat sidottiin narulla istuinpenkkeihin ja alettiin vetää.

Vauhti oli minusta liian kova, ja epäilin, että 30-senttiset rapalat pyörivät siiman perässä ilman sen kummempia uintiliikkeitä. Uistimet laskettiin myös lähes samaan pituuteen. Myöhemmin siimat menivätkin kertaalleen sotkuun, mutta vain yhden kerran!

Kun uistimia oli vedetty puolisen tuntia, toiseen tarttui kilon, kahden kokoinen sinertävä kala, joka muistutti lähinnä suomalaista turpaa. Lajin nimi meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Heti kohta nappasi uudestaan, ja molempiin laitteisiin. Toinen pääsi irti, mutta toiseen iski hieman ensimmäistä otusta isompi tonnikala. Puolen tunnin päästä tuli toinen. Samaan aikaan myös toiseen virveliin juuttunut kala leikkasi siiman poikki. Mielessäni mietin, että siinä oli varmasti se barracuda tai marlin. Veivasin ylös tuhdin tonnikalan, joka pisti vastaan samalla tavalla kuin kuha: ei juuri mitenkään. Hamid arvioi tonnikalan painoksi 15 kiloa, mutta rannassa punnitsin kalan kymppikiloiseksi.

Tämän jälkeen Hamid leikkasi viidakkoveitsellä ananaksen viipaleiksi ja pisti sen oheen pari banaania. Kokistakin löytyi jostakin. Jos syönti veneessä alkoi, se vedessä loppui. Nyt kaverit alkoivat tähyillä lokkeja ja muita siivekkeitä ulapalla. Kun sellainen löytyi, perämoottorin kierrokset täysille ja suunta sinne.

Näimme useampaan kertaan veden pinnassa hurjan show’n, kun kymmenet ja taas kymmenet tonnikalat pomppivat veden pinnassa. Varmaan parikymmenkiloiset tonnikalat loikkivat ilmassa kuin taimenet ikään. Kyllä Intian valtameressä kalaa riittää, tuli väkisinkin mieleen. Vaan eivät ottaneet enää uistimeen, vaikka vetelimme siimaa aivan kuhinaparvien vierestä ja läpikin. Syönti oli loppunut.

Hamid lupasi näyttää vielä kaupan päälle delfiinejä, vaikka sanoinkin, ettei kiinnosta. Jostakin horisontista kaverukset löysivät veneitä, jotka olivat pullollaan turisteja uimalasit päässä. Toiset heistä uivat snorkkelien kanssa veneiden välissä ja osoittelivat käsimerkein, missä delfiinit uivat. Meidän veneemme ajoi suoraan uima-alueen läpi – ja lujaa. Turistit parkuivat ja heitä veneillään ulkoiluttavat alkuasukkaat naureskelivat väliintulollemme. Se oli heistä hauskaa. Minua suorastaan hävetti se, millä tavalla tässä eläimiä ja vedessä uivia turisteja kohdeltiin. Sanoin saaneeni tarpeeksi, ja Hamid toi veneen takaisin bungalowini luo.

Oliko kokemus 200 dollarin väärtti? Kyllä. Hamid kertoi, että kalastuksen kuvio on yksinkertainen: ensin ajetaan koralliriutalle ja sen jälkeen etsitään lintuja. Isolla veneellä tällainen leikki ulapalla olisi varmasti tylsää, mutta 15-hevosvoimaisella perämoottorilla touhussa oli seikkailun makua, varsinkin kun vene oli kahden 22-vuotiaan nuorukaisen hallussa. Marliini ja barracuda jäivät haaveeksi, mutta10-kiloinen tonnikala täytti pahimmat kalastusvietit. Kokeilin uudestaan, jos paikalle vietäisiin.

Mikko Alatalon avulla Kilimanjaron huipulle

23.2.2011 kello 10:31, kirjoittaja: tieaho
Kibo-huipulle vielä 1,3 kilometrin nousu. Teltta oli jo jäässä tässä vaiheessa yön jälkeen.

Kibo-huipulle vielä 1,3 kilometrin nousu. Teltta oli jo jäässä tässä vaiheessa yön jälkeen.

Omistan nyt Kilimanjaro National Parkin todistuksen numerolla 121453. Sen mukaan kävin Kilimanjaron huipulla 5. helmikuuta 2011. Uhuru Peakin tavoitin aamulla kello 7.

Yleisesti levinneen tiedon mukaan Kilimanjarolla käy vuosittain 20 000 vaeltajaa, joten ilmeistä on, että joku tämänkin blogin lukevista pohtii vuorelle nousua. Annan siis tässä lyhyen kuvauksen suorituksesta ja muutamia kantapään kautta opittuja vinkkejä, miten homma hoidetaan. Jos joku haluaa kysyä lisää, vastaan tällä palstalla mielelläni kysymyksiin.

Valitsin omaksi reitikseni viidestä eri vaihtoehdosta Machame-reitin. Varsinaisia vaelluspäiviä ylös ja alas tuli yhteensä kuusi. Kilometrejä kertyi virallisen manuaalin mukaan 97, mutta kun mittailin omia päivittäissuorituksiani GPS-vastaanottimella, kilometrejä kertyi aina ilmoitettua enemmän. Johtunee siitä, että ylös – ja alaskin – mennään jatkuvasti kiemurrellen ja kiviä kiertäen.

Lyhyesti päiväetapit Machame-routella:

  1. vaelluspäivä: vaellusta 6-7 tuntia, matka 18 km, lähtökorkeus 1,29 km, finaalikorkeus (Machame Camp) 2,98 km. Ympäristö sademetsää (iltapäivällä sataa varmasti ja kovaa)
  2. vaelluspäivä: vaellusta 6-7 tuntia, matka 9 km, lähtökorkeus 2,98 km, finaalikorkeus 3,84 km (Shira Camp). Karua nummimaisemaa (yöllä voi olla jo pakkasta pari astetta, jos taivas on kirkas)
  3. vaelluspäivä: vaellusta 7-8 tuntia, matka 15 km, lähtökorkeus 3,84 km, käynti 4,6 kilometrissä ja päivän finaalikorkeus 3,95 km ((Barranco Camp: lumoavan kaunis laakso Kibon juurella). Karua puoliaavikkoa ja kalliomaisemaa (yöllä pari astetta pakkasta)
  4. vaelluspäivä: vaellusta 7-8 tuntia, matka 13 km, lähtökorkeus 3,95 km, finaalikorkeus 4,55 km (Barafu Camp). vuoristoerämaata, lasimaisia, teräviä kiviä ja laavatuhkaa. Illansuussa muutaman tunnin lepo ennen puolelta öin alkavaa loppurutistusta huipulle
  5. vaelluspäivä: vaellusta 7 tuntia huipulle pimeässä. Lähtökorkeus 4,55, finaalikorkeus 5,895 km (matka 7 km). Erittäin jyrkkää nousua. Pakkasta voi olla jopa 25 astetta, mutta pahempaa on vielä tuuli, joka voi olla hirmuisen rajua. Uhuru Peakilta saman tien alaspäin 23 kilometriä, minkä jälkeen ollaan 3,1 kilometrissä (Mweka Campissä)
  6. vaelluspäivä: vaellusta alamäkeen 4-5 tuntia, lähtöpiste 3,1 km, finaalipiste 1,98 km. Matka 12 km. Sademetsää. Vaellus lopetetaan Mweka Gatelle, josta bussilla majoitukseen.

Ja sitten niitä vinkkejä:

  1. Jos haluat säästää lennoissa 200-300 euroa, laskeudu Nairobiin ja jatka sieltä Moshiin (josta vaellus vuorelle alkaa) pikkubussilla.
  2. Nairobin ja Moshin välillä ei ole asvalttitietä kuin Nairobin kaupunkialueella. Vaikka lämpötila on kolmisenkymmentä astetta, laita kaulaliina kurkun ympärille – ja jos kehtaat, hengityssuojamaski suun eteen – bussissa. Kaikki ikkunat ovat auki, ja Afrikka on pölyinen, erittäin pölyinen maa.
  3. Ota kaikki mahdolliset varusteet mukaan Suomesta. Perillä voi vuokrata laitteita, mutta niiden kunto on aina arvoitus.
  4. Burana ja Ödeema-lääke riittivät minulle. Söin myös kaksi viikkoa maitohappotabletteja. Kun ne loppuivat, jouduin syömään Immodiumia lopun ajan. Kilimajaron selvität 8 päivässä, mutta kun kerran Afrikkaan saakka menet, varaa lisää päiviä esimerkiksi safarille ja Zanzibarille.
  5. Ota mukaasi kolme kassia: bigbag (kantajat kantavat tätä kassia päivisin), päiväreppu (35-litran reppu riitti minulle nippanappa, kun siinä oli pari kameraa, miniläppäri, viitisen litraa nestettä, varavaatteita, sadesuoja repulle ja tietenkin vettä kestävä kuoriasu) ja ylimääräinen kassi muille matkavarusteille, joita et tarvitse vuorella mutta myöhemmin Afrikassa (snorkkeli, uimalasit, kirjallisuutta, vaatteita ja tilaa tuliaisille).
  6. Tee ennen matkaa simulaatioharjoituksia: kävele ainakin neljä viikonloppua 10-kiloinen reppu selässä vähintään 5 tunnin ajan. Älä kävele tasaisella vaan vedä intervalleja rappusissa ja luonnonmäissä. 6-7 tunnin päivittäisnousut ylämäkeen eivät onnistu veltoilla lihaksilla. Jalkasi kiittävät sinua Kilimanjarolla, jos olet harjoitellut etukäteen.
  7. Käytä vuorella sauvoja. Se edistää hartiaseudun verenkiertoa, ja tämä on sitä tärkeämpää, mitä ylemmäs nouset.
  8. Juo vettä mieluummin 5 kuin 3 litraa päivässä. Tee se väkisin, älä odota janontunnetta. Syö kaikkea, mitä sinulle retkellä tarjotaan!
  9. Solmi vaelluskenkien nauhat tiukalle. Tämä on erityisen tärkeää, kun tulet huipulta alas.
  10. Varaudu neljän päivän nousuun – neljän päivän krapulalla. Päätä jomottaa ennemmin tai myöhemmin kaikilla.
  11. Jos saat vuoristotaudin oireita, ja oksennat, huomaat että oksennus lähtee vartalosta liikkeelle ihan eri tavalla kuin tavallinen oksennus. Jos oksennat kolme laattaa peräkkäin, voit jatkaa. Seitsemän ylenantoa peräperään on liikaa.
  12. Neljäntenä päivänä teet kovan nousun 4,5 kilometriin, huilaat Barafu Campilla illansuussa muutaman tunnin ja aloitat puolelta öin viimeisen nousun pimeässä Uhuru Peakille. Matkaa on vain 7 kilometriä, mutta kun nousua on  peräti 1,3 kilometriä, mäki on jyrkkä ja yöllä on kylmä. Pukeudu lämpimästi ja laita vielä lisää vaatetta reppuun. Varaa ainakin 0,75 litraa lämpintä juotavaa termokseen!
  13. Jos voit pahoin ja annat ylen (päässäkin voi viirata pahasti), alat pohtia, pystytkö valloitukseen vai et. Kun menee oikein vaikeaksi, psyykkaa itseäsi ääneen kuten minä: ”Jos Mikko Alatalo on käynyt Uhuru Peakissa, niin perkele, kyllä minäkin tähän pystyn!”
  14. Kaikilta se ei kuitenkaan onnistu. Älä tapa itseäsi. Vuosittain Kilimanjaron rinteille kuolee kymmenisen ihmistä.

Puusta putosi 16 500 euron lasku

10.1.2011 kello 12:54, kirjoittaja: tieaho

Kaupungissa ollaan aina viisaampia, kun metsästyksessä tapahtuu onnettomuus. Sonkajärvellä metsästettiin viikonloppuna ilvestä, kun jälkikoira vei miehen puun alle. Mies osoitti yläviistoon, veti liipasinta ja kuinkas kävikään: puusta putosi 13,5-kiloinen ahma!

Tällaiset tapaukset synnyttävät kaupunkilaisissa varmaan hämmennystä, mutta niin se vain on, että tekevälle sattuu. Tilastollisesti ahmaan osuminen ilvesjahdissa on suurin piirtein samaa luokkaa kuin taannoinen tapaus Ruotsissa, jossa metsästäjä ampui hirveä. Laukaus onnistui, hirvi kaatui, mutta niin kävi takana hiihtoretkellä olevalle miehellekin.

Tässä kohtaa voi tietysti pohdiskella, eikö ahmankaataja nähnyt kohdettaan puussa? Lunta lienee ollut maastossa ja puissakin runsaasti, ja niin ilves kuin ahmakin ovat vikkeliä liikkeissään. Jäljetkin otuksilla ovat samaa kokoluokkaa. 13,5-kiloinen ilves olisi suurinpiirtein keskiluokkaa omassa sarjassaan, kuten oli ahmakin. Ampumispäätös on tehty ehkä väsyneenä ja refleksinomaisesti. Formula-ajoissa tällaista onnettomuutta selitettäisiin lakonisesti termillä ”kilpailutilanne”.

Ahma sai ilmeisesti heti surmansa, mutta ampuja kantaa tapahtunutta mukanaan hautaan saakka. Jokainen huonon laukauksen tehnyt tietää omasta kokemuksestaan, että varmasti harmittaa. Henkisen keljuttamisen rinnalla rauhoitetun ahman tappamisesta maksettava 16500 euroakin on kova korvaus.

Erittäin harvinaisen ahman hinta on nyt arvoisellaan tasolla. Sirkka-Liisa Anttilan (kesk.) johtama maa- ja metsätalousministeriöhän nosti viime vuonna eläinten laskennallisia arvoja. Laittoman karhutapon hinta on nyt enimmillään 15 500 euroa, ja suden laittomasta taposta pitää siitäkin maksaa 9000 euroa.

Hintatarkistus tehtiin kovan painostuksen alla, ja se on nyt kohdallaan. Edellinen tappohintataulukko oli vuodelta 1993, ja karhun, suden sekä ahman laittomasta tappamisesta selvisi viime vuoteen asti alimmillaan peräti 840 euron korvaussummalla.

Ahmojen kanta Suomessa on hiljalleen elpynyt. Vuonna 2008 niitä arveltiin olevan Suomessa noin 150 kappaletta, kun ilveksiä oli kymmenkertaisesti. Ahmakannan vahvistuminen on kaikille varmasti iloinen asia, mutta nyt nähtiin, että myönteinen kehitys kannattaa huomioida myös ilvesjahdissa. Muuten puusta alkaa putoilla kalliita laskuja!

Teltasta hirvenkaatoon

29.11.2010 kello 13:42, kirjoittaja: tieaho

Tulipa testattua pitkästä aikaa, millaista on olla makuupussissa kesäteltassa kymmenen asteen talvipakkasessa. Hyvinhän se meni, kun on toimiva makuupussi. Keljuinta oli aamuyöllä, kun piti tehdä iso valinta: käydäkö tarpeilla nyt vai vasta päivällä. Kömmin ylös, ja herranen aika kun oli kylmä! Äkkiä takaisin makuupussiin lämmittelemään.

Teltta oli festivaalimallia, siis näitä, joita myydään kesällä rockfestivaaleille 10-20 euron hintaan. Alaliepeessä oli molemmissa kyljissä koko seinän pituinen tuuletusverkko. Sattui olemaan aika kova tuuli perjantaina ja lauantain välisenä yönä. Teltassa se tarkoitti sitä, että ensin jätin naaman pussin suuhun näkyviin, sitten kiristin nyörit niin, ettei näkynyt kuin nenänpää. Lopulta huomasin katsovani hengitysreikää jostain syvemmältä pussista. Vaan eipä palellut, vaikka tuuli vihelsi iloisesti telttanaruissa.

Muistelin pussin lämmössä yli kymmenen vuoden takaista kokemusta Vaalimaanjoelta. Hiihdimme kaverin kanssa jokea pitkin, kunnes tuli pimeä. Pakko leiriytyä, sillä pimeässä jokea pitkin hiihtäminen olisi ollut vaarallista sulakohtien vuoksi. Ja kuten kaikki metsässä olleet tietävät, pimeässä jo pelkkä tasapainon ylläpito on vaikeaa liikkeessä, etenkin jos liikkuminen tapahtuu valokeilan avulla.

Niin siinä sitten kävi, että hiihtämisen aikana lämpötila laski nollasta kahteenkymmeneenneljään asteeseen. Ei ollut telttaa, vaan lämmittelimme rakovalkean ääressä. Aina välillä piti vaihtaa toinen kylki tulta vasten, kun pimeänpuoleinen puoli kropasta jäähtyi. Hikinen päähinekin oli aina toiselta puolelta jäässä, vaikka tulen puolella tulen lämpö oli polttaa silmäripset päästä.

Nyt kuitenkin olinasiallisesti toimessa, ja nousin aamuseitsemältä tyytyväisenä teltasta. Aamuaskareiden jälkeen päräytin hirviporukan aamujaolle, jossa olikin hyvin topattua väkeä. Pakkanen oli edelleen kiristymässä. Lauantai ei kuitenkaan tuonut tulosta, vaan joukon hytiseviä kavereita, joille riitti tällä kertaa kaksi tuloksetonta koira-ajoa.

Sunnuntaina pakkanen oli aamulla jo reilut 17 astetta, mutta puolenpäivän aikaan oltiin reilun 15 miinusasteen oloissa. Vaatetta oli reilusti, mutta varpaat ja kädet ottivat lämmönvaihtelun nopeasti vastaan. Tunnustan, että iltapäivällä oli sormissa aika jäykkä tunto. Siinä sitä kökötettiin kannonnokassa ja odotettiin epätoivoisesti haukkua.

Lopulta joukkomme armahdettiin: koira otti hirven haukkuun ja Hannu poksautti kiintiömme viimeisen otuksen nurin. Kyllä tuntui kauniilta kiväärin laukaus tuulettomassa pakkaskelissä, matalalta viistävässä auringonpaisteessa! Syksyn hirvikarsinta on meidän joukkomme osalta nyt ohi. Luodikkokin on tätä kirjoitettaessa jo rasvattu talvikuntoon. Seuraavaksi pilkkiongintaa, ehkä ilvesjahti mutta maalis-huhtikuussa ehdottomasti majavanpyyntiin!

Bragge suoritti ajon ja tutustuu takaa-ajettuun onnistuneen kaadon jälkeen.

Bragge suoritti ajon ja tutustuu takaa-ajettuun onnistuneen kaadon jälkeen.

Onnistunut peräsuolen irrotus

22.11.2010 kello 13:13, kirjoittaja: tieaho

Sen tiesi heti puolessa väliä viikkoa, että viikonloppuna lumi on hurmeessa. Elämme hirvenmetsästyksen parhaita aikoja: lunta on maassa, ja erikokoisten hirvien jäljittäminen on sorkkajälkien avulla on helppoa kuin heinäteko!

Kaksipäiväinen hirvenajoviikonloppu voidaan jakaa neljään osaan. Lauantai alkaa aamuajolla. Jossain vaiheessa mennään tulille syömään makkaraa, ja iltapäivällä hoidetaan se päivän toinen puoli. Toiminta-aikahan on hirvijahdissa hämärästä hämärään. Sunnuntaina on siinäkin periaatteessa kaksi osaa: aamu- ja iltapäivä.

Porukallamme oli lauantaiaamuna selvä tavoite: kiintiössä oli kahden vasan ja yhden aikuisen hirven ammuttava aukko. Levittäydyimme ensimmäiseen ajoon suuren erämaa-alueen kulmaan. Siellä oli jahdattu vasaa onnistumatta jo kahden viikonlopun ajan.

Heti passipaikalleni tultaessa huomasin Johanneksen kanssa vasan jälkiä maastossa. Jäljet näyttivät menevän motin sisään, joten odottelin passissani kohtaamista hengittämättä noin kahden tunnin ajan. Huokasin vasta, kun Roope ilmoitti: vasa nurin. Jähmettymiseeni oli hyvä syy. Niin minä kuin vieruspassissa ollut Johannes kuulimme kumpikin välistämme rutinaa melkein koko passin ajan. Aivan kuin hauiksen mittaiset männyt olisivat katkeilleet ison sonnin alla.

Ajon jälkeen kävin itse äänen suunnassa samoilemassa, mutta mitään jälkiä neitseellisestä lumesta ei löytynyt. Omituinen mysteeri painui nopeasti uusien tilanteiden alle, sillä iltapäivällä ammuttiin jo seuraava hirvi. Niin siinä sitten pääsi käymään, että sunnuntaina puolenpäivän aikaan lahtivajassa roikkui kolme ruhoa. Saimme viikonloppuna siis osuman kolmessa osassa neljästä. Se neljäs osa käytettiin lihankäsittelyyn lahtivajassa.

Kun lihaa oli niin paljon, niin meikäläinenkin pääsi vuolemaan lihat parista takajalasta. Kulmapala irtosi kalvoistaan helpommin kuin koskaan. Peräsuolenkin pääsin vuolemaan luista irti toiseen kertaan. Helppo nakki! Tiedän, että kaikissa seuroissa kaikki eivät pääse jalostamaan taitojaan lihanleikkuussa. Jossakin ylä-Savossa tietämyksen levittämisestä on tehty ihan EU-hanke, mitä tervehdin ilolla.

Metsästys ei ole pelkästään kineettistä viestintää luontokappaleen kanssa. Erämiestaitojen pitää ulottua syvemmälle lajiin. Kun metsästäjä on mukana koko teurastusketjussa, hän oppii arvostamaan luontoravintoa. Monta kertaa ei hirveä tarvitse paloitella, kun huomaa, että riista on muutakin kuin paistipaloja.

Tunnustettavahan se on, että pakkasessa lihojen leikkaaminen on vaarallista ja rankkaa puuhaa. Viiltoja voi tulla muuhunkin kuin hirvenlihaan. Ja kun alkupaloittelun jälkeen irrottelee kalvoja vielä parisen tuntia kotona, niin nukkumaan mennessä ymmärtää tehneensä muutakin kuin metsästysurheilua pelkän ampumisen ilosta.

Sunnuntai-ilta meni ihan piikkiin asti, kun lihaa oli käsiteltävänä reilusti normiviikonloppua enemmän.

Sunnuntai-ilta meni ihan piikkiin asti, kun lihaa oli käsiteltävänä reilusti normiviikonloppua enemmän.

Susi Tanja Karpelan vaatteissa

15.11.2010 kello 14:37, kirjoittaja: tieaho
Maalla riista hyödynnetään tarkasti. Katin ampuman lehmän pötsi pestään, kuivataan, pakastetaan ja syötetään myöhemmin metsästäjän nelijalkaisille suurena herkkuna.

Maalla riista hyödynnetään tarkasti. Katin ampuman lehmän pötsi pestään, kuivataan, pakastetaan ja syötetään myöhemmin metsästäjän nelijalkaisille suurena herkkuna.

Vuoden 1991 miss Suomi, ex-kulttuuriministeri ja nykyinen kansanedustaja Tanja Karpela tuli mieleeni, kun seurasin lauantaina Katia tämän irrottaessa hirvenkieltä kantimistaan lahtausvajan lattialla. Kati on kätevä nainen, ja pääsimme viikonloppuna hirviporukassa paloittelemaan hänen ampumaansa hirvilehmää.

Olen Tanja Karpelan kanssa samaa mieltä siitä, että hänen asemassaan olevan uusmaalaisen kannattaa ennen eduskuntavaaleja kirkastaa profiiliaan eläintensuojelijana. Viime perjantaina hän antoi blogissaan ymmärtää, että maa- ja metsätalousministeriön tämänkertaiset ilvesten ja susien kaatolupamäärät (459 + 22) ovat vaalien alla tehty kumarrus äänestäjiä kohtaan. Karpela ei hyväksy ihmisten petopelkoa perusteeksi suden hengen riistämiseksi.

Blogissaan Karpela kaipaa ministeriöltä proaktiivista toimintaa. Hän peräänkuuluttaa ”sähköistettyjä suurpetoaitoja, lippusiimaa, laumanvartijakoiria, hälytyslankoja, yösuojia tai -aitauksia, vasonnan ja karitsoinnin tehostettua valvontaa, laidunalueenympäristön muokkausta, tilojen jätehuoltoa, suojeltujen eläinten lähetinpannoitusta, hajukarkotteita tai edes koirien suojaamista kotipihoissa aidoilla.”

Kaksi vuotta sitten tein uutisen, kun Miehikkälässä sudet repivät viisikuukautiselta susikoiralta jalat irti verkkoaidan läpi. Jalaton koira piti lopettaa.

Hiljattain luin jostain, että politiikan ongelma on se, että politiikka on liian kaukana ihmisistä. Voi olla, mutta politiikka on ainakin liian helsinkiläistä. Sieltä on helppo raakkua maaseudulle ohjeita vaikkapa suden torjumiseksi.

Olenkin huolissani siitä, että suomalaisten metsäsuhde rakoilee pahasti. Maaseudulla suhde luontoon on vielä ehjä, eikä kasvi- ja eläinkuntaa ole inhimillistetty niin kuin kaupunkilaisissa koiraperheissä on tapana. Näissä samoissa piireissä suomalainen metsä puolestaan tuntuu olevan vain puuntuotantopinta-alaa, jonka puolesta äänenkäyttö on delegoitu vain harmittomille vähemmistöille.

Missä viipyy eteläsuomalaisten luonnonmetsien, puiden ja niitä ympäröivien biotooppien, suojelu inhimillistämisen keinoin? En puhu nyt Repoveden kaltaisista perheiden teemapuistoista, joissa on helppo viettää viikonloppuja valmiiksi tallatuilla poluilla. Etelä-Suomen aarniometsät on nopeasti läpikävelty.

Olisiko tuo niin, että kehä kolmosen sisäpuolella kokonainen metsä on liian iso kokonaisuus edustajalle, jota kiinnostaa vain aktiivisen äänestäjäkunnan enemmistön miellyttäminen. Pehmeäturkkisilla villieläimillä saa kaupungistuvan äänestäjäkunnan parissa paljon helpommin pisteitä kuin huutamalla korpien puolesta.

Yritän tässä siis kierrellen ja kaarrellen sanoa, että petoeläinpolitiikkaa voi aitausten sijaan tehdä myös positiivisesti, vaikkapa järjestelemällä Etelä-Suomeenkin tarpeeksi isoja luonnontilametsiä. Niissä ravintoketju rakentunee itsestään niin, ettei suurpetojen tarvitse nälän tullen piipahtaa lähiöön puremaan puudelien jalkoja poikki.

Jos tämä on liikaa pyydetty, niin voimmehan me aina vaatia itänaapuria säilyttämään riittävästi luonnontilametsää omalla puolellaan. Siinähän aukeaisi mahdollisuudet erähenkiselle lähimatkailullekin, kun kehäkolmoslaiset pääsisivät tansanialaiseen tapaan kiertelemään safariautoilla itäkarjalaisten susien ja karhujen joukossa.

Taas kaatopullon ostoon

11.10.2010 kello 14:06, kirjoittaja: tieaho
Vielä lauantaina ihailtiin metsässä keltaisia lehtipuurivejä. Sunnuntaina tuli noutaja ruskalehdille: Kova tuuli pyrytti lehtiä kuin keltaista lunta!

Vielä lauantaina ihailtiin metsässä keltaisia lehtipuurivejä. Sunnuntaina tuli noutaja ruskalehdille: Kova tuuli pyrytti lehtiä kuin keltaista lunta!

Kaadettu vasa on asetettu kauniisti sammalmättäälle.

Kaadettu vasa on asetettu kauniisti sammalmättäälle.

Jäi viikon takaisen kaadon jälkikommentti sen verran kaivelemaan, että päätin nyt ampua tarkemmin kohteeseen. Tottahan se on, että jos viikon takainen kuti olisi osunut 5 senttiä edemmäs, keuhko-osumaa ei olisi tullut.

Uusi viikonloppu, ja ei kun uutta matoa koukkuun! Lauantaina emme saaneet ajossa ensimmäistäkään kontaktia, mutta sunnuntaina oli toinen ääni kellossa. Heti ensimmäisessä ajossa alkoi koira haukkua oitis passiin asettumisen jälkeen. Haukku kuului aivan läheltä, ja pettymys oli melkoinen kun paljastui, että naapuriseuran koirat ajoivat hirven meidän alueelle. Taisivat mennä samantien alueemme läpikin.

Tämän vuoksi jo suunniteltu kakkosajo hylättiin, ja suunnattiin syvemmälle päijäthämäläiseen korpeen. Siellä meikäläinenkin kohta istui reppujakkaralla kuusen vieressä pienellä kalliotörmällä. Edessä aukeni pieni aukko, jossa kasvoi mäntyä sen verran harvassa, että läpi siitä ei rei’ittä tultaisi.

Olin kieltämättä aika skeptinen, kun kuuntelin ajon ensimmäisiä radiokommentteja. Yhden passin ohi oli heti aluksi viilettänyt ajorenkaan ulkopuolelle täysikokoinen hirvi. Koira puolestaan harhaili ajossa ilman hajua. Sää oli yön aikana muuttunut, ja kova tuuli pudotti pitkän tuulettoman kauden jälkeen lehtiä puista niin, että metsässä näytti siltä, kuin olisin ollut keltaisessa lumisateessa.

Puiden latvusten kohina ja äänekkäästi maahan putoavat lehdet aiheuttivat tämän tästä ääniä, jotka kuulostivat kuin hirvi olisi hiipinyt sadan metrin päässä kuusikossa. Kaikkea se korpipassi mielessä teettääkin.

Äkkiä aivan lähettyviltä kuului hirvittävä pamaus. Ensin oli aivan hiljaista, mutta sitten ajomies kävi tilanteen puhelimessa läpi. Eihän siinä voinut muuta kuin todeta, ettei laukaus kuulunut meidän passiringistämme.

”Räjähdyksestä” toipuessani huomasin näkyvyyden huonontuvan. Kiväärin pinnalle ilmestyi pienen pieniä sadepisaroita. Sade yltyi, ja taivas pimeni entisestään.

Siirsin repun kuusen juureen sateelta suojaan. Kun tuuli alkoi lyödä sadetta vinona jahtiliivin pintaan. Minulla ei ollut lippahattua matkassa, ja sade alkoi kerääntyä silmälaseihin, mikä ei suinkaan lisännyt näkyvyyttä harmaan taivaan alla. Otin riskin ja laskeuduin kalliotörmältä alas, kuusen oksien suojaan.

Näkymä kuusen juurelta ei ollut lainkaan niin hyvä kuin kalliontörmältä. En nähnyt enää alas viettävän rinteen takareunaa ja mäntyjen välissä kasvoi yllättävän pitkää heinää. Pahaa risukkoa ei sentään ollut, ja mietin, että heinä väistää kyllä luotia ilman, että luodin suunta muuttuisi.

Vaivuin näissä ampumis- ja näkyvyyspohdinnoissani aika syvälle, kun koiran kanssa ajossa ollut Kati ilmoitti, että hän oli säikäyttänyt vasan ja lehmän edestään kavereiden passeja kohti. Koirasta hänellä ei ollut tietoa: näiden kahden otuksen jäljillä se ei ainakaan ollut.

Kauan ei mennyt, kun Kati ilmoitti lehmän ja vasan kääntyneen minun ja Markon passia kohti. Ilmoitus aiheutti epätietoisen tunteen, sillä minun ja Markon välissä oli paitsi yksi tai kaksi muuta passimiestä myös yksi järvi. Varmuus on parasta.  Nyt ei sopinut enää liikkua sijoiltaan, oli asemapaikka millainen tahansa. Kirosin sitä, että en ollut enää kalliotörmän päällä.

Heti kohta etuoikealta ilmestyi aukon alalaitaan hirvilehmä, jota hyvin pienikokoinen vasa seurasi. Kumpikin tuli aukon takareunaa pitkin rauhallisessa käynnissä. Tässä vaiheessa meikäläisen sydän alkoi pumpata verta niin, että suonissa kohisi. Todennäköisesti syke nousi lähelle pariasataa. Tällainen rauhallisesti kehittyvä ampumatilanne on parasta, mitä metsästysurheilu voi ryteikkö-Suomessa tarjota.

Kun sektorin vasempaan reunaan etenevän lehmän pää meni taas kerran pienen männyn taakse, nostin kiväärin tähtäysasentoon. Seurasin viettävän rinteen takana vaivoin näkyvää vasan päätä. Onneksi parivaljakko lähti nousemaan aukeaa ylemmäs sen vasemmassa reunassa. Näin toisella silmällä, että lehmä ohitti muutaman puun välissä sellaisen aukon, johon voisin yrittää vasaa.

Mutta kun vasa tuli tähän kohtaan, se häipyi kiikarissa melkein näkymättömiin. Pieni otus jäi vain epäselväksi hahmoksi korkean heinän taakse. Onneksi matkassa oli uutukainen huippukiikari. Sen verran näin, että pystyin lähettämään luodin liikkeelle. Osumasta ei minkäänlaista vihjettä!

Lehmä ja vasa ampaisivat samantien vasemmalle pimeään kuusikkoon. Vedin pulttilukkoa taakse, työnsin eteen ja huomasin, että aukossa oli muitakin. Parivaljakon takana oli tullut reilu sata metriä jäljessä komea sonni, joka laukauksen kuultuaan jähmettyi ampumasektorin oikeaan kulmaan. Se höristeli korviaan ja heilutti päätään ihmetyksen vallassa.

Seurasin sonnia katseella ja laskin aseen alemmas. Oli sen verran etäisyyttä ja hämärää, etten saanut selville, oliko sarvissa 6 vai 8 piikkiä. Puolittaiset lapiosarvet joka tapauksessa. Kirosin tietysti sitä, että tässä ajossa oltiin hakemassa vasaa, eikä hirvisonnia. Siinä oli hieno yksilö kuin tarjottimella!

Arviolta 20-30 sekunnin kuluttua hirvisonni otti suunnan aukiota reunustavaan kuusikkoon ja katosi. Ilmoitin puhelimella ampuneeni vasaa ja lähdin luvan saatuani tarkastamaan ampumapaikkaa. Ei pisaraakaan! Maassa ei näkynyt lainkaan verta, ja kaiken kukkuraksi löysin luodin tekemän viillon männyn kaarnassa. Olinko ampunut ohi?

Etenin maastoa haravoiden kuusikon reunaa kohti. Löysin maasta sorkan jälkiä. Ääretön harmitus alkoi nostaa päätään sisälläni, mutta sitten näin maassa hiukan verta. Kuusikonrajasta löytyi lisää! Ilmoitin puhelimella havainnostani ja sukelsin niska kyyryssä havunoksien läpi kuusikkoon. Tiheän kuusikon alla oli vähän aluskasvillisuutta. Maasto oli tasaista ja kauniin sammaleen peitossa. Muurahaispesiä oli useita.

Melkein heti näin etujalat levällään seisahtuneen vasan. Se oli tunkenut parin kuusen välistä ennen lysähtämistään sammalmättäälle. Vasa ei ollut edennyt kuin satakunta metriä laukauksen jälkeen. Näin heti reiän molemmissa kyljissä.

Kun vasan nahkaa irrotettiin lahtivajassa, kävi selväksi, että laukaus oli ollut niin sanottu napakymppi. Oikeastaan vielä enemmänkin: luoti oli mennyt aivan lapaluun takareunasta sisään keuhkoihin. Siellä luihin rikkoutumaton luoti oli porautunut aivan sydämen juuresta aortan läpi ja edelleen toisesta kyljestä ulos, jolloin luoti oli vielä ulos tultuaan raapaissut kaarnaan uran aukolla olevaan mäntyyn.

Lapaluuosuma olisi tarkoittanut tietysti lihahukkaa, ja riistaan kohdistettu sydänosuma pilaa aina yhden parhaista luomuherkuista: autonominen sydänlihas on mitä suurinta herkkua!

Nylkemisen jälkeen ajelin tyytyväisenä vaatteiden vaihtoon, kunnes äkkäsin, että taas pitää ostaa uusi kaatopullo. Kausi on alkanut kieltämättä erinomaisesti: lahtivajassa on jo kaksi meikäläisen ostamaa korkattua kaatopulloa. Vieläköhän tässä pitää syksyn kuluessa korkata auki se meikäläisen kolmaskin kaatopullo?

Tähdet kohdallaan ja hirvi kinnerpuussa

3.10.2010 kello 21:10, kirjoittaja: tieaho
Onnistunut suoritus on edennyt vaiheeseen, jossa kaato tallennetaan seuraavien sukupolvien tutkittavaksi. Verikoira Bracke, kirjoittaja ja nelipiikkinen sonni.

Onnistunut suoritus on edennyt vaiheeseen, jossa kaato tallennetaan seuraavien sukupolvien tutkittavaksi. Verikoira Bracke, kirjoittaja ja nelipiikkinen sonni.

Ammuin nelitappisen hirvisonnin sunnuntaina  heti aamutuimaan.

”Voiko ihanammin päivän enää alkaa
onko ihanampaa aamua kuin tää.”

Eikös se näin mene joku iskelmäkin…

Oikeastaan tämä vaarallisen kepeä olotilani käynnistyi lauantaina sen takaiskun jälkeen, kun kaksi supikoiraa ehti iltapäiväajon yhteydessä kotiluolaansa karkuun. Nieleskelin epäonnistumista hirvijahdin jälkeen erään järven itärannalla olevalla kalliolla, johon viritin camping-tuolin, kaksi paternoster-onkea ja öljytynnyrin, jossa poltin roskapuuta yöpimeään asti.

Ensin paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, ja parin tunnin päästä näkyi pimenevällä taivaalla ensimmäiset tähdet, joita kohti tynnyristä karkaavat kipinät kurkottelivat. Siinä sitä tyynen järven rannalla mieli rauhoittui, ja ajatuksiin tuli kaikenlaisia joutavia mietteitä, kuten siviilipalveluksen lyhentämisvaaatimukset neljäkuukautiseksi. Otava näytti olevan taivaalla oikeinpäin, toisin kuin Montevideon yötaivaalla puolitoista vuotta sitten. Uruguain rantaryteiköissä ei nuotioita polteltu. Siellä tulikärpäset kilpailivat  tähtikuvioiden kanssa.

Sunnuntaina heräsin mieli virkeänä, mutta jahtiprotokolla alkoi kiusallisella unohduksella. Olimme kokoontumispaikalla tehneet jo passijaon, kun huomasin, että luodikkoni oli mökillä. Ei auttanut muu kuin vaihtaa passipaikkaa kaverin kanssa, hänelle kun oli varattu passi lähempää mökkiä.  Äkkiä autolla mökille, kivääri matkaan ja koiramiehen kanssa pöpelikköön. Muut jo odottelivat malttamattomina jahdin alkua.

Tässä kohtaa meikäläisellä oli vielä katkera maku suussa, sillä minulle ensin jaettu passi vaikutti paljon otollisemmalta kuin tämä. Noh, ei muuta kuin rinteeseen risujen sekaan seisomaan. Eikä siinä kauan seisty, kun alkoi rytistä, ja etuvasemmalta kuusikosta ilmestyi ikenet esillä norjanharmaahirvikoira Nipsu. Heti perään etuoikealta rymisti näkyviin sonni, joka koukkasi risukkoaukean alalaitaan, lähelle järven rantaa.

Kun hirvenselkä katosi risukkoon, tajusin, että ryteikössä oli vain yksi aukko, jossa saatoin laukaista. Pam! Sonni katosi laukassa risukon jälkeiseen kuusikkoon. Kuulin sieltä karmivan yskäisyn ja tiesin, että tämä ajo päättyy nopeasti. Koiramies Roope lähti jäljittämään verinoroa, ja meikäläinen meni tien varteen odottamaan joukkueemme uusinta jäsentä eli alpenländische dachsbrackea.

Marko hankki tämän Suomessa vielä tuikiharvinaisen alppimaidenajokoiran joukkoomme kesällä, ja nyt Bracke pääsi ensimmäisen kerran kunnolla verijäljille. Kuten Kennelliitto toteaa, itävaltalaista perua oleva alppimaidenajokoira on ”vankkarakenteinen, säitä kestävä käyttö-koira, jota vuoriston metsästäjät käyttävät haavoittuneen sorkkaeläimen jäljestyksessä sekä jäniksen ja ketun ajometsästyksessä”.

Se oli hienoa katseltavaa, kun hyvin tehtäväänsä koulutettu Bracke veti pöpelikössä nokka väristen, määrätietoisena eteenpäin, suoraan kuolleen, nelipiikkisen hirven luo. Täydellinen verijälkisuoritus!

Ei muuta kuin kurkku auki ja suolistamaan. Kuten tapana on, ampuja suolistaa hirven, ja rupesin riuhtomaan suolia ulos paljain käsin. Vasta suolistuksen jälkeen muistin, että tässä kohtaa käytetään tavallisesti suojakäsineitä! Aseen latauksen olin sentään muistanut tilanteessa purkaa.

Kun hirvi vietiin pois, huomasin jättäneeni hanskat ammuntapaikalle. Ei muuta kuin hakemaan. Kun pääsin tielle, huomasin, että olin jättänyt aseeni pötsin ja suolten viereen korpeen. Äkkiä asetta hakemaan! Pieniä virheitä yksi toisensa jälkeen… pitänee laittaa onnistuneen osuman aiheuttaman positiivisen mielenjärkytyksen piikkiin!

Illansuussa kävin vielä hakemassa patruunan ampumapaikalta, ja mittasin siinä samalla etäisyyden kohteeseen: olin ampunut sonnin 20-30 metrin etäisyydeltä, hiukan liian eteen, eli lapaluun etupuolelle. Risukosta saatoin jäljestämisen jälkeen huomata, että hirvi oli tosissaan ollut laukassa alusta asti. Roope oli säikäyttänyt sen makuulta vain parinsadan metrin päästä ampumapaikalta.

Kun hirvi saatiin kinnerpuuhun, kaverit mittailivat luodinreikää ja muistuttivat, että meni vähän eteen. Pyyhiskelin siinä vaiheessa puukkoani haaleassa vedessä: ei tuntunut missään. Paljon vaikeampaa oli ollut ennen nylkyä tulilla, kun yritin mutustaa eväsleipää ja grillimakkaraa mahdollisimman vaatimattoman näköisenä. Se on muuten joskus todella vaikeaa.

Orwellimaiset riistakamerat

23.9.2010 kello 11:36, kirjoittaja: tieaho

Niitä taitaa pompsahdella metsiin nyt kuin sieniä sateella. Riistakameroita.

Vein eilen omani pimeässä metsään, ja taas piti ihmetellä Jukolassa ensimmäisen viestin viejiä, jotka samosivat viime kesänä Kytäjän vaikeassa ja vaarallisessakin maastossa sateessa ja pimeässä. Tasaisella metsätiellä liikkuminen on vielä helppoa, mutta kun mennään mättäiden, ojien ja kantojen sekaan, niin etenemiskertoimeen pitää laittaa muutama numero lisää.

Lopulta löysin perille korvessa, ja täytyy sanoa, että jo ennen ensimmäistä riistakameratodistusta sain esimakua siitä, että oikeilla jäljillä oltiin. Ajatus rupeaa laukkaamaan villisti säkkipimeässä metsässä, kun nenään tulee äkkiä vahva märän turkiseläimen haju. Oliko se hirvi vai joku muu iso turkiseläin? Karhu?

Metsästäjille riistakamera on mainio apuväline, kun halutaan tutkia, mitä metsässä tapahtuu. Kameroiden kuvanlaatu on vielä lapsenkengissään, ja kuvaan pääsee, jos liikkuu vajaan parinkymmenen metrin säteellä kamerasta. Kamerat kuvaavat myös pimeässä, mutta kuvalaadussa on vielä paljon parantamista.

Varmaa on, että kameroihin törmäävät pian myös muut kuin eläimet ja kameranomistajat. Metsä on vapaata aluetta: siellä liikkuu myös marjastajia ja muita keräyskulttuurin harrastajia. Minustakin tuntuu varsin epämiellyttävältä ajatus, että metsässä samotessani taltioidun jonkun toisen riistakameraan ja edelleen tietokoneen kuvakansioihin. Riistakameroitahan sijoitetaan paitsi riistan ruokintapaikoille myös riistapoluille. Niissähän on hyvä erämiehenkin taivaltaa.

Epäilen, että riistakameroista puhutaan pian paitsi metsästäjien keskuudessa myös sanomalehtien yleisönosastoissa, joissa päivitellään metsästäjien tirkistelyviettiä. Orwellimainen valvonta ulottuu pian myös syvälle luontoon!

Itse sain facebookissa hyvän muistutuksen perinteisistä eränkävijätaidoista, kun pohdimme kaverin kanssa, pelaako hänen kameransa metsässä, kun kuvia ei ole syntynyt moneen päivään. Kolmas osapuoli otti keskusteluun osaa ja ilmoitti meille tarkasti omat hirvihavaintonsa sen perusteella, miten oli maastossa hirvien sorkkajälkiä lukenut. Siinä tuli oitis mieleen, että keskustelussa oli kaksi metsästäjää leikkivää teknofriikkiä ja yksi metsästäjä.