Saappaat jalassa

119 senttiä, 2 kiloa. Siinä kuluneen hirvestysviikonlopun oleellisimmat mitat. Jo kaksi viikonloppua on mennyt päijäthämäläisessä metsässä sarvipäitä pyytäessä. Kausi lähti käyntiin turbovaihteella, kun ensimmäinen hirvi kaadettiin ensimmäisenä jahtipäivänä, ensimmäisessä ajossa, ennen aamuyhdeksää. Siinä sitten pohdittiin, oliko kyseessä jahtijoukon nopein kaato sen monikymmenvuotisen historian aikana. Todennnäköisesti.

Itsekin olin vasta passipaikalle menossa, kun VHF-puhelimessa ilmoitettiin: hirviä liikkeellä ajettavalla alueella. Reppu selässä juoksin omalle passinyppylälle, ja tuskin sain hengitystä tasaantumaan, kun jo pamahti. Kaikki tapahtui kuin kouluesimerkissä: koiran käytös, laukaus ja kaatoilmoitus. Virheetöntä työskentelyä koko ryhmältä. Ja mikä parasta: kaataja sai taas kaadon parin tyhjän kauden jälkeen. Tästä oli helppo jatkaa syvemmälle uuteen kauteen.

Kakkosviikonloppu alkoi vauhdikkaasti sekin. Ensimmäisessä ajossa jääkäriryhmän kokoinen saalistusjoukkomme ei päässyt ihailemaan muuta kuin koivuista putoavia lehtiä rivakassa koillistuulessa. Auringon porotus lämmitti kuitenkin mukavasti, ja kakkospassiin siirryttiin hyvässä järjestyksessä ilman kohmettumia.

Olimme taas lähtöpisteessä, eli teimme saman ajon kuin viikkoa aikaisemmin, jolloin pika-ajo päättyi kaatoon. Mikä siinä oli auringossa taas samalla nyppylällä istuessa. Seurasin alkuajon tapahtumia levollisesti kännykkääni tuijotellen. Suomalaisen metsästysinnovaation avulla saatoin seurata koiran etenemistä lähes reaaliajassa maastokartalta.

Ei mennyt kauan, kun karttaan alkoi koiran jäljiltä tulla sykkyrää ja edestakaisin ryntäilyä: koira oli jäljillä. Kohta ajomies koirineen ohittikin minut. Vielä ei oltu haukkutilassa. Siinä haistelivat ilmaa edestään sekä mies että koira! Eikä aikaakaan (noin minuutti), kun iloinen laukaus kiiri pitkin maalaismaisemaa.

Heti laukauksen jälkeen eteeni maastossa vyöryi pullea supikoira. Seurasin supikoiraa toisella silmällä, kun toinen silmä haki liikettä kauempaa ryteiköstä. Ei tullut mitään. Ei tullut toista laukaustakaan, eikä kuittausta kaadosta.

Kun ajettava motti on pieni, tällaisessa tilanteessa jokainen odottaa likimain hengittämättä tulevaa. Korvalehtiinkin tulee lisää pituutta, kun ne hakevat risahduksia maastosta. Peukalo tapailee varmistinta ja etusormi hyväilee liipasimen suojakaarta ulkopuolelta. Auringonvalokin tuppaa tällaisessa tilanteessa kirkastumaan, ja kaikki näkyy terävämmin. Odotetaan…

Sieltä se sitten tuli: toisen passimiehen ampuma armonlaukaus. Kuolettavan osuman saanut jättihirvi oli päässyt motin takarajalle, mutta hourupäisenä se kaartoi takalinjamiehen hollille horjuvin askelin, lähes kaikki veret jo itsestään päästäneenä. Kuolemanvarjo oli sivuvalossa selvästi nähtävissä. Metsän kuningas laskeutui viimeisen kerran makuulle ja aloitti pitkän matkansa varjojen valtakuntaan.

Seuraavana päivänä kaadettiin sitten rutiiniajossa vasa, mutta lahtivajalla se näytti nyljetyn jättihirven rinnalla miniatyyriltä. Tässä vaiheessa taas muisteltiin edelliskauden puheita siitä, että punnituslaite pitäisi hankkia. Kun 9-piikkisestä, elämäntaipaleella jo ehtoossa olevaa mahtisonnia paloiteltiin, tarvittiin irrotetun takareiden kantamiseksi leikkuupöydälle kaksi miestä. Valistuneet arviot hirven painosta liikkuivat 280-350 kilon välillä. Sarvien suurin leveys mitattiin: 119 senttiä.

Sisäfileetkin painoivat kumpikin kaksi kiloa.

Hullu, häpäiset itsesi!
Suurin piirtein näin totesi velipoika, kun kuusi vuotta sitten ilmoitin osallistuvani Sippu-Jukolaan. Sain silloinkin tuloksen, mutta harhailin metsässä kuusi ja puoli tuntia. Paarmat ja hallusinaatiot koettelivat niin, että yhden maratoonin juosseena luulin jossain välissä, että Jukolan viesti on suorituksena kovempi.
Viime vuonna osallistuin Jouluksi kotiin -joukkueen kanssa Kytäjän Jukolaan ja viime viikonloppuna Virolahden Salpa-Jukolaan Kymen Sanomien joukkueessa. Olen edelleen korkeintaan sunnuntaisuunnistaja, mutta jotain on opittu kolmesta Jukolasta. Tässä kannustukseksi muille sunnuntaisuunnistajille tärkeimmät havaintoni:
1) Tärkeintä on olla hyvässä juoksukunnossa. Huono suunnistaja voi tarttua isompaan joukkoon, joka käy rastit läpi ryhmätyönä. Isosta joukosta löytyy todennäköisesti joku sellainenkin, jolla on samat hajontarastit. Mutta vauhdissa pitää pysyä, sillä kaikki yrittävät Jukolassa mahdollisimman nopeaa suoritusta.
2) Seuraa toisten tekemiä uria. Maailman nopeimmat suunnistajat vetävät Jukolassa suoraviivaisesti rastilta rastille. Jos mutkia tehdään, ne ovat järkeenkäyviä: ylitsepääsemätön este tyyliin vesi tai kymmenen metrin jyrkänne (alaspäin mennessä jyrkkäkään rinne ei aina ole este). Jos kompassisuunta pitää yhtä uran kanssa, niin sinne vaan perään. Älä eksy koskemattomaan luontoon!
3) Jukola on massatapahtuma. Ehkäiset kartalta putoamisen seuraamalla liikettä: yöllä valoja, päivällä ääntä. Jos et löydä rastia, käännä kädet kupiksi korville ja suuntaa ääntä kohti.
4) Kysy muilta neuvoa, äläkä hermostu, vaikka kaikki eivät auta. Herrasmiehiä löytyy kuitenkin Jukolasta todennäköisesti keskimääräistä enemmän, sillä suunnistus on sivistyslaji.
4) Jos et ole hyvässä juoksukunnossa, ota alku rauhallisesti: kävele. Puolivälin jälkeen ei enää tarvitse pidätellä. Et yksinkertaisesti jaksa edetä juosten. Kerää paukkuja siihen, kun saavut maalialueelle. Siellä on aina joku, jonka ohi pystyt kirimään yleisön edessä.
5) Muista, että maailman parhaat ovat jo kolunneet maaston sinua ennen. Palaa takaisinpäin heti, kun tuntuu siltä, että rasti on aivan kohta edessä, mutta maastossa ei ole muiden tekemiä jälkiä.
6) Jos näet jo kaukaa seuraavan rastin heti edellisen jälkeen, kyseessä on ratamestarin jäynä. Oikea rasti löytyy jostain muualta.
7) Suunnistustaitoa tärkeämpää on osata seurata jälkiä. Rehevässä maastossa ura näkyy selvästi, mutta kartalle mahtuu myös alueita, joissa jälkien seuraaminen on hankalaa.
Jos haluat nukkua, muista korvatulpat. On epätodennäköistä, että teltassasi on hiljaisuus: joku tarinankertoja puhuu jännityksen vuoksi  illasta aamuun. Jos ei, niin kenttäkuulutus kuuluu teltan läpi, ja kuten kertausharjoituksissa, telttakylässä on vähintään heti seuraavan teltan takana joku, joka kuorsaa. Nukkuminen on Jukolan suunnistuksessa kaikkein vaikeinta.

Metsästyskausi on enää kesän takana. Kevät vaihtuu kesäksi todennäköisesti jo viikon päästä. Jäätkin lähtivät mökkijärvestä vappuaattona.

Kesän sopii tulla, sillä ainakin minä olen valmis. Pari viikkoa sitten ihailin puolisen tuntia sammakoiden kurnutusta. Laskin pienessä peltolampareessa yhtä aikaa 24 sammakkoa. Lähin tuijotti kurnuttaessaan meikäläistä metrin päästä!

Talitiaiset pesivät jo, mutta kirjosiepot vielä puuttuvat mökkipihasta. Afrikkalaiset synkooppiterveiset ovat siis vielä saamatta. Erityistä tyytyväisyttä koen siitä, että telkkä on hyväksynyt pönttöni, jonka kävin muutama viikko sitten nostamassa puussa puolitoista metriä ylemmäs. Parin metrin korkeudessa pönttö ei linnulle viime vuonna kelvannut.

Ensimmäiset kalasaaliitkin on jo savustettu ja syöty. Perinteisellä onkikalliolla oli jo pari kalalokkia sellaisessa päivystysasennossa, että kahlasin paikalle ja asettelin kallion koloon risuja, jotta linnut hakisivat pesälleen paikan jostakin muualta. Viime kesänä piti odottaa poikasten vuoksi pitkälle juhannuksen toiselle puolelle, ennen kuin kalliolle pääsi onkimaan.

Näinköhän tässä pääsee kohta onkimishommiin! Alkaa olla kevättä pinnassa niin maan perkuleesti jotta!

Suomalaisessa kalastusrintamassa eletään dynaamisen aallon harjalla: kaikenlaista rojua liikkuu ja osuu. Valmisteilla on muun muassa lakimuutos, joka pakottaa kalastajat päästämään alamittaiset otukset takaisin veteen, olivat ne kuolleita tai muuten vaan huonossa kunnossa. Järkyttävää. Ei jumalan viljaa saa hukkaan heittää.

Samaisessa lakiuudistuksessa vaaditaan kaikkiin pyydyksiin myös kalastajan yhteystiedot. Saapa nähdä, käykö tässä vielä niin, että sosiaaliturvatunnuksia varastetaan tulevaisuudessa paitsi virtuaaliverkosta myös katiskasta, merrasta ja muista oikean veden pyydyksistä!
Eikä siinä kylliksi. Metsähallitus on rakentanut internetiin verkkopalvelun, jossa kuka tahansa kalastaja voi pitää kalastuspäiväkirjaa. Hankinpa minäkin itselleni heti tunnukset rekisteristä. Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun päiväkirjan todellinen luonne selvisi. Taas ovat insinöörit olleet asialla! Olen sattumalta viimeksi kuluneen viikon aikana rekisteröitynyt verkossa kolmeen muuhunkin yhteisöön, eikä missään palvelun rakenne ole näin jäykkä.
Metsähallitus itse kerää päiväkirjan avulla saalistietoja yleisesti tärkeisiin tarpeisiin. Toisin sanoen päiväkirjapäivitysten avulla voidaan saada entistä tarkemmin saalistietoon liittyvää, vesistökohtaista tietoa. Eikä virkamiesten tarvitse kuin odottaa, että kalastajat itse käyvät koukkuun!
Eli kun kalastaja kehuu sivuilla saalistaan, isoveli kerää dataa omiin tarkoituksiinsa. Kolmansillekin osapuolille on ilmaista paikallisosaamista luvassa. Jos päiväkirjassa tunnustaa saalispaikan lisäksi saalispaikan ja ottivieheet, tämän tietää kohta koko Suomi. Houkuttelevaa, eikö totta.
En oikein jaksa uskoa, että nuorempikaan kalastussukupolvi lähtee tällaiseen julkiseen päiväkirjaleikkiin mukaan. Asia erikseen ovat lapinlisämiehet, joilla käsivarretkin ovat pitempiä kuin totuudessa pysyttelevillä. Valehtelijan päiväkirja löytyy osoitteesta www.tuikki.fi.

Kun luontomatkailu kiinnostaa yhä useampia, myös perinteiset safarit Afrikassa tulevat entistä useammalle suomalaiselle tutuksi. Kenia ja Tansania ovat kumpikin erittäin tunnettuja safarikohteita. Tansanian puolella erityisesti villieläinten suojelualueeksi vuonna 1951 perustettu kansallispuisto Serengeti herättää kunnioitusta, ja sama valtava alue jatkuu Kenian puolella Masai Maran nimellä.

Molemmissa maissa on lukuisia muitakin safarikohteita. Kilimanjaro ja Mount Meru Tansaniassa sekä Mount Kenya Kenian puolella ovat Itä-Afrikan tunnetuimmat vuoriretkikohteet, mutta erilaisia luonnonpuistoja löytyy näiden lisäksi vaikka kuinka paljon. Maasto ja eläimet tietysti ovat eri paikoissa eilaisia.

Tansaniassa safarit ovat selvästi kalliimpia kuin Kenian puolella, jossa eläinsafarit tehdään 4-vetojeeppien sijaan pienillä pakettiautoilla, joissa on ylösnostettavat katot. Kun myös lennot ovat Nairobiin halvempia kuin Kenian puolelle, oma valintani kohdistui Kenian Masai Maraan ja Nakura Parkiin (nimensä mukaisesti valtava aidattu puistoalue, josta löytyy niin lintuja, sarvikuonoja kuin muitakin löntysteleviä otuksia).

Vaikka helmikuu on Keniassa kuivaa aikaa, osui nelipäiväiseen retkeeni yksi sadepäivä. Sade ei ollut kummoinen, mutta savannilla liikkuminen vaikeutui heti. Oma pakettiautomme jumitti kerran, mutta näin myös valtavan kuorma-auton aivan kallellaan safarialueella. Liikkuminen safarilla on jatkuvaa vaappumista ja tärinää. Jos voit pahoin linja-automatkalla, safari ei ole sinun juttusi.

Lähdin safarille ilman etukäteisvarausta. Pohdin vielä Tansanian puolella ollessani, pitäisikö minun suoriutua Nairobista aivan Masai Maran tuntumaan, josta voisin sitten varata itselleni safarin. Keniassa kannattaa kuitenkin tilata safari jo Nairobista. Siellä matkanjärjestäjät sovittelevat yksittäistenkin matkailijoiden kesken ryhmämatkoja. Näin kustannukset putoavat, mutta safarireittikin muuttuu matkailijoiden kesken tehtäväksi kompromissiksi.

Tätä sovittelua turistit eivät itse välttämättä huomaa, sillä järjestelyt tehdään matkanjärjestäjän logistiikan mukaan. Oma reissuni toi yllätyksiä eteen melkein jokaisena päivänä, mutta eipä hintakaan ollut huima: 520 dollaria. Suomesta etukäteen kyselemäni safarit Tansanian puolella olivat paljon kalliimpia.

Mitä safarilla sitten kokee? Masai Maran savanneilla risteilee satoja kilometrejä huonokulkuista tietä, joita eri matkanjärjestäjien autot risteilevät. Teiltä ei poiketa. Jos eläin on kauempana tiestä, se kuvataan kauempaa. Parhaimpana päivänä ajoimme yli 200 kilometriä. Se on suomalaisessa ajomaastossa mitätön etäisyys, mutta erämaassa siihen menee koko päivä. Ja autossa saa pitää koko ajan erilaisista tuista kiinni, ettei töyssyjen vuoksi putoa tuolilta tai lyö päätä ikkunaan.

Autoissa on radiopuhelimet, joilla kuljettaja-oppaat selvittävät toisilleen, missä päin otuksia liikkuu. Niitä on ihan älyttömästi. Ensimmäisenä päivänä safarilaiset huokailevat tämän tästä, mutta seuraavana päivänä seepra, kirahvi tai leijona eivät tunnu enää miltään. Loppumattomien eläinpopulaatioiden välissä pujottelu alkaa tuntua pian puulta. Kilometrejä kuitenkin syntyy, kun haetaan eläinten joukosta vielä puuttuvia havaintoja: gepardia tai leopardia. Kaikki oleelliset ja tärkeäksi koetut lajit löytyivät ainakin meikäläisen nelipäiväisellä reissulla. Top Five eli norsu, leopardi, puhveli, leijona ja sarvikuono tuli bongattua.

Asuin neljän päivän safarilla yhden yön nakurulaisessa hotellissa ja kaksi yötä teltassa. Käsite teltta on tietysti venyvä käsite. Leirialueemme teltoissamme oli korkeutta vajaat kolme metriä, ja sen päälle oli rakennettu peltikatto ja teltan perään vielä toiletti- ja suihkutila. Makuupussia ei tarvittu, ja yöt nukuttiin ilman moskiittoverkkoa ihan oikeissa vuoteissa. Illalla käytiin leirialueen ravintolassa oluella ja ihailtiin keskelle erämaata ajettu pientä, punaista urheiluautoa.

Savannialueella ei autoista poistuta. Kerran kuljettaja-oppaamme Carlos nousi savannilla autosta ja kävi pensaan takana vuotamassa tarpeensa. Tätä ennen hän oli silmäillyt ympärilleen auton ohjaamosta useita minuutteja. Safariseurueemme poikkesi päivällä keskelle savannia rakennettuun hienostohotelliin tarpeille. Ihastelimme siellä äveriäitä saksalaisturisteja ja ohitimme sujuvasti matkamuistomyymälän, jossa oli tavaraa melkein yhtä paljon kuin Nordkapin ostoskeskuksessa!

Ehkä vaikuttavin kokemukseni safarilla oli kuitenkin vierailu Masai-heimon kylässä. Ihmiset ovat aina eläimiä kiinnostavampia.  Hyvin itsensä kaupallistaneet masai-henkilöt esittivät ensin heimotanssia, mutta sen jälkeen pääsin ahtaaseen majaan, jossa olot olivat alkeelliset. Lukittavaa ovea ei majassa ollut, ja asumuksen keskellä paloi pienistä puunpäreistä tehty nuotio, jonka savu haihtui majan rei’istä ulos. Savu kävi silmiin kuin huonosti lämmitetyssä savusaunassa.

Sain kuitenkin maistaa masaimiesten itse tekemää olutta, joka maistui ihan sahdilta. Vaikutuksen teki myös se, että masaimiehet pannaan 15-vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi savannille, pois kylästä. Takaisin ihmisten ilmoille tullaan, kun pojat ovat pienissä ryhmissä tappaneet leijonan keihäillään. Kun tätä ennen oli nähnyt leijonia turvallisesti auton uumenista, oli pakko tunnustaa, että samaan en itse pystyisi.
Ja kuolleet masait viedään edelleen ”pensaikkoon”, josta shakaalit käyvät ne syömässä.