Saappaat jalassa

Elämme Suomessa aikaa, joka erottaa suomalaiset latinoista. Tällaista pimeyttä, nollan tietämissä olevaa lämpötilaa ja naamaa lätistäviä puhureita ei etelän mies kestä ilman lääkitystä. Suomalainen puolestaan menee kohti sydäntalvea niin, että heilahtaa!

Karu, jo lähes alaston luonto saa metsästäjäluonteeseen vahvaa kokemisen tunnetta: olemme nyt metsässä lähempänä äiti maata kuin muina vuodenaikoina. Huhtikuun paljas maa on erilainen: silloin luonto ikään kuin nousee mullasta ihmistä kohti. Kaikki tietävät, että ohi on, kohti helpompaa ollaan menossa!

Tähän vuodenaikaan maa ottaa pehmeästi vastaan metsämiehen saappaan. Se imee miehen otteeseensa, imee syvälle kohti kylmää.  Hyvissäkin varusteissa sydän nousee  kurkkuun, kun metsien mies astuu sisätiloista raikkaaseen syystuuleen.

Aikansa kutakin. Muutama vuosi sitten metsästin tähän vuodenaikaan puolen metrin kinoksessa. Pakkasta oli reilut 20 astetta. Voi niitä tekemisen aikoja!

Lyhyesti sanottuna: kaipaan lunta. Hirvikausi on nyt siinä vaiheessa, kun otuksia haetaan pää kerrallaan: pitää olla vasa. Muut sarvipäät päästetään ohi. Kuinka paljon metsästysviikonloppua helpottaisikaan, jos aamulla olisi maanpinta valkeana. Alkukauden lumista on niin turkasen paljon helpompaa analysoida hirviliikennettä.

Siispä kaino toive sinne yläkertaan: lunta aamen.

Kun esi-isämme saapuivat nyky-Suomen alueelle, he tulivat hylkeen ja hirven perässä. Nykyisinkin hirvi on tärkeä hyvinvoinnin lähde.

Tehomaataloustuotantomme tuottaa nautakarjasta lihaa vuosittain 80 miljoonaa kiloa, mutta teuraslihatuotossa hirvi on hyvä kakkonen. Maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Veli Pohjonen laskee (Kymen Sanomat 17.10.2011), että metsänautamme — siis hirvi — tuottaa teuraslihaa 10 miljoonaa kiloa vuodessa.

Hirvenmetsästäjiä Suomessa on 100 000, eli jo kivikautena himoittu metsän kuningas työllistää syysviikonloppuisin melkoista karjapaimenjoukkoa. Palkinnoksi he saavat sata kiloa lihaa kukin, siis keskiarvossa mitaten (epäilen, että tässä kohtaa moni hirvimies pudistelee epäuskoisena päätään: ei voi pitää paikkaansa).

Meidän hirviryhmämme kantoi taas viime viikonloppuna oman kortensa metsäkarjan hyödyntämistalkoisiin. Onnistuneen ohjauslaukaukseni seurauksena motista karkaamaisillaan ollut lehmä nilkutti Esan eteen, joka ei avotähtäimensä takaa kursaillut. Maastoon jäi korpeille ja nisäkkäille noin 80 kiloa sisälmyksiä syötäväksi.

Ja kun lehmän paino suolistettuna punnittiin lahtivajan uudella puntarilla, digitaalimittari pysähtyi lukemaan 235 kiloa. Pään, takin ja muiden pikkuosien irrottamisen jälkeen saatiin teuraspainoksi 190 kiloa. Melkoinen lehmä!

Katin kaatama ylivuotinen sonni roikkui vieressä 80 kiloa kevyempänä.

Luonnosta vieraantuneet putki-ihmiset luulevat, että hirvikantojen hoito on raakalaismaista tappamista, jossa otuksia lahdataan korven kätköissä silmittömällä raivolla.

Väärin.

Hirvikantojen hoito on vakavamielistä toimintaa, jossa kantaa verotetaan etukäteen annettujen ohjeiden mukaan. Mutta ei niin byrokratiaa ettei myös herkkiä tunteita. Kun leikkelimme sunnuntai-iltapäivän lihoja osiin, kulkeutui juttu luonnikkaasti kuoleman mysteeriin, joka on harventanut paitsi alueemme hirvikantaa myös omaa joukkoamme.

Nimiä mainitsematta, se on liikuttavaa, kun aikamiehet alkavat lihanleikkuuveitsi kädessään muistella manan maille menneitä ystäviään. Tällaisissa hetkissä elämisen ja kuolemisen käsikirjoittamaton draama on vahvasti läsnä.

Se vain on niin, että vaikka hirvilaitumien hoitamiseen hankkimamme teknologia on aivan toisenlaista kuin kivikautisilla esi-isillämme, olemme itsekin vain osa isoa ketjua.

Hirvilehmän suolille osunut ohjauslaukaukseni lähti samasta geeniperimästä, jonka edelliset omistajat ohjasivat hirviä kivikärjin varustetuilla keihäillä.

Voi herttinen sentään, kun sää joskus pitelee metsästäjää hyvänä. Näin kävi viikonloppuna! Vielä perjantain ja lauantain välisenä yönä meinasi lähteä savupiipun pelti irti, kun Pirkko-myrsky heilutteli joutavia tieltään. Vettäkin tuli lauantaina aamukuuden aikaan oikein makeasti.

Vaan sitten kirkastui.

Tuuli toi perässään Päijät-Hämeen takametsiin sellaisen auringonpaisteen, että teki mieli ottaa hirvipassissa lakki päästä. Aamupäivällä nautittiin vedoista, vaikka otuksia ei nähtykään. Jäljet lupasivat kuitenkin hyvää. Käytiin tulilla ja palattiin takaisin samaan maastoon. Otettiin veto vähän toisesta suunnasta. Sain tässä ajossa mukavan passin harvasta kuusikosta. Olin saanut tehtäväksi tarkastaa paikalla olevan suolakiven, mutta eipä näkynyt.

Syksylle ominainen, terävä aurinko pilkotti kuusikkoon, ja äkkiä näinkin etäällä metsässä vaaleita välähdyksiä! Siellä taisi mennä kaksi vasaa… oliko lehmä niitä vetämässä? Oli. Kuiskasin puhelimeen koorninaatit ja varoitin kulkureitillä odottavia jo etukäteen. Kohta kuuluikin reipas pamaus. Tovin päästä tuli toinen, ja radiossa kerrottiin vasan olevan nurin. Kaatomies-Heikki varoitti samalla seuraavaa passimiestä siitä, että lehmä ja toinen vasa olivat tuloillaan. Noh, näkemättä jäivät Roopelta tällä kertaa.

Hirvi oli nopeasti suolistettu, ja kohta nyljettiin nahkaa jo lahtivajalla. Porukassa oli selvästi havaittavissa vapautumisen elkeitä. Kiintiössämme oli tänä vuonna kuusi vasaa, ja niitä on aikaisempina vuosina ollut joskus todella hankala löytää. Nyt oli kuitenkin kausi hyvässä vauhdissa: enää neljä vasaa nitistämättä!

Myönnetään, meikäläinenkin kävi yöpuulle lauantai-iltana levollisin mielin.

Sunnuntaina olin vakuuttunut, että toinen vasa haettaisiin samasta paikasta. Roope oli kuitenkin aamulla kokoontumispaikalle tullessan nähnyt kahden aikuisen hirven jäljet tiellä. Tiedä, vaikka olisi ollut jotain muutakin. Marko lähti Roopen kanssa tarkastamaan, olisivatko hirvet jääneet helposti passitettavaksi. Olivat.

Kun kukaan muu ei älähtänyt Roopen kysyessä itselleen seuramiestä oman passipaikkansa viereen, älähdin. Niin sitä pian istuttiin Roopen autossa. Pian jäin tien varteen alueelle, jossa olin ollut passissa viimeksi pari vuotta aikaisemmin. Siitä heilahdettiin lippa silmillä kuusikkoon ja sen takana olevaan rinteeseen. Istuuduin puoliväliin rinnettä mukavalle töyräälle. Näkymät pohjoiseen olivat mainiolla tolalla. Etelästäkin olisi meikäläistä vaikea ohittaa.

Tein muutaman tähtäysharjoituksen ja kuulostelin, miten läheisen haavan oksat putoilivat yöpakkasen jälkeen huurteiseen heinikkoon. Jokainen lehti kahahti maahan osuessaan korvia repivällä volyymillä. Miten herkkänä ihmiskorva voikaan luonnossa olla! Onneksi aurinko oli puolittain pilvessä. Tähtääminen vastavaloon syksyn matalassa auringossa voisi olla aukealla hankalaa.

Bragge-koiramme alkoi haukkua jossain yläpuolellani olevan kuusikon takana. Etäisyyttä oli vielä runsaasti, joten asetin videokameran solumuovista tehtyyn telineeseen. Se roikkui kiväärinpiipussa. Kamera alkoi syödä bittejä, ja seuraavaksi kuulinkin jo koillisesta kahahduksia. Sieltä laskeutui aukealle lehmä, kaksi vasaa ja sonni peräkkäin kuin pyhäkoulujonossa. Otukset olivat sen verran kaukana, että jäin odottamaan.

Pian hirvet katosivat edessäni olevan toisen töyrään taakse. Onneksi ne kääntyivät takaisin ylämäkeen ja ilmestyivät töyrään vasemmalle puolelle. Hiljaista ravia edessä tullut lehmä hidasti melkein kävelyksi töyrään vierellä. Nelikko tuli suoraan kohti!

Antaa tulla vaikka syliin, ajattelin ja odotin, että kupeet tulisivat näkyviin. Näin tapahtui. Odotin, että etummainen vasa oli sopivasti hollilla. Etusormeni koukistui. Kliks!

Voi turkanen sentään, kivääri oli jäänyt lataamatta. Hirvet olivat kuulleet klikkauksen ja kiristivät vauhtia. Nopea lataus, siirtyminen pienen risukon toiselle puolelle, tähtäys oikealle juoksevan, etummaisen vasan lapaan. Pum! Vasa kääntyi. Olin toiminut lataamisen jälkeen melkoisella tempolla, ja tässä kohtaa ajattelin, että menikö ohi? Taas lataus ja tällä kertaa vasan vasempaan kylkeen. Pum!

Takimmaisena ollut sonni ryntäsi toisen vasan ja lehmän ohi eteenpäin ja katosi etuoikealle. Ampumani vasa putosi näkymättömiin ryteikköön rinteen alapuolella. Toinen vasa ja lehmä kääntyivät 180 astetta ja lähtivät juoksemaan takaisin tulosuuntaansa. Yritin ampua vasaa. Ei hitto soikoon: lataus ei onnistunut, ja liipasin sanoi taas klik. Vedin liikkuvat taakse, loin siämäyksen alarinteeseen ja tähtäsin.

Pum! Ammuin toista vasaa ennen kuin se ehti kaartaa pohjoisessa olevan töyrään taakse. Lehmä oli jo kaukana ylärinteessä. Nyt tuli vasa töyrään idän  puolelta näkyviin. Veto lehmän perään oli voimakas. Neljäs ja viimeinen luoti oli vielä piipussa. Pum! Vasa kääntyi taas alamäkeen ja kellahti näkymättömiin.

Ilmoitin kavereille, että nyt taisi neljän vasan kiintiöstä pudota kaksi pois pelistä. Enää kaksi jäljellä!

Tilanteesta otettu kahden minuutin video!

119 senttiä, 2 kiloa. Siinä kuluneen hirvestysviikonlopun oleellisimmat mitat. Jo kaksi viikonloppua on mennyt päijäthämäläisessä metsässä sarvipäitä pyytäessä. Kausi lähti käyntiin turbovaihteella, kun ensimmäinen hirvi kaadettiin ensimmäisenä jahtipäivänä, ensimmäisessä ajossa, ennen aamuyhdeksää. Siinä sitten pohdittiin, oliko kyseessä jahtijoukon nopein kaato sen monikymmenvuotisen historian aikana. Todennnäköisesti.

Itsekin olin vasta passipaikalle menossa, kun VHF-puhelimessa ilmoitettiin: hirviä liikkeellä ajettavalla alueella. Reppu selässä juoksin omalle passinyppylälle, ja tuskin sain hengitystä tasaantumaan, kun jo pamahti. Kaikki tapahtui kuin kouluesimerkissä: koiran käytös, laukaus ja kaatoilmoitus. Virheetöntä työskentelyä koko ryhmältä. Ja mikä parasta: kaataja sai taas kaadon parin tyhjän kauden jälkeen. Tästä oli helppo jatkaa syvemmälle uuteen kauteen.

Kakkosviikonloppu alkoi vauhdikkaasti sekin. Ensimmäisessä ajossa jääkäriryhmän kokoinen saalistusjoukkomme ei päässyt ihailemaan muuta kuin koivuista putoavia lehtiä rivakassa koillistuulessa. Auringon porotus lämmitti kuitenkin mukavasti, ja kakkospassiin siirryttiin hyvässä järjestyksessä ilman kohmettumia.

Olimme taas lähtöpisteessä, eli teimme saman ajon kuin viikkoa aikaisemmin, jolloin pika-ajo päättyi kaatoon. Mikä siinä oli auringossa taas samalla nyppylällä istuessa. Seurasin alkuajon tapahtumia levollisesti kännykkääni tuijotellen. Suomalaisen metsästysinnovaation avulla saatoin seurata koiran etenemistä lähes reaaliajassa maastokartalta.

Ei mennyt kauan, kun karttaan alkoi koiran jäljiltä tulla sykkyrää ja edestakaisin ryntäilyä: koira oli jäljillä. Kohta ajomies koirineen ohittikin minut. Vielä ei oltu haukkutilassa. Siinä haistelivat ilmaa edestään sekä mies että koira! Eikä aikaakaan (noin minuutti), kun iloinen laukaus kiiri pitkin maalaismaisemaa.

Heti laukauksen jälkeen eteeni maastossa vyöryi pullea supikoira. Seurasin supikoiraa toisella silmällä, kun toinen silmä haki liikettä kauempaa ryteiköstä. Ei tullut mitään. Ei tullut toista laukaustakaan, eikä kuittausta kaadosta.

Kun ajettava motti on pieni, tällaisessa tilanteessa jokainen odottaa likimain hengittämättä tulevaa. Korvalehtiinkin tulee lisää pituutta, kun ne hakevat risahduksia maastosta. Peukalo tapailee varmistinta ja etusormi hyväilee liipasimen suojakaarta ulkopuolelta. Auringonvalokin tuppaa tällaisessa tilanteessa kirkastumaan, ja kaikki näkyy terävämmin. Odotetaan…

Sieltä se sitten tuli: toisen passimiehen ampuma armonlaukaus. Kuolettavan osuman saanut jättihirvi oli päässyt motin takarajalle, mutta hourupäisenä se kaartoi takalinjamiehen hollille horjuvin askelin, lähes kaikki veret jo itsestään päästäneenä. Kuolemanvarjo oli sivuvalossa selvästi nähtävissä. Metsän kuningas laskeutui viimeisen kerran makuulle ja aloitti pitkän matkansa varjojen valtakuntaan.

Seuraavana päivänä kaadettiin sitten rutiiniajossa vasa, mutta lahtivajalla se näytti nyljetyn jättihirven rinnalla miniatyyriltä. Tässä vaiheessa taas muisteltiin edelliskauden puheita siitä, että punnituslaite pitäisi hankkia. Kun 9-piikkisestä, elämäntaipaleella jo ehtoossa olevaa mahtisonnia paloiteltiin, tarvittiin irrotetun takareiden kantamiseksi leikkuupöydälle kaksi miestä. Valistuneet arviot hirven painosta liikkuivat 280-350 kilon välillä. Sarvien suurin leveys mitattiin: 119 senttiä.

Sisäfileetkin painoivat kumpikin kaksi kiloa.

Hullu, häpäiset itsesi!
Suurin piirtein näin totesi velipoika, kun kuusi vuotta sitten ilmoitin osallistuvani Sippu-Jukolaan. Sain silloinkin tuloksen, mutta harhailin metsässä kuusi ja puoli tuntia. Paarmat ja hallusinaatiot koettelivat niin, että yhden maratoonin juosseena luulin jossain välissä, että Jukolan viesti on suorituksena kovempi.
Viime vuonna osallistuin Jouluksi kotiin -joukkueen kanssa Kytäjän Jukolaan ja viime viikonloppuna Virolahden Salpa-Jukolaan Kymen Sanomien joukkueessa. Olen edelleen korkeintaan sunnuntaisuunnistaja, mutta jotain on opittu kolmesta Jukolasta. Tässä kannustukseksi muille sunnuntaisuunnistajille tärkeimmät havaintoni:
1) Tärkeintä on olla hyvässä juoksukunnossa. Huono suunnistaja voi tarttua isompaan joukkoon, joka käy rastit läpi ryhmätyönä. Isosta joukosta löytyy todennäköisesti joku sellainenkin, jolla on samat hajontarastit. Mutta vauhdissa pitää pysyä, sillä kaikki yrittävät Jukolassa mahdollisimman nopeaa suoritusta.
2) Seuraa toisten tekemiä uria. Maailman nopeimmat suunnistajat vetävät Jukolassa suoraviivaisesti rastilta rastille. Jos mutkia tehdään, ne ovat järkeenkäyviä: ylitsepääsemätön este tyyliin vesi tai kymmenen metrin jyrkänne (alaspäin mennessä jyrkkäkään rinne ei aina ole este). Jos kompassisuunta pitää yhtä uran kanssa, niin sinne vaan perään. Älä eksy koskemattomaan luontoon!
3) Jukola on massatapahtuma. Ehkäiset kartalta putoamisen seuraamalla liikettä: yöllä valoja, päivällä ääntä. Jos et löydä rastia, käännä kädet kupiksi korville ja suuntaa ääntä kohti.
4) Kysy muilta neuvoa, äläkä hermostu, vaikka kaikki eivät auta. Herrasmiehiä löytyy kuitenkin Jukolasta todennäköisesti keskimääräistä enemmän, sillä suunnistus on sivistyslaji.
4) Jos et ole hyvässä juoksukunnossa, ota alku rauhallisesti: kävele. Puolivälin jälkeen ei enää tarvitse pidätellä. Et yksinkertaisesti jaksa edetä juosten. Kerää paukkuja siihen, kun saavut maalialueelle. Siellä on aina joku, jonka ohi pystyt kirimään yleisön edessä.
5) Muista, että maailman parhaat ovat jo kolunneet maaston sinua ennen. Palaa takaisinpäin heti, kun tuntuu siltä, että rasti on aivan kohta edessä, mutta maastossa ei ole muiden tekemiä jälkiä.
6) Jos näet jo kaukaa seuraavan rastin heti edellisen jälkeen, kyseessä on ratamestarin jäynä. Oikea rasti löytyy jostain muualta.
7) Suunnistustaitoa tärkeämpää on osata seurata jälkiä. Rehevässä maastossa ura näkyy selvästi, mutta kartalle mahtuu myös alueita, joissa jälkien seuraaminen on hankalaa.
Jos haluat nukkua, muista korvatulpat. On epätodennäköistä, että teltassasi on hiljaisuus: joku tarinankertoja puhuu jännityksen vuoksi  illasta aamuun. Jos ei, niin kenttäkuulutus kuuluu teltan läpi, ja kuten kertausharjoituksissa, telttakylässä on vähintään heti seuraavan teltan takana joku, joka kuorsaa. Nukkuminen on Jukolan suunnistuksessa kaikkein vaikeinta.

Metsästyskausi on enää kesän takana. Kevät vaihtuu kesäksi todennäköisesti jo viikon päästä. Jäätkin lähtivät mökkijärvestä vappuaattona.

Kesän sopii tulla, sillä ainakin minä olen valmis. Pari viikkoa sitten ihailin puolisen tuntia sammakoiden kurnutusta. Laskin pienessä peltolampareessa yhtä aikaa 24 sammakkoa. Lähin tuijotti kurnuttaessaan meikäläistä metrin päästä!

Talitiaiset pesivät jo, mutta kirjosiepot vielä puuttuvat mökkipihasta. Afrikkalaiset synkooppiterveiset ovat siis vielä saamatta. Erityistä tyytyväisyttä koen siitä, että telkkä on hyväksynyt pönttöni, jonka kävin muutama viikko sitten nostamassa puussa puolitoista metriä ylemmäs. Parin metrin korkeudessa pönttö ei linnulle viime vuonna kelvannut.

Ensimmäiset kalasaaliitkin on jo savustettu ja syöty. Perinteisellä onkikalliolla oli jo pari kalalokkia sellaisessa päivystysasennossa, että kahlasin paikalle ja asettelin kallion koloon risuja, jotta linnut hakisivat pesälleen paikan jostakin muualta. Viime kesänä piti odottaa poikasten vuoksi pitkälle juhannuksen toiselle puolelle, ennen kuin kalliolle pääsi onkimaan.

Näinköhän tässä pääsee kohta onkimishommiin! Alkaa olla kevättä pinnassa niin maan perkuleesti jotta!

Suomalaisessa kalastusrintamassa eletään dynaamisen aallon harjalla: kaikenlaista rojua liikkuu ja osuu. Valmisteilla on muun muassa lakimuutos, joka pakottaa kalastajat päästämään alamittaiset otukset takaisin veteen, olivat ne kuolleita tai muuten vaan huonossa kunnossa. Järkyttävää. Ei jumalan viljaa saa hukkaan heittää.

Samaisessa lakiuudistuksessa vaaditaan kaikkiin pyydyksiin myös kalastajan yhteystiedot. Saapa nähdä, käykö tässä vielä niin, että sosiaaliturvatunnuksia varastetaan tulevaisuudessa paitsi virtuaaliverkosta myös katiskasta, merrasta ja muista oikean veden pyydyksistä!
Eikä siinä kylliksi. Metsähallitus on rakentanut internetiin verkkopalvelun, jossa kuka tahansa kalastaja voi pitää kalastuspäiväkirjaa. Hankinpa minäkin itselleni heti tunnukset rekisteristä. Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun päiväkirjan todellinen luonne selvisi. Taas ovat insinöörit olleet asialla! Olen sattumalta viimeksi kuluneen viikon aikana rekisteröitynyt verkossa kolmeen muuhunkin yhteisöön, eikä missään palvelun rakenne ole näin jäykkä.
Metsähallitus itse kerää päiväkirjan avulla saalistietoja yleisesti tärkeisiin tarpeisiin. Toisin sanoen päiväkirjapäivitysten avulla voidaan saada entistä tarkemmin saalistietoon liittyvää, vesistökohtaista tietoa. Eikä virkamiesten tarvitse kuin odottaa, että kalastajat itse käyvät koukkuun!
Eli kun kalastaja kehuu sivuilla saalistaan, isoveli kerää dataa omiin tarkoituksiinsa. Kolmansillekin osapuolille on ilmaista paikallisosaamista luvassa. Jos päiväkirjassa tunnustaa saalispaikan lisäksi saalispaikan ja ottivieheet, tämän tietää kohta koko Suomi. Houkuttelevaa, eikö totta.
En oikein jaksa uskoa, että nuorempikaan kalastussukupolvi lähtee tällaiseen julkiseen päiväkirjaleikkiin mukaan. Asia erikseen ovat lapinlisämiehet, joilla käsivarretkin ovat pitempiä kuin totuudessa pysyttelevillä. Valehtelijan päiväkirja löytyy osoitteesta www.tuikki.fi.

Kun luontomatkailu kiinnostaa yhä useampia, myös perinteiset safarit Afrikassa tulevat entistä useammalle suomalaiselle tutuksi. Kenia ja Tansania ovat kumpikin erittäin tunnettuja safarikohteita. Tansanian puolella erityisesti villieläinten suojelualueeksi vuonna 1951 perustettu kansallispuisto Serengeti herättää kunnioitusta, ja sama valtava alue jatkuu Kenian puolella Masai Maran nimellä.

Molemmissa maissa on lukuisia muitakin safarikohteita. Kilimanjaro ja Mount Meru Tansaniassa sekä Mount Kenya Kenian puolella ovat Itä-Afrikan tunnetuimmat vuoriretkikohteet, mutta erilaisia luonnonpuistoja löytyy näiden lisäksi vaikka kuinka paljon. Maasto ja eläimet tietysti ovat eri paikoissa eilaisia.

Tansaniassa safarit ovat selvästi kalliimpia kuin Kenian puolella, jossa eläinsafarit tehdään 4-vetojeeppien sijaan pienillä pakettiautoilla, joissa on ylösnostettavat katot. Kun myös lennot ovat Nairobiin halvempia kuin Kenian puolelle, oma valintani kohdistui Kenian Masai Maraan ja Nakura Parkiin (nimensä mukaisesti valtava aidattu puistoalue, josta löytyy niin lintuja, sarvikuonoja kuin muitakin löntysteleviä otuksia).

Vaikka helmikuu on Keniassa kuivaa aikaa, osui nelipäiväiseen retkeeni yksi sadepäivä. Sade ei ollut kummoinen, mutta savannilla liikkuminen vaikeutui heti. Oma pakettiautomme jumitti kerran, mutta näin myös valtavan kuorma-auton aivan kallellaan safarialueella. Liikkuminen safarilla on jatkuvaa vaappumista ja tärinää. Jos voit pahoin linja-automatkalla, safari ei ole sinun juttusi.

Lähdin safarille ilman etukäteisvarausta. Pohdin vielä Tansanian puolella ollessani, pitäisikö minun suoriutua Nairobista aivan Masai Maran tuntumaan, josta voisin sitten varata itselleni safarin. Keniassa kannattaa kuitenkin tilata safari jo Nairobista. Siellä matkanjärjestäjät sovittelevat yksittäistenkin matkailijoiden kesken ryhmämatkoja. Näin kustannukset putoavat, mutta safarireittikin muuttuu matkailijoiden kesken tehtäväksi kompromissiksi.

Tätä sovittelua turistit eivät itse välttämättä huomaa, sillä järjestelyt tehdään matkanjärjestäjän logistiikan mukaan. Oma reissuni toi yllätyksiä eteen melkein jokaisena päivänä, mutta eipä hintakaan ollut huima: 520 dollaria. Suomesta etukäteen kyselemäni safarit Tansanian puolella olivat paljon kalliimpia.

Mitä safarilla sitten kokee? Masai Maran savanneilla risteilee satoja kilometrejä huonokulkuista tietä, joita eri matkanjärjestäjien autot risteilevät. Teiltä ei poiketa. Jos eläin on kauempana tiestä, se kuvataan kauempaa. Parhaimpana päivänä ajoimme yli 200 kilometriä. Se on suomalaisessa ajomaastossa mitätön etäisyys, mutta erämaassa siihen menee koko päivä. Ja autossa saa pitää koko ajan erilaisista tuista kiinni, ettei töyssyjen vuoksi putoa tuolilta tai lyö päätä ikkunaan.

Autoissa on radiopuhelimet, joilla kuljettaja-oppaat selvittävät toisilleen, missä päin otuksia liikkuu. Niitä on ihan älyttömästi. Ensimmäisenä päivänä safarilaiset huokailevat tämän tästä, mutta seuraavana päivänä seepra, kirahvi tai leijona eivät tunnu enää miltään. Loppumattomien eläinpopulaatioiden välissä pujottelu alkaa tuntua pian puulta. Kilometrejä kuitenkin syntyy, kun haetaan eläinten joukosta vielä puuttuvia havaintoja: gepardia tai leopardia. Kaikki oleelliset ja tärkeäksi koetut lajit löytyivät ainakin meikäläisen nelipäiväisellä reissulla. Top Five eli norsu, leopardi, puhveli, leijona ja sarvikuono tuli bongattua.

Asuin neljän päivän safarilla yhden yön nakurulaisessa hotellissa ja kaksi yötä teltassa. Käsite teltta on tietysti venyvä käsite. Leirialueemme teltoissamme oli korkeutta vajaat kolme metriä, ja sen päälle oli rakennettu peltikatto ja teltan perään vielä toiletti- ja suihkutila. Makuupussia ei tarvittu, ja yöt nukuttiin ilman moskiittoverkkoa ihan oikeissa vuoteissa. Illalla käytiin leirialueen ravintolassa oluella ja ihailtiin keskelle erämaata ajettu pientä, punaista urheiluautoa.

Savannialueella ei autoista poistuta. Kerran kuljettaja-oppaamme Carlos nousi savannilla autosta ja kävi pensaan takana vuotamassa tarpeensa. Tätä ennen hän oli silmäillyt ympärilleen auton ohjaamosta useita minuutteja. Safariseurueemme poikkesi päivällä keskelle savannia rakennettuun hienostohotelliin tarpeille. Ihastelimme siellä äveriäitä saksalaisturisteja ja ohitimme sujuvasti matkamuistomyymälän, jossa oli tavaraa melkein yhtä paljon kuin Nordkapin ostoskeskuksessa!

Ehkä vaikuttavin kokemukseni safarilla oli kuitenkin vierailu Masai-heimon kylässä. Ihmiset ovat aina eläimiä kiinnostavampia.  Hyvin itsensä kaupallistaneet masai-henkilöt esittivät ensin heimotanssia, mutta sen jälkeen pääsin ahtaaseen majaan, jossa olot olivat alkeelliset. Lukittavaa ovea ei majassa ollut, ja asumuksen keskellä paloi pienistä puunpäreistä tehty nuotio, jonka savu haihtui majan rei’istä ulos. Savu kävi silmiin kuin huonosti lämmitetyssä savusaunassa.

Sain kuitenkin maistaa masaimiesten itse tekemää olutta, joka maistui ihan sahdilta. Vaikutuksen teki myös se, että masaimiehet pannaan 15-vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi savannille, pois kylästä. Takaisin ihmisten ilmoille tullaan, kun pojat ovat pienissä ryhmissä tappaneet leijonan keihäillään. Kun tätä ennen oli nähnyt leijonia turvallisesti auton uumenista, oli pakko tunnustaa, että samaan en itse pystyisi.
Ja kuolleet masait viedään edelleen ”pensaikkoon”, josta shakaalit käyvät ne syömässä.