Saappaat jalassa

Varsinais-Suomessa on nyt pakka pahasti sekaisin. Metsästäjät olivat saaneet poikkeusluvan nuoren suden kaatoon, mutta tilanteessa ammuttiinkin susilauman alfanaaras. Tällaisen johtoeläimen lopetus saa lauman sekaisin: toivottavasti loput sudet eivät löydä itseään varsinaissuomalaisilta takapihoilta.

Turun Sanomat kertoo tapahtumasta uutisessaan, jonka mukaan jotakin hyvää tilanteessa sentään on. Niin luonnonsuojelupiiri, poliisi, Suomen Riistakeskus kuin susijahtiin osallistuneet metsästäjätkin pitävät tapahtunutta erittäin pahana epäonnistumisena. Maa- ja metsätalousministeriökin pitää tapausta erittäin valitettavana.

Tilannehan lähti sunnuntaina susikarkosta, eli nuorta sutta ammuttiin huonosti. Se vinttasi haavakkona maastoon. Kun myöhemmin radiopuhelimella kerrottiin suden saapuvan aukealle, metsästäjä ampui.

Tämänhetkisen tiedon mukaan aukealle tullut alfanaaras oli sekin vintannut, eikä sen kaulassa ollutta pantaa huomattu. Otuksen oikea luonne huomattiin heti ampumisen jälkeen. Kun alueella oli myös nuori, haavoittunut susi, sekin piti tietysti lopettaa. Yhden sijasta ammuttiin siis kaksi sutta.

Maa- ja metsätalousministeriö on osoittanut tänään ripeyden elkeitä. Jo aamupäivällä se ilmoitti, että tapaus tutkitaan läpikotaisin: susi kun on metsästyslain nojalla täysin rauhoitettu laji.

Suojelusta voidaan kuitenkin poiketa muun muassa erittäin merkittävien vahinkojen vähentämiseksi tai yleisen turvallisuuden varmistamiseksi. Pöytyän susijahtiin oli saatu poikkeuslupa Suomen riistakeskuksesta,  koska Varsinais-Suomen alueella oli tavattu susia pihapiirissä.

Pöytyän seudulla on nyt monta metsästykseen osallistunutta miestä, joita varmasti hermostuttaa ja pännii syteen mennyt susijahti. Rikoslaissa suden tappaminen ilman lupaa luetaan törkeäksi metsästysrikoksi, josta tuomitaan vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi vankeuteen.

Odotan mielenkiinnolla myös alkujärkytyksestä toipuvan luonnonsuojeluliikkeen mielipiteitä asiasta. Tästä ei takuulla selvitä ilman mediavetistelyä. Todennäköisesti näin karsea tötöily tulee vaikuttamaan poikkeuslupamenettelyyn jatkossakin.

Surullinen tapaus.

Kuten edellisessä blogissani mainitsin, vietin loppiaisen jälkeisen sunnuntaina ilveksen jälkiä etsiessä. Osumia nolla.

Tiesin toki, että liikkeellä oltiin isolla joukolla. Savossa ja Keski-Suomessa oli Helsingin Sanomien mukaan ilveksen jäljillä samana viikonloppuna 4000 metsästäjää. Näin me metsästäjät vietämme laatuaikaa harrastuksemme parissa.

Läpinäkyvyyden vuoksi myös luonnonsuojelijoita oli pyydetty ilveksen jälkitarkastusvaiheeseen mukaan. Yksikään laskenta-alueilla vaikuttavista 5000 rekisteröidystä luonnonsuojelijasta ei osallistunut.  Pohjois-Savon luonnonsuojelupiirin puheenjohtaja Helvi Heinonen-Tanski perusteli Helsingin Sanomissa osallistumattomuutta sillä, että luonnonsuojelijat luottavat suurpetolaskentaan.

Mukava kuulla tällaisiakin kommentteja!

Samana päivänä (12.1.2012) Helsingin Sanomissa surkuteltiin myös harjalinnun kohtaloa Turun seudulla. Turun Laukkavuoressa vielä joulun aikaan hyväkuntoisena tavattu lintu piti toimittaa hoitoon.

Ilmeisesti lintuharrastuksen vastustajat ehtivät jo levittää tietoa, että lintu ajautui huonoon kuntoon lintubongarien ahdistelun vuoksi. Harjalintuhan on melko harvinainen Suomen vieras, ja sen eläminen vielä jouluna suomalaisessa maastossa oli tapaus: lintubongarit siis kuvasivat lintua paikan päällä alati.

Nyt luontokappale toipuu Turun eläinhoitolassa. Kuvaukset jatkuvat: lintua saa kuvata häkin raollaan olevasta ovesta kerran päivässä.

Toivottavasti Harja-Tarjaksi nimetty lintu toipuu kuntoon, ja sille saadaan ostettua riittävästi jauhomatoja. Tulee kuulema kalliiksi, kun kourallinen matoja maksaa 20 euroa, eikä kourallinen riitä kuin pariksi päiväksi. Tässähän on ilmiselvä kansalaiskeräyksen paikka suomalaisille lintuharrastajille.

Facebook-keräys pystyyn pojat!

Loppiaispyhistä jäi tänä vuonna hyvä maku suuhun. Vaikka sää vielä perjantaina oli plussan puolella, lumeton ja märkä, kaikki muuttui lauantaiksi kuin taikaiskusta. Metsä oli puuterilumen peitossa, pakkasta vajaat viisi astetta ja haulikko olalla!

Saalishan ei metsästyksessä ole se tärkein asia, vaan ulkoilu luonnossa. Metsässä ihminen sulautuu luontoon! Siellä minäkin lauantaina poljin hankea päijäthämäläisessä maastossa. Jäniksenjälkiä haisteltiin, vaan ei löydetty ensimmäistäkään. Laku-koirakin jäi kokonaan ilman hajua. Yksi kärpän jälki sentään löytyi.

Jänisrupeaman kruunasi reitille osuneet neljä hirveä. Ensin näin 50 metristä lapiosarvisen uroon laukassa, mutta kun seurasin menojälkiä, löysin mäen takaa vielä lehmän ja kaksi pienempää hirveä. Olisiko toinen ollut tämänvuotinen vasa?

Sitä ei kaupungissa käsitä, miten sulavasti ja äänettä hirvi voi kuusikossa laukata. Musta ruho kiitää valkealla hangella äänettömästi kuin aave. Ei ihme, että hirveä kutsutaan metsän kuninkaaksi. Kyllä siinä sellaista siniveristä meininkiä on!

Tuloksettoman jänislauantain jälkeen harjoitin viihdetappamisharrastuksen toisenlaista ulottuvuutta. Osallistuin sunnuntaina ilveksen laskentaan. Valitettavasti alueeltamme ei löytynyt ensimmäistäkään ilveksen jälkeä. Hirviä oli vaikka muille jakaa, joten ensi kauden jälkeenkin on lihaa pakkaseen luvassa.

Parista kohtaa löytyi myös tuoreet näädän jäljet. Pitäsiköhän panna loukku vetämään?

PS: Jälkitarkastalta tuli tänään kommentti, että alueellamme on parikin eri sutta. Tämä tietää kauriille kovaa talvea.

En ole Suomen Luonnonsuojeluliiton liittovaltuutettu, luonnonsuojelupiirin hallituksessa, Pohjois-Kymen Luonnon varapuheenjohtaja, Kymenlaakson lintutieteellisen yhdistyksen linnustonsuojelutoimikunnan jäsen enkä Ekovihreiden ja Pohjois-Kymenlaakson Vihreiden hallituksen jäsen. Olen kuitenkin näiden järjestöjen puolesta surullinen tavasta, jolla kouvolalainen yrittäjä Pekka Raukko lietsoo asenteita suomalaista kansanosaa vastaan Kymen Sanomien yleisönosastossa tänään 29.12.2011.

Olen vain yksinkertainen metsästyksen harrastaja, en lainoppinut, mutta ihmisenä kiusaannun tavasta, jolla suomalaista väestönosaa —metsästäjiä — voidaan piiskata lehtien palstoilla. Viranomaiset säätelevät Suomessa tarkasti sen, mitä me metsästäjät saamme ampua. Metsästyksen kuvaaminen viihdetappamiseksi tuntuu pahalta. Siinä on vahvaa vihapuheen klangia.

Pekka Raukko oli heti mukana ilveskeskustelun viritessä 16.12. yleisönosastolla Kymen Sanomissa. Kirjoituksen herätteenä oli Kymen Sanomissa 10.12. julkaistu uutinen, jossa oli kuva metsästäjän sylissä olleesta ilveksestä. Viiden luontoihmisen yhteisessä kirjoituksessa kyseenalaistettiin sivistyneellä tavalla ilveksen metsästys. Liito-oravatkin tuli asianmukaisesti mainittua.

Metsästäjäpiirin Kymen piirin puheenjohtaja Juha Sormunen vastasi kirjoitukseen 21. joulukuuta. Hän muistutti Kymen Sanomissa, että Suomen ilveskanta on vuodesta 2006 kaksinkertaistunut Suomessa. Pieniä pelivirheitä tekstissä oli. Vertahan sitä tulee nenästä kaivaneeksi, kun väittää julkisesti, että kiihkosuojelu on metsästystä suurempi uhka ilveskannalle. Nälvintä, liito-oravat ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan ovat myös termejä, joita vastuullisen metsästäjänkin pitää välttää viimeiseen asti.

Raukon tämänpäiväinen kirjoitus osoittaa, että Sormusen tahaton provosointi osui maaliinsa. Ainakin minun on pakko tunnustaa, että metsästyksen kuvailu viihdetappamiseksi tuo välittömästi muodikkaan vihapuheen mieleen. Vaikka en kannatakaan ulkoparlamentaarisia painostuskeinoja, antaisin Suomen raukkolaisille epäsuoran vihjeen: älkää ahdistelko meitä pykälien mukaan metsästäviä. Painostakaa suoraan niitä, jotka lakeja ja säädöksiä antavat.

Jos saan joskus kutsun lailliseen ilvesmetsästykseen, lähden oitis. Jos ilveksen metsästys kielletään, hyväksyn senkin.

Ihminen – eikä metsästäjä – ei paljoa tarvi, jotta tulee hyvälle tuulelle. Oli pakko nauraa ääneen, kun saavuin viikonloppumetsältä takaisin kaupungin valoihin. Kotkalaisessa paikallislehdessä oli likipitäen sivun juttu eriiiittttäiiin isolla kuvalla. Jutun toinen virke oli erämiehelle tuplabonusnaurun paikka: Tien loppupäässä lähellä Kotkantien liittymää oli suurikokoisen eläminen, ilmeisesti hirven jalka”. Kissankorkuisin kirjaimin tehdyssä otsikossa puolestaan luki: ”Hirven jalka keskellä tietä”.

Kuten jokainen metsästäjä varmasti tunnistikin, neljän palstan pystykuvassa oli kuin olikin hirvieläimen jalka. Nahka oli leikattu siististi sorkan yläpuolelta, joten ylempää katkaistu jalka oli puoliksi ilman nahkaa. Tällaisia artefaktejahan irtoaa jokaisesta hirvestä neljä kappaletta nylkemisen yhteydessä.

Meidän hirviporukan lahtivajan nurkalta isot koivet katoavat aina mystisesti pimeän tultua. Niitä löytyy kilometrin, parin päästä erään maatalon läheisyydestä, ja muualtakin lähitienoolta. Kuvasin vuosi sitten eräkameralla selvittääksemme, mikä lahtivajan nurkillta kävi… no koirahathan siellä!

Kun näihin teurasjätteisiin on itse niin läpikotoisin tottunut, tuntuu hassulta, kun sanomalehdessä tehdään sellaisesta sensaatio. Todennäköisesti joku juoksuaikana omille teilleen lähtenyt karvaturri on löytänyt jonkin talon nurkille jätetyn luun. Eihän tuossa mitään sen kummallisempaa ole.

Elämme Suomessa aikaa, joka erottaa suomalaiset latinoista. Tällaista pimeyttä, nollan tietämissä olevaa lämpötilaa ja naamaa lätistäviä puhureita ei etelän mies kestä ilman lääkitystä. Suomalainen puolestaan menee kohti sydäntalvea niin, että heilahtaa!

Karu, jo lähes alaston luonto saa metsästäjäluonteeseen vahvaa kokemisen tunnetta: olemme nyt metsässä lähempänä äiti maata kuin muina vuodenaikoina. Huhtikuun paljas maa on erilainen: silloin luonto ikään kuin nousee mullasta ihmistä kohti. Kaikki tietävät, että ohi on, kohti helpompaa ollaan menossa!

Tähän vuodenaikaan maa ottaa pehmeästi vastaan metsämiehen saappaan. Se imee miehen otteeseensa, imee syvälle kohti kylmää.  Hyvissäkin varusteissa sydän nousee  kurkkuun, kun metsien mies astuu sisätiloista raikkaaseen syystuuleen.

Aikansa kutakin. Muutama vuosi sitten metsästin tähän vuodenaikaan puolen metrin kinoksessa. Pakkasta oli reilut 20 astetta. Voi niitä tekemisen aikoja!

Lyhyesti sanottuna: kaipaan lunta. Hirvikausi on nyt siinä vaiheessa, kun otuksia haetaan pää kerrallaan: pitää olla vasa. Muut sarvipäät päästetään ohi. Kuinka paljon metsästysviikonloppua helpottaisikaan, jos aamulla olisi maanpinta valkeana. Alkukauden lumista on niin turkasen paljon helpompaa analysoida hirviliikennettä.

Siispä kaino toive sinne yläkertaan: lunta aamen.

Kun esi-isämme saapuivat nyky-Suomen alueelle, he tulivat hylkeen ja hirven perässä. Nykyisinkin hirvi on tärkeä hyvinvoinnin lähde.

Tehomaataloustuotantomme tuottaa nautakarjasta lihaa vuosittain 80 miljoonaa kiloa, mutta teuraslihatuotossa hirvi on hyvä kakkonen. Maa- ja metsätaloustieteiden tohtori Veli Pohjonen laskee (Kymen Sanomat 17.10.2011), että metsänautamme — siis hirvi — tuottaa teuraslihaa 10 miljoonaa kiloa vuodessa.

Hirvenmetsästäjiä Suomessa on 100 000, eli jo kivikautena himoittu metsän kuningas työllistää syysviikonloppuisin melkoista karjapaimenjoukkoa. Palkinnoksi he saavat sata kiloa lihaa kukin, siis keskiarvossa mitaten (epäilen, että tässä kohtaa moni hirvimies pudistelee epäuskoisena päätään: ei voi pitää paikkaansa).

Meidän hirviryhmämme kantoi taas viime viikonloppuna oman kortensa metsäkarjan hyödyntämistalkoisiin. Onnistuneen ohjauslaukaukseni seurauksena motista karkaamaisillaan ollut lehmä nilkutti Esan eteen, joka ei avotähtäimensä takaa kursaillut. Maastoon jäi korpeille ja nisäkkäille noin 80 kiloa sisälmyksiä syötäväksi.

Ja kun lehmän paino suolistettuna punnittiin lahtivajan uudella puntarilla, digitaalimittari pysähtyi lukemaan 235 kiloa. Pään, takin ja muiden pikkuosien irrottamisen jälkeen saatiin teuraspainoksi 190 kiloa. Melkoinen lehmä!

Katin kaatama ylivuotinen sonni roikkui vieressä 80 kiloa kevyempänä.

Luonnosta vieraantuneet putki-ihmiset luulevat, että hirvikantojen hoito on raakalaismaista tappamista, jossa otuksia lahdataan korven kätköissä silmittömällä raivolla.

Väärin.

Hirvikantojen hoito on vakavamielistä toimintaa, jossa kantaa verotetaan etukäteen annettujen ohjeiden mukaan. Mutta ei niin byrokratiaa ettei myös herkkiä tunteita. Kun leikkelimme sunnuntai-iltapäivän lihoja osiin, kulkeutui juttu luonnikkaasti kuoleman mysteeriin, joka on harventanut paitsi alueemme hirvikantaa myös omaa joukkoamme.

Nimiä mainitsematta, se on liikuttavaa, kun aikamiehet alkavat lihanleikkuuveitsi kädessään muistella manan maille menneitä ystäviään. Tällaisissa hetkissä elämisen ja kuolemisen käsikirjoittamaton draama on vahvasti läsnä.

Se vain on niin, että vaikka hirvilaitumien hoitamiseen hankkimamme teknologia on aivan toisenlaista kuin kivikautisilla esi-isillämme, olemme itsekin vain osa isoa ketjua.

Hirvilehmän suolille osunut ohjauslaukaukseni lähti samasta geeniperimästä, jonka edelliset omistajat ohjasivat hirviä kivikärjin varustetuilla keihäillä.

Voi herttinen sentään, kun sää joskus pitelee metsästäjää hyvänä. Näin kävi viikonloppuna! Vielä perjantain ja lauantain välisenä yönä meinasi lähteä savupiipun pelti irti, kun Pirkko-myrsky heilutteli joutavia tieltään. Vettäkin tuli lauantaina aamukuuden aikaan oikein makeasti.

Vaan sitten kirkastui.

Tuuli toi perässään Päijät-Hämeen takametsiin sellaisen auringonpaisteen, että teki mieli ottaa hirvipassissa lakki päästä. Aamupäivällä nautittiin vedoista, vaikka otuksia ei nähtykään. Jäljet lupasivat kuitenkin hyvää. Käytiin tulilla ja palattiin takaisin samaan maastoon. Otettiin veto vähän toisesta suunnasta. Sain tässä ajossa mukavan passin harvasta kuusikosta. Olin saanut tehtäväksi tarkastaa paikalla olevan suolakiven, mutta eipä näkynyt.

Syksylle ominainen, terävä aurinko pilkotti kuusikkoon, ja äkkiä näinkin etäällä metsässä vaaleita välähdyksiä! Siellä taisi mennä kaksi vasaa… oliko lehmä niitä vetämässä? Oli. Kuiskasin puhelimeen koorninaatit ja varoitin kulkureitillä odottavia jo etukäteen. Kohta kuuluikin reipas pamaus. Tovin päästä tuli toinen, ja radiossa kerrottiin vasan olevan nurin. Kaatomies-Heikki varoitti samalla seuraavaa passimiestä siitä, että lehmä ja toinen vasa olivat tuloillaan. Noh, näkemättä jäivät Roopelta tällä kertaa.

Hirvi oli nopeasti suolistettu, ja kohta nyljettiin nahkaa jo lahtivajalla. Porukassa oli selvästi havaittavissa vapautumisen elkeitä. Kiintiössämme oli tänä vuonna kuusi vasaa, ja niitä on aikaisempina vuosina ollut joskus todella hankala löytää. Nyt oli kuitenkin kausi hyvässä vauhdissa: enää neljä vasaa nitistämättä!

Myönnetään, meikäläinenkin kävi yöpuulle lauantai-iltana levollisin mielin.

Sunnuntaina olin vakuuttunut, että toinen vasa haettaisiin samasta paikasta. Roope oli kuitenkin aamulla kokoontumispaikalle tullessan nähnyt kahden aikuisen hirven jäljet tiellä. Tiedä, vaikka olisi ollut jotain muutakin. Marko lähti Roopen kanssa tarkastamaan, olisivatko hirvet jääneet helposti passitettavaksi. Olivat.

Kun kukaan muu ei älähtänyt Roopen kysyessä itselleen seuramiestä oman passipaikkansa viereen, älähdin. Niin sitä pian istuttiin Roopen autossa. Pian jäin tien varteen alueelle, jossa olin ollut passissa viimeksi pari vuotta aikaisemmin. Siitä heilahdettiin lippa silmillä kuusikkoon ja sen takana olevaan rinteeseen. Istuuduin puoliväliin rinnettä mukavalle töyräälle. Näkymät pohjoiseen olivat mainiolla tolalla. Etelästäkin olisi meikäläistä vaikea ohittaa.

Tein muutaman tähtäysharjoituksen ja kuulostelin, miten läheisen haavan oksat putoilivat yöpakkasen jälkeen huurteiseen heinikkoon. Jokainen lehti kahahti maahan osuessaan korvia repivällä volyymillä. Miten herkkänä ihmiskorva voikaan luonnossa olla! Onneksi aurinko oli puolittain pilvessä. Tähtääminen vastavaloon syksyn matalassa auringossa voisi olla aukealla hankalaa.

Bragge-koiramme alkoi haukkua jossain yläpuolellani olevan kuusikon takana. Etäisyyttä oli vielä runsaasti, joten asetin videokameran solumuovista tehtyyn telineeseen. Se roikkui kiväärinpiipussa. Kamera alkoi syödä bittejä, ja seuraavaksi kuulinkin jo koillisesta kahahduksia. Sieltä laskeutui aukealle lehmä, kaksi vasaa ja sonni peräkkäin kuin pyhäkoulujonossa. Otukset olivat sen verran kaukana, että jäin odottamaan.

Pian hirvet katosivat edessäni olevan toisen töyrään taakse. Onneksi ne kääntyivät takaisin ylämäkeen ja ilmestyivät töyrään vasemmalle puolelle. Hiljaista ravia edessä tullut lehmä hidasti melkein kävelyksi töyrään vierellä. Nelikko tuli suoraan kohti!

Antaa tulla vaikka syliin, ajattelin ja odotin, että kupeet tulisivat näkyviin. Näin tapahtui. Odotin, että etummainen vasa oli sopivasti hollilla. Etusormeni koukistui. Kliks!

Voi turkanen sentään, kivääri oli jäänyt lataamatta. Hirvet olivat kuulleet klikkauksen ja kiristivät vauhtia. Nopea lataus, siirtyminen pienen risukon toiselle puolelle, tähtäys oikealle juoksevan, etummaisen vasan lapaan. Pum! Vasa kääntyi. Olin toiminut lataamisen jälkeen melkoisella tempolla, ja tässä kohtaa ajattelin, että menikö ohi? Taas lataus ja tällä kertaa vasan vasempaan kylkeen. Pum!

Takimmaisena ollut sonni ryntäsi toisen vasan ja lehmän ohi eteenpäin ja katosi etuoikealle. Ampumani vasa putosi näkymättömiin ryteikköön rinteen alapuolella. Toinen vasa ja lehmä kääntyivät 180 astetta ja lähtivät juoksemaan takaisin tulosuuntaansa. Yritin ampua vasaa. Ei hitto soikoon: lataus ei onnistunut, ja liipasin sanoi taas klik. Vedin liikkuvat taakse, loin siämäyksen alarinteeseen ja tähtäsin.

Pum! Ammuin toista vasaa ennen kuin se ehti kaartaa pohjoisessa olevan töyrään taakse. Lehmä oli jo kaukana ylärinteessä. Nyt tuli vasa töyrään idän  puolelta näkyviin. Veto lehmän perään oli voimakas. Neljäs ja viimeinen luoti oli vielä piipussa. Pum! Vasa kääntyi taas alamäkeen ja kellahti näkymättömiin.

Ilmoitin kavereille, että nyt taisi neljän vasan kiintiöstä pudota kaksi pois pelistä. Enää kaksi jäljellä!

Tilanteesta otettu kahden minuutin video!