Palaan vielä viime kerralla kertomaani villisikajahtiin Virossa. Olen aikaisemmin ollut mukana ryhmäkalastusmatkoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun harjoitin yhteisöllistä metsästystä (ennen sanottaisiin sosiaalista metsästystä) eli olin mukana metsästäjien ryhmämatkalla. Ryhmäkalastus- ja ryhmämetsästysreissuilla on eroja.
Kalastusmatkoilla toiminnassa on enemmän hakemisen makua. Aikataulut tehdään venekunnittain, ja muutoksia voidaan tehdä itsenäisesti pitkin päivää. Merenkäynti tuo omat reunaehtonsa: merellä ei voi yksinkertaisesti kalastaa, kun tuulee liikaa.
Metsästysretkemme Viroon muistutti lähinnä kertausharjoitusta. Kun kolme autokuntaa tapasi toisensa 8 minuuttia ennen Star-lautan irrottautumista Helsingin Länsisatamassa, ryhmänjohtaja otti komennon, josta pääsin irtautumaan vasta nelisen vuorokautta myöhemmin, kun palasimme takaisin lähtöpisteeseen.
Pösöttelimme kolmen auton sotilaallisessa letkassa suoraan Pölvamaalle. Noin kolmen tunnin menomatkalla pysähdyimme kerran kahville ja kerran ostoksille jossain Tarton leveysasteilla. Matkaa Rein Reitelin majatalolle oli enää kolmisenkymmentä kilometriä.
Rein Reitel on entinen Neuvostoliiton ammuntajoukkueen valmentaja, Moskovan ja Atlantan olympiakilpailut läpikäynyt armeijan veteraani, joka parikymmentä vuotta sitten osti Pölvamaalta itselleen muutaman hehtaarin tontin. Ensin Sulaojan viereen rakentui upea ruokokattoinen huvila, josta tuli Rein Reitelin koti. Viereen hän on rakentanut parinkymmenen vuoden aikana ruhtinaallisen majatalokompleksin, jonka kahteen päärakennukseen mahtuu useita kymmeniä vieraita. Toisen rakennuksen kivijalassa on lahtivaja ja hevostallit. Tämä puoli on vastikää saatu rakennettua valmiiksi.
Vanhemman päärakennuksen kivijalassa on sauna- ja ruokailutilat. Sivusiipeen Reittel rakentaa parhaillaan suurta salia, johon mahtuu satakunta asiakasta vaikkapa hääjuhliin. Kolmannessa kerroksessa on useita yhden hengen huoneita ja yksi kolmen hengen huone. Keskikerroksessa on suuri Sali, jonka seinillä roikkuu palkittuja trofee-kalloja, villisianhampaita sekä karhu- ja susivuotia.
Salin perällä on kahden vuoteen presidenttisviitti, jossa Viron presidentti Arnold Rüütel yöpyi vaimonsa kanssa kesällä 2006 osallistuessaan Pölvamaalla pidettyyn poliittiseen konferenssiin. Reitelin kertomuksen mukaan kokemus muistuttaa lähinnä agenttitrillerien kohtausta.
Turvamiehet tukkivat majatalolle pääsyn, kaikkea pientä säätöä tehtiin yhteen jos toiseen yksityiskohtaan ja aluetta monitoroitiin erilaisin turvallisuuslaittein 24 tuntia vuorokaudessa yhden läppärin äärelle istutetun turvamiehen johdolla. Reittelillä itselläänkin oli vaikeuksia päästä kaupasta palattuaan takaisin kotiinsa.
Sanomattakin oli selvää, että kun iskuryhmämme jakaantui huoneisiinsa, valitsin presidenttisviitin taistelutoverini Markon kanssa. Ei muuta kuin aseet kantoon ja salin läpi sviittiin! Rüütelin huone on idyllinen kahden vuoteen huone, josta avautui ikkunat kummallekin sivulle taloa. Päätyseinä oli dekoroitu tiilistä ikään kuin tulipesäksi- ja muuriksi, johon oli upotettu myös hyllytasoja. Hyllyllä parhaimmalla paikalla oli presidentti Rüütelin valokuva kehyksissä, jotka oli koristeltu sinivalkein nauhoin. Rüütelin tuijotus loi huoneeseen kieltämättä presidentillistä tunnelmaa.
Pettymyksekseni Marko valitsi itselleen Rüütelin käyttämän parivuoteen. Purimme matkatavarat ja asetimme kovassa pakkasessa, auton takapaksissa, kylmettyneet kiväärimme temperoitumaan myöhemmin illalla tapahtuvaa tehtävää varten.
Tervetulolounaalla isäntämme Reitel syötti meidät täyteen, minkä jälkeen ryhmänjohtaja Jukka jakoi tehtävät ja metsästysluvat. Osakseni tuli liittyä Pekan ja Markon kanssa Timo Tammen partioon, joka veisi meidät puolen tunnin matkan jälkeen torneihin iltaväijyä varten. Jukka ilmoitti ajan, jolloin itse kunkin piti olla pihalla valmiina.
Kiirehdin Markon kanssa presidenttisviittiin pukeutumaan. Olin varannut matkaan enemmän vaatekertaa kuin kertaakaan kotimaassa olin käyttänyt hirvimetsällä. Sekin tuntui riittämättömältä, kun seurasin mitä kämppäkaveri pujotti ympärilleen. Kun tämän sovittautumisriitin jälkeen kaksi michelinukkoa taapersi pihalle aseet olalla, ulkona oli 20 astetta pakkasta.
Tornilähettimme Timo otti minulta, Pekalta ja Markolta allekirjoitukset johonkin dokumenttiin. Siinä kynää pakkasessa käytettäessä pohdiskelin, että nyt tuli sitten vapautettua isännät kaikesta vastuusta. Samanlaisia allekirjoituksia kirjoittelin myöhemmin useampaan kertaan. Olisiko tarkoituksena ollut vain yksinkertainen kirjanpito sen varalta, ettei virolaiseen korpeen jäisi ylimääräisiä pyssymiehiä reissun jäljiltä.
Ensimmäinen vartioon ajo kesti puolisen tuntia. Auto kurvaili sinne tänne tavalla, jota oli mahdoton panna muistiin. Mitä pidemmälle mentiin, sitä synkemmäksi muuttui metsä. Samalla myös tien vieressä näkyvät kahlausjäljet lisääntyivät. Pölvamaalla on tähän aikaan vuodessa lunta ihan yhtä paljon kuin Suomessakin.
Autossamme oli vaitelias tunnelma. Todennäköisesti me kaikki kertasimme jo ampumatilanteen rutiineja mielessämme. Muistutin itseäni siitä, että porsasta oli lupa ampua ja varmassa tilanteessa myös yksittäistä karjua. Tästä oli puhuttu lounaalla enemmänkin. Kun kyselin, mistä varmasti erottaa emakon karjusta, sain vihjeitä, joista ei ainakaan hämärässä ollut mitään hyötyä. En ikinä nähnyt karjun penistä tai torahampaita tilanteessa. Todennäköisesti meikäläistä vain älytettiin ensikertalaisena. Hämärässä on vain kolmenlaisia villisikoja: porsaita, isoja ja vielä isompia sikoja.
Olin ensimmäinen, joka jäi autosta tornin juurelle. Katselin orpona, kun auto katosi kuusikkoon. Kiipesin torniin, avasin tähystysikkunan ja manasin kopin ahtautta. Kopissa ei mahtunut seisomaan, enkä tiedä olisiko sisään mahtunut kiväärikään vaakatasolla, niin ahdasta oli. Tähtäysluukku oli niin matalalla, ettei siitä voinut oikein millään konstilla tähdätä ulos ilman epäluonnollista asentoa. Myöhemmin kuulin, että väijytornit vaihtelivat ahtaasta ylelliseen. Eräs seurueemme jäsen pääsi torniin, jossa oli vuode, kamiina ja kolmen seinän peittävät liukulasit. Markku oli ollut puolestaan tornissa, jossa ei ollut edes lattiaa. Tornissa istuttiin pölkyllä jalat harallaan parin lankun päällä.
Meikäläistä ei kopissa nukuttanut. Oli aivan tyyntä ja äänetöntä. Torniin kipuamisen jälkeen meni hetki, ennen kuin hengitys tasaantui ja nenästä tuleva höyry haihtui kopista. Yritin asettua mahdollisimman luonnolliseen asentoon. Tuli äkkiä sellainen tunne, että tällaiselta varmaan tuntui talvisodassa, kun reserviläinen komennettiin kenttävartioon, josta seuraavaan oli matkaan kymmeniä kilometrejä. Korvani herkistyivät entisestään. Pakkanen sai puut paukkumaan.
Meni puolisen tuntia, kun kuulin kaukaa edestä eläimellisen vinkaisun. Sitten näin kaukana tummia hahmoja, jotka juoksivat kuusten varjoissa. Pulssi nousi heti, ja pieni koppi alkoi täyttyä höyrystä. Sikamaiset rääkäisyt kovenivat, ja kohta näkyvillä oli parisenkymmentä erikokoista villisikaa. Ne parveilivat valkeassa hangessa kuin naapurimaan joukot Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa. Tuli Rokka ja Määttä mieleen: ei saatana, tästä ette tule läpi!
En alkanut laskea sikojen päälukua, vaan otin ristikkoon porsaan. Se hakeutui kuitenkin niin keskelle joukkoa, että vaihdoin seuraavaan kohteeseen. Veri hakkasi suoniston seinämissä rokkenrollia ja nenästäni tuli höyryä niin, että oli pakko alkaa puhaltaa höyryjä suupielestä sivuun. Muuten siinä olisi ollut kiikari heti huurussa.
Meni tovi jos toinenkin: minä höyrysin ja porsas pyöriskeli joukossa niin, että aina oli joku toinen takana.Vikinää, röhkäisyjä ja tönäisyjä joukossa. Tornin lattialla olevan purun tuoksu syöpyi nenän limakalvoille. Jos siinä kohtaa olisi joku toinen tullut paikalle, tornista pursuava hengityshöyry olisi varmasti saanut aikaan savusaunamaisen kokonaisvaikutelman. Höyryä on täytynyt työntyä tornin jokaisesta raosta! Sisällä puuskutti korpeen jätetty suomalainen villisian maku kielen päässä.
Etusormeni koukistui, naps.
Kun sain pari tuntia myöhemmin vapautuksen kenttävartiosta, paljastui, että Marko ja Pekka olivat saaneet porsaan kumpikin. Siitä vaan suoraan lahtivajalle nylkyhommiin. Ensikertalaisena vetäsin omasta porsaastani vahingossa heti takajalan poikki, kun tein nivelen kohtaan piirtojälkeä. Onneksi Timo Tamm ja metsästystoverit osasivat hommansa. Porsaat nyljettiin tehokkaasti, ja lahtivajalle alkoi valua väkeä muistakin kenttävartioista. Saunaan! Illalliselle! Ja onnistujien tarjoamien kaatoryyppyjen jälkeen heti nukkumaan.
Nimestään huolimatta asentopaikkani osoittautui kylmäksi ja vetoiseksi. Kun kömmin aamuherätyksen aikaan ylös, Marko venytteli presidenttivuoteessaan ase nätisti vierelleen sijattuna. Siinä sinulla morsian, ajattelin itsekseni. Niinhän sitä armeijakaskuissa opetetaan, että ase pitää olla aina vieressä nukkuessakin. En tarkistanut asiaa, mutta uskon, että vuoteelle asetetussa aseessa ei kuitenkaan ollut yön yli patruunoita latauksessa. Rauhan tilassa se olisi ollut liioittelua ja varmaan laitontakin. Aamupohdiskelu katkesi kuitenkin nopeasti kuin seinään, sillä ryhmänjohtaja Jukka tuli antamaan aamiaiskäskyn.
Päiväajo ei tuottanut tulosta, ja illansuussa Jukka jakoi uudet torniryhmitykset. Taas tuli lisää kaatoja, ja seuraavana päivänä onnistuimme myös ajossa, joka tehtiin isommalla porukalla virolaisten heimoveljien kanssa. Kun kokoonnuimme paikallisen metsästysseuran kokoontumistilaan, suomalaisten ja virolaisten metsästäjien kesken syntyi oitis kyräilevä mutta teeskentelemätön veljeyden tunne.
Tuijotellessani isokokoisia virolaismetsästäjiä en enää ihmetellyt sitä, miksi Virolahden säveltäjänero, akateemikko Uuno Klami osallistui Viron vapaussotaan vuosina 1918-1920. Kyllä täällä maaseudulla sen näkee: virolaiset ovat niin käytökseltään kuin habitukseltaankin veljeskansaamme. Asia on yhteinen, puhuttiin sitten sioista tai geopolitiikasta.
Tässä porukassa ei pyydetty, vaan annettiin suomalaiseen tyyliin ohjeita ellei peräti määräyksiä. Poissa oli anglosaksisen kohteliaisuus tyyliin: ”Menisittekö tuosta tuonne passiin, please. ” Täällä puhuteltiin veljeskansaa tyyliin: ”Miksi Suomi-poika ei ammu, onko Suomi-pojalle patruuna kallis!”
Metsästys sujuu siis Pölvamaalla ohjatusti ja juna-aikataulun mukaan. Tekemisessä on paljon samaa kuin kertausharjoituksissa. Ryhmämme koostui metsästäjistä eri puolilta Suomea, mutta hyvin johdetun harjoituksen tapaan yhteishenki leimahti nopeasti iloiseksi roihuksi, jossa toinen puhalsi toiseen lisää henkeä.
Onkin pakko tunnustaa, että tunnen syvää sääliä niitä nykynuoria kohtaan, jotka asepalveluksesta luistaessaan jäävät paitsi tästä merkillisestä yhteishengestä, jota voi kokea vain kertausharjoituksissa tai metsästysretkikunnassa. Jotain kummallista siinä vaan aina on, miten eri puolilta tulevat, eri taustoista lähtevät kaverit rakentuvat tehokkaaksi toimintaryhmäksi, jossa erilaiset luonteet altistuvat välittömästi samalle aaltopituudelle.
Ei mene kauan, kun joukosta erottuu viralliset ja epäviralliset johtajat, luottomiehet, tarinankertojat ja humoristit. Tällaista porukkaa ei saa henkisesti viikon sisällä murrettua millään konstilla. Eikä ole tehtävää, johon tällaiseen mielentilaan joutunut ryhmä ei pystyisi. Ei löydy sellaista pakkasta tai vihmaa, jolloin joku sanoisi, että liian kovat olot: ei niinku huvita!
Metsästysretkikunnan toimintaa seuratessa varmasti moni työnantaja kokisi kateuden pistoksen, sillä tällaisen tekijäjoukon tuottavuus menee varmasti yli sadan prosentin. Makaaberiltahan se kuulostaa, eivätkä metsästystä kokemattomat luonnonsuojeluradikaalit tätä koskaan ymmärrä, mutta sanottava se on: virolaisessa villisikajahdissa on tappamisen meininki.
Kaikki kokeneet tietävät, mitä tuo kirjaimellisesti karmealta kuulostava epiteetti tappaminen tässä yhteydessä oikeasti tarkoittaa.
Tags: jahti, kertausharjoitus, metsästys, villisika, Viro
