Kuukausiarkisto helmikuu, 2011

Tonnikalojen lentotanssi

sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Hamid ja hänen ystävänsä kalassa. Sansibarin vesillä on aina hauskaa, vaikka kalaa ei koko ajan tulisikaan.

Hamid ja hänen ystävänsä kalassa. Sansibarin vesillä on aina hauskaa, vaikka kalaa ei koko ajan tulisikaan.

Kävi mainio tuuri tässä hiljan. Istuskelin neuvottoman oloisena Dar es Salaamin ja Sansibarin välistä salmea sahaavan matkustajalautan takakannella. Oli pientä merenkäyntiä, ja naapuripenkillä istuvan kundin mimmi alkoi voida pahoin. Kaveri kysyi meikäläiseltä pilke silmäkulmassa, jotta miten menee, voitko pahoin?

Kerroin etsiväni kalastusreissua. Kenian puolella, Mosambikissa ,sellaista olisi toki luvassa, mutta 8 tuntia maksaisi 750 dollaria. Se oli meikäläiselle vähän liikaa. Kaveri kuunteli selitykseni kohteliaasti loppuun ja esitteli itsensä Hamidiksi. Heti perään hän sanoi järjestävänsä eteläisessä Sansibarissa delfiiniretkiä, sukelluksia ja kalastuskeikkoja! Kalastusreissun hinta olisi 200 dollaria!

Muutama päivä myöhemmin ilmoittauduin 1200 ihmisen kylässä Etelä-Sansibarissa. Panin tyytyväisenä merkille, että Kizimkazi Mkunguni oli hyvin säilynyt, mitä tulee sansibarin valloittaneisiin nuorikoihin – näihin kolmikymppisiin lorvailijoihin, jotka leijuvat päivät liitovarjossa ja illat rypevät rantaravintoloissa, joissa kaikki on kuin missä tahansa länsimaassa. Tässä kylässä kävi päivisin delfiinituristeja, mutta länkkärilorvailijat loistivat poissaolollaan.

Vastaanotto rantahietikollakin oli lupaava. Lukuisat kalastusveneet olivat juuri rantautuneet yöllisiltä kalastusreissuiltaan, ja aivan bungalowini edessä halkaistiin parhaillaan parimetristä marlinia. Tuollaisesta saa hyvät säpinät, kun on lähdössä ulapalle seuraavana päivänä.

Kävin illalla polkupyörällä Kizinkazi Dimbanissa (5 km pohjoiseen) ja siellä rantaravintolassa olutta maistaessani näin tanakan jenkin, joka jutteli hermostuneesti puhelimeen. Kohta hän kahlasi rantavedessä pitkälle valkeaan hienoon veneeseen. Baarin pojat sanoivat, että kaveri oli syvänmeren kalastuksen ammattilainen: 750 dollaria kahdeksan tuntia. Hekottelin hiljaa mielessäni, kun ajattelin seuraavaa aamua Hamidin kanssa vähän etelämpänä. 200 on paljon vähemmän kuin 750.

Palasin omaan kylääni juuri ennen pimeää. Ihmettelin, miksi rannoilla lorvaili paljon nuoria miehiä, jotka pelehtivät ja elämöivät kovaan ääneen. Hamid kertoi, että kyläläiset odottivat kalastajia rantaan. Kun nämä hämärän tullessa rantautuivat, pääsi helvetti valloilleen! Herran jestas sitä huutoa, kun kylän väki haki veneistä kalaa rantaan. Tuollaista elämöintiä ei voi yksinkertaisesti kuvitella mihinkään suomalaisessa miljöössä. Suomalaiset eivät huuda ja mekasta tähän tapaan, vaikka vihollinen ampuisi! Oli varsin mielenkiintoinen kokemus.

Hikisesti nukutun yön jälkeen heräsin aamukuudelta ja ryntäsin rantaan. Siellä oli jo Hamid apulaisensa kanssa odottamassa. Heidän veneensä oli valkea muovivene, pituutta seisemisen metriä ja perässä 15-hevosvoimainen perämoottori. Ei muuta kuin tunti suoraan ulapan suuntaan. Lähtö ei ollut ehkä kaikkein sulavin, sillä ensin kaverit unohtivat liittää bensaletkun koneeseen. Myöhemmin kone sammui jostain syystä muutenkin kertaalleen. Mitään kiintopisteitä merelle mentäessä ei näkynyt, eikä tässä veneessä ollut karttaplotteria. Suolavettä nähneet hyrräkelat sidottiin narulla istuinpenkkeihin ja alettiin vetää.

Vauhti oli minusta liian kova, ja epäilin, että 30-senttiset rapalat pyörivät siiman perässä ilman sen kummempia uintiliikkeitä. Uistimet laskettiin myös lähes samaan pituuteen. Myöhemmin siimat menivätkin kertaalleen sotkuun, mutta vain yhden kerran!

Kun uistimia oli vedetty puolisen tuntia, toiseen tarttui kilon, kahden kokoinen sinertävä kala, joka muistutti lähinnä suomalaista turpaa. Lajin nimi meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Heti kohta nappasi uudestaan, ja molempiin laitteisiin. Toinen pääsi irti, mutta toiseen iski hieman ensimmäistä otusta isompi tonnikala. Puolen tunnin päästä tuli toinen. Samaan aikaan myös toiseen virveliin juuttunut kala leikkasi siiman poikki. Mielessäni mietin, että siinä oli varmasti se barracuda tai marlin. Veivasin ylös tuhdin tonnikalan, joka pisti vastaan samalla tavalla kuin kuha: ei juuri mitenkään. Hamid arvioi tonnikalan painoksi 15 kiloa, mutta rannassa punnitsin kalan kymppikiloiseksi.

Tämän jälkeen Hamid leikkasi viidakkoveitsellä ananaksen viipaleiksi ja pisti sen oheen pari banaania. Kokistakin löytyi jostakin. Jos syönti veneessä alkoi, se vedessä loppui. Nyt kaverit alkoivat tähyillä lokkeja ja muita siivekkeitä ulapalla. Kun sellainen löytyi, perämoottorin kierrokset täysille ja suunta sinne.

Näimme useampaan kertaan veden pinnassa hurjan show’n, kun kymmenet ja taas kymmenet tonnikalat pomppivat veden pinnassa. Varmaan parikymmenkiloiset tonnikalat loikkivat ilmassa kuin taimenet ikään. Kyllä Intian valtameressä kalaa riittää, tuli väkisinkin mieleen. Vaan eivät ottaneet enää uistimeen, vaikka vetelimme siimaa aivan kuhinaparvien vierestä ja läpikin. Syönti oli loppunut.

Hamid lupasi näyttää vielä kaupan päälle delfiinejä, vaikka sanoinkin, ettei kiinnosta. Jostakin horisontista kaverukset löysivät veneitä, jotka olivat pullollaan turisteja uimalasit päässä. Toiset heistä uivat snorkkelien kanssa veneiden välissä ja osoittelivat käsimerkein, missä delfiinit uivat. Meidän veneemme ajoi suoraan uima-alueen läpi – ja lujaa. Turistit parkuivat ja heitä veneillään ulkoiluttavat alkuasukkaat naureskelivat väliintulollemme. Se oli heistä hauskaa. Minua suorastaan hävetti se, millä tavalla tässä eläimiä ja vedessä uivia turisteja kohdeltiin. Sanoin saaneeni tarpeeksi, ja Hamid toi veneen takaisin bungalowini luo.

Oliko kokemus 200 dollarin väärtti? Kyllä. Hamid kertoi, että kalastuksen kuvio on yksinkertainen: ensin ajetaan koralliriutalle ja sen jälkeen etsitään lintuja. Isolla veneellä tällainen leikki ulapalla olisi varmasti tylsää, mutta 15-hevosvoimaisella perämoottorilla touhussa oli seikkailun makua, varsinkin kun vene oli kahden 22-vuotiaan nuorukaisen hallussa. Marliini ja barracuda jäivät haaveeksi, mutta10-kiloinen tonnikala täytti pahimmat kalastusvietit. Kokeilin uudestaan, jos paikalle vietäisiin.

Mikko Alatalon avulla Kilimanjaron huipulle

keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Kibo-huipulle vielä 1,3 kilometrin nousu. Teltta oli jo jäässä tässä vaiheessa yön jälkeen.

Kibo-huipulle vielä 1,3 kilometrin nousu. Teltta oli jo jäässä tässä vaiheessa yön jälkeen.

Omistan nyt Kilimanjaro National Parkin todistuksen numerolla 121453. Sen mukaan kävin Kilimanjaron huipulla 5. helmikuuta 2011. Uhuru Peakin tavoitin aamulla kello 7.

Yleisesti levinneen tiedon mukaan Kilimanjarolla käy vuosittain 20 000 vaeltajaa, joten ilmeistä on, että joku tämänkin blogin lukevista pohtii vuorelle nousua. Annan siis tässä lyhyen kuvauksen suorituksesta ja muutamia kantapään kautta opittuja vinkkejä, miten homma hoidetaan. Jos joku haluaa kysyä lisää, vastaan tällä palstalla mielelläni kysymyksiin.

Valitsin omaksi reitikseni viidestä eri vaihtoehdosta Machame-reitin. Varsinaisia vaelluspäiviä ylös ja alas tuli yhteensä kuusi. Kilometrejä kertyi virallisen manuaalin mukaan 97, mutta kun mittailin omia päivittäissuorituksiani GPS-vastaanottimella, kilometrejä kertyi aina ilmoitettua enemmän. Johtunee siitä, että ylös – ja alaskin – mennään jatkuvasti kiemurrellen ja kiviä kiertäen.

Lyhyesti päiväetapit Machame-routella:

  1. vaelluspäivä: vaellusta 6-7 tuntia, matka 18 km, lähtökorkeus 1,29 km, finaalikorkeus (Machame Camp) 2,98 km. Ympäristö sademetsää (iltapäivällä sataa varmasti ja kovaa)
  2. vaelluspäivä: vaellusta 6-7 tuntia, matka 9 km, lähtökorkeus 2,98 km, finaalikorkeus 3,84 km (Shira Camp). Karua nummimaisemaa (yöllä voi olla jo pakkasta pari astetta, jos taivas on kirkas)
  3. vaelluspäivä: vaellusta 7-8 tuntia, matka 15 km, lähtökorkeus 3,84 km, käynti 4,6 kilometrissä ja päivän finaalikorkeus 3,95 km ((Barranco Camp: lumoavan kaunis laakso Kibon juurella). Karua puoliaavikkoa ja kalliomaisemaa (yöllä pari astetta pakkasta)
  4. vaelluspäivä: vaellusta 7-8 tuntia, matka 13 km, lähtökorkeus 3,95 km, finaalikorkeus 4,55 km (Barafu Camp). vuoristoerämaata, lasimaisia, teräviä kiviä ja laavatuhkaa. Illansuussa muutaman tunnin lepo ennen puolelta öin alkavaa loppurutistusta huipulle
  5. vaelluspäivä: vaellusta 7 tuntia huipulle pimeässä. Lähtökorkeus 4,55, finaalikorkeus 5,895 km (matka 7 km). Erittäin jyrkkää nousua. Pakkasta voi olla jopa 25 astetta, mutta pahempaa on vielä tuuli, joka voi olla hirmuisen rajua. Uhuru Peakilta saman tien alaspäin 23 kilometriä, minkä jälkeen ollaan 3,1 kilometrissä (Mweka Campissä)
  6. vaelluspäivä: vaellusta alamäkeen 4-5 tuntia, lähtöpiste 3,1 km, finaalipiste 1,98 km. Matka 12 km. Sademetsää. Vaellus lopetetaan Mweka Gatelle, josta bussilla majoitukseen.

Ja sitten niitä vinkkejä:

  1. Jos haluat säästää lennoissa 200-300 euroa, laskeudu Nairobiin ja jatka sieltä Moshiin (josta vaellus vuorelle alkaa) pikkubussilla.
  2. Nairobin ja Moshin välillä ei ole asvalttitietä kuin Nairobin kaupunkialueella. Vaikka lämpötila on kolmisenkymmentä astetta, laita kaulaliina kurkun ympärille – ja jos kehtaat, hengityssuojamaski suun eteen – bussissa. Kaikki ikkunat ovat auki, ja Afrikka on pölyinen, erittäin pölyinen maa.
  3. Ota kaikki mahdolliset varusteet mukaan Suomesta. Perillä voi vuokrata laitteita, mutta niiden kunto on aina arvoitus.
  4. Burana ja Ödeema-lääke riittivät minulle. Söin myös kaksi viikkoa maitohappotabletteja. Kun ne loppuivat, jouduin syömään Immodiumia lopun ajan. Kilimajaron selvität 8 päivässä, mutta kun kerran Afrikkaan saakka menet, varaa lisää päiviä esimerkiksi safarille ja Zanzibarille.
  5. Ota mukaasi kolme kassia: bigbag (kantajat kantavat tätä kassia päivisin), päiväreppu (35-litran reppu riitti minulle nippanappa, kun siinä oli pari kameraa, miniläppäri, viitisen litraa nestettä, varavaatteita, sadesuoja repulle ja tietenkin vettä kestävä kuoriasu) ja ylimääräinen kassi muille matkavarusteille, joita et tarvitse vuorella mutta myöhemmin Afrikassa (snorkkeli, uimalasit, kirjallisuutta, vaatteita ja tilaa tuliaisille).
  6. Tee ennen matkaa simulaatioharjoituksia: kävele ainakin neljä viikonloppua 10-kiloinen reppu selässä vähintään 5 tunnin ajan. Älä kävele tasaisella vaan vedä intervalleja rappusissa ja luonnonmäissä. 6-7 tunnin päivittäisnousut ylämäkeen eivät onnistu veltoilla lihaksilla. Jalkasi kiittävät sinua Kilimanjarolla, jos olet harjoitellut etukäteen.
  7. Käytä vuorella sauvoja. Se edistää hartiaseudun verenkiertoa, ja tämä on sitä tärkeämpää, mitä ylemmäs nouset.
  8. Juo vettä mieluummin 5 kuin 3 litraa päivässä. Tee se väkisin, älä odota janontunnetta. Syö kaikkea, mitä sinulle retkellä tarjotaan!
  9. Solmi vaelluskenkien nauhat tiukalle. Tämä on erityisen tärkeää, kun tulet huipulta alas.
  10. Varaudu neljän päivän nousuun – neljän päivän krapulalla. Päätä jomottaa ennemmin tai myöhemmin kaikilla.
  11. Jos saat vuoristotaudin oireita, ja oksennat, huomaat että oksennus lähtee vartalosta liikkeelle ihan eri tavalla kuin tavallinen oksennus. Jos oksennat kolme laattaa peräkkäin, voit jatkaa. Seitsemän ylenantoa peräperään on liikaa.
  12. Neljäntenä päivänä teet kovan nousun 4,5 kilometriin, huilaat Barafu Campilla illansuussa muutaman tunnin ja aloitat puolelta öin viimeisen nousun pimeässä Uhuru Peakille. Matkaa on vain 7 kilometriä, mutta kun nousua on  peräti 1,3 kilometriä, mäki on jyrkkä ja yöllä on kylmä. Pukeudu lämpimästi ja laita vielä lisää vaatetta reppuun. Varaa ainakin 0,75 litraa lämpintä juotavaa termokseen!
  13. Jos voit pahoin ja annat ylen (päässäkin voi viirata pahasti), alat pohtia, pystytkö valloitukseen vai et. Kun menee oikein vaikeaksi, psyykkaa itseäsi ääneen kuten minä: ”Jos Mikko Alatalo on käynyt Uhuru Peakissa, niin perkele, kyllä minäkin tähän pystyn!”
  14. Kaikilta se ei kuitenkaan onnistu. Älä tapa itseäsi. Vuosittain Kilimanjaron rinteille kuolee kymmenisen ihmistä.