Viisi vuotta sitten, noin 6,5 tunnin suunnistusosuuteni jälkeen, vannoin julkisesti, että en osallistu Jukolaan enää ikinä. Viisi vuotta kaiken muuttaa voi. Sieltähän meikäläinen löysi itsenstä puolijoukkueteltasta lauantaina Kytäjän Jukolasta. Koska pysäköintialueelta oli tolkuton matka majoituspisteeseen, tapasin Jouluksi kotiin -joukkueen kilpatoverit puolimatkan krouvista (lue Mallasrasti). Vettä tihuutti, ja joukkue pohdiskeli janojuomien äärellä, miten homma hoidetaan niin, että päästää jouluksi kotiin.
Teltassa opetettiin eräälle kavereista alusta pitäen karttamerkit ja kompassin käyttö. Lopulta oman suorituksensa reiluun neljään tuntiin vetänyt kilpakumppani kun kertoi käyttäneensä karttaa ja kompassia viimeksi 35, tai no okei, 25 vuotta sitten. No olihan tässä välillä tainnut olla jotakin firmaliigaakin… Iltaa kohden vesisade vain yltyi, ja paikattu puolijoukkueteltta vuoti kuin seula. En ole aivan varma, mutta luulen yön aikana uimapatjani siirtyneen teltassa puoli metriä toiseen suuntaan (vedenpaisumuksessa uimapatja on kelpo alusta).
Joukkueen johtaja, reservin kapteeni Hoopee lähti urheana aloitusosuudelle yhdeltätoista illalla. Vettä tuli ja lähtöalueella näytetyssä videoscreen-haastattelussa pääministerinä loppuun marinoitu Matti Vanhanen totesi: Gallialaisia siteeraten: hulluja nuo suunnistajat. Sadepilvetä piiskasivat peltoalueelle 5 sentin kurasohjon, ja yöstä tuli pimeä kuin etelän viidakossa. Kamerakin kostui ja hyvin alkanut videourani katkesi juuri ennen yhteislähtöä.
Toisin kuin kaikki odottivat, Hoopee ilmestyi reilun neljän tunnin jälkeen kilpa-alueelle. Siinä sitten saunan jälkeen kuunneltiin teltassa vaitonaisina, kun mies selvitteli reitin kauheuksia ja vaikeusasteita.
Kun itse pääsin seuraavana aamuna, valoisaan aikaan yhteislähdössä liikkeelle, ihmettelin useaan kertaan ääneen metsässä, miten Hoopee ja muut huippusuunnistajat pystyivät yöllä, piiskaavassa sateessa taiteilla itsensä suunnistusreittinsä läpi ilman hengenmenetyksiä. Olin toki nähnyt jo yöllä ensiaputeltassa kavereita jalat ojossa (sairaanhoitajat antoivat jalkavammaisille ensiapua), mutta ihme, ettei mitään järkyttävää yön aikana tapahtunut. Irtolohkareet, valtavat jyrkänteet, nousuja, laskuja ja taas nousuja, tiheää ryteikköä ja vetelää suota siellä täällä. Kytäjän olosuhteet ja reititys olivat jotain aivan muuta kuin Sippu-Jukolassa viisi vuotta sitten!
Selviydyin omasta pikaosuudestani (reilut kuusi kilometriä, 17 rastia) reilussa kolmessa tunnissa. Se oli nappisuoritus, vaikka etsinkin ensimmäistä rastia 40 minuuttia. Mukanani oli myös FRW:n gps-tallennin, mutta se mykistyi 4,5 viiden kilometrin tarpomisen jälkeen: yhteys satelliitteihin katkesi. Sanottakoon, että tuon 4,5 kilometrin osuuden olisi voinut suoraa patikoiden taivaltaa 2,7 kilometriin, mutta metsässä ei ole linnunteitä. Syke pysyi siedettävällä tasolla, koska jo edellispäivänä toimittajakollega oli varoittanut reitin vaikeudesta. Yritin siis suunnistaa tarkasti – kävellen etupäässä.
Loppusuoralla vedin vielä jalat hapoille ja ei kun löylyyn. Nannaa se tekee, kun jääkylmän suihkun jälkeen pääsee telttasaunaan, jossa on puolenkymmentä kiuasta rivissä. Salakavalasti hiipivä löyly pehmentää lihakset ja saa pään taas pelaamaan. Pesun jälkeen kasattiin tavarat ja jätettiin teltta sotilaiden purettavaksi. Tietysti ryhmästä otettiin kuva, ja poksautettiin onnistumisen kunniaksi vähän kuohuvaa.
Tätä kirjoitettaessa online-tulospalvelu väittää, että meidät olisi joukkueena diskattu, mutta tilanne on selvitetty: Lähtönumeromme oli tänä vuonna 1457, mutta ensi vuonna se olisi noin 1260. Hieno suoritus, vaikka olot Kytäjällä olivat kiirastulimaiset!
Tags: Kytäjä, suunnistus
Tuolla tulosparannus vauhdilla ensi vuonna menee osuus jo 1,5 tuntiin (ehkei kuitenkaan ankkuriosuus?)
Terveisin Heikki
Oli hurja keikka kelejä myöten. Ensi vuonna köpötellään Kymen Sanomien joukkueessa, ja maastokin taitaa olla helpompi. Ehkä nyt ei kuitenkaan 1,5 tuntiin:)