Kuukausiarkisto maaliskuu, 2010

Tuuri toisaalla, osaaminen toisaalla

maanantai 22. maaliskuuta 2010
Pankaa naama muistiin. Topi oli sunnuntaina hurjassa vedossa. 5-vuotias pilkkijonglööri kiskoi pilkkikisassa 17 kertaa enemmän kalaa kuin meikäläinen. Ei ihme, että hirvisoppa maistui kovan mittelön perään.

Pankaa naama muistiin. Topi oli sunnuntaina hurjassa vedossa. 5-vuotias pilkkijonglööri kiskoi pilkkikisassa 17 kertaa enemmän kalaa kuin meikäläinen. Ei ihme, että hirvisoppa maistui kovan mittelön perään.

Miksi osaaminen ja tuuri eivät koskaan osu samaan henkilöön? Tämä oli ensimmäinen, joskin retorinen kysymykseni sunnuntaina, kun hirvimiesten pilkkikilpailun päätteeksi pääsin jonon perässä vaa’alle. 18 grammaa! 2 pienen pientä tahtokiiskeä, jotka sain kilpailuajan viimeisellä puolituntisella parista metristä pienen saaren ruovikon reunasta.

Kilpailu alkoi aamutuimaan leppoisissa merkeissä. Syvyyskäyrät oli pantu jo aamukahvipöydässä mielikuvakartastoon, ja reitti varmoille ottipaikoille kävi rivakasti viivasuoraan kävellen. Vaan ei, vaikka porasin puolensataa reikää lähes metriseen jäähän, ei hotspottia löytynyt. Hain kalaa vajaasta puolesta metristä lähtien. Syvimmällä taisin olla melkein kymmenessä metrissä.

Muuta ei tullut kuin lunta niskaan. Joku lentokoneharrastajakin irvaili kilpailualueen yläpuolella. Näkyikö peräti virneessä oleva naamakin, kun kone kaartoi yläpuolellamme puolikaasulla. Ja niin kuin tapana on, aivan lähellä istui mies, joka kiskoi siimaa ylös tämän tästä. Ei nykäystäkään Vaikka menin härskisti viiden metrin päähän.

Niin siinä vain kävi, että kilpailuajan lähetessä loppuaan Heinolan Ruotsalaisen jäällä nähtiin lyöty mies. Märässä lumisohjossa taivalsin punnitusalueelle kaksi pikkuruista kiiskeä haalarintaskussa. Kun asetin mustan muovipussin vaa’alle, punnitsija näytti epäilevän, josko pussissa oli kalaa ollenkaan. Hyvä, että itsekin löysin pikkuruiset sintit ruttaantuneen muovipussin kulmasta.

Kaiken kukkuraksi 5-vuotias Topi väänsi fileerausveistä haavassa. Kaverilla ei ollut pituutta sen vertaa, että kykenisi itse kairaamaan reiän, mutta niinpä kaveri vain nosti reiästä enemmän kalaa kuin isänsä viereisellä reiällä. 300 grammaa ei riitä Argentiinassa normikokoisen bife de lomon painoksi, mutta Ruotsalaisen penkalla tulos oli huima 5-vuotiaalle erämiehen alulle! Pankaa Topin naama muistiin.

Päivän paras suoritus hirvimiesten pilkkikilpailuissa oli toista kiloa kalaa, kun samana päivänä virallisissa suomenmestaruustaistoissa pilkkimestaruus otettiin reilulla 8 kilolla kalaa. Missä se minun syöntituurini luuraa!

Myöhemmin Topin isä paljasti, että Nautilus ketjukoukulla oli kilpailupäivän ottoviehe. Minun Hopeasiipeni oli kuulema kalastuspiireissä jo eilisen teeren lumia. Asiaani ei auttanut edes 15 sentin siimatapsi ja herkullisiksi salaisen reseptin mukaan maustetut kärpäsentoukat.

Eräohjelmien camp-klassikko on syntynyt

torstai 18. maaliskuuta 2010

Tasaisin väliajoin televisioiltoihin ilmestyy ohjelma tai peräti ohjelmasarja, josta tulee välittömästi oman genrensä camp-huumoria. Tämän talven parasta campia tarjotaan tiistai-iltaisin Jim-kanavalla, kun Hissu Hietalahti ja Tommi Korpela tötöilevät matkailukalastuksen puitteissa Pohjois-Kalotilla.
Kenraali Pancho ja Pojat Pohjois-Kalotilla -ohjelmasarja on hakenut tapahtumamiljöönsä lähinnä Norjan vuonoista Pohjois-Atlantilla ja tunturi-Lapista. Pojat kyllä itse puhuvat jatkuvasti ohjelmassa Jäämerestä, mutta sattuuhan sitä.
Formaatin ajatuksena lienee alunperin ollut mainostaa suomalaista leipä- ja oluttuotantoa. Harvoin olen nähnyt niin tökeröä mainossijoittelua kuin tässä ohjelmassa. Tuotekuvaston päämannekiinien ansioksi on kuitenkin luettava se, ettei heillä itselläänkään pidä pokeri näissä kohdissa, joissa tuotemarkkinointi on räikeimmillään.
Korpelasta ja Hietalahdesta on joissakin puffimateriaaleissa kerrottu, että he ovat keskimääräistä intohimoisempia kalastajia, eli virveliä on viskottu muuallakin kuin tuotantoyhtiön saunailloissa. Tämä väitetty osaaminen on hienosti peitetty ohjelmassa. Korpela ja Hietalahti ovat avuttomia erämiehiä.
Eräohjelman kuningasajatuksena lienee ollut, että taistelupari ajetaan aina autolla suoraan veneen viereen tai joenpenkalle. Sitten eräoppaat ojentavat kaveruksille käteen laitteet, joilla nämä räpiköivät ohjelman läpi. Jos sählääminen naurattaa katsojaa, naurattaa se myös taisteluparia.
Hauskinta on silloin, kun näkee, miten Hietalahti ja erityisesti Korpela yrittävät pitää pokeriaan kurissa. Näissä pysähtyvissä kohtauksissa pitäisi ilmeisesti sanoa jotakin, mutta kun ei… ei vaan tule muuta kuin kiusaantunut katse alta kulmien kameramiestä kohti.
Terapeuttisinta ohjelmassa on se, että kalastava yleisö voi hekotella osaamattomuudelle turvallisesti tv-ruudun takana. Tämä camp-klassikko on oikeastaan Big Brother -formaatin muunnos. Sisätiloihin sulkemisen sijasta kaksi kaveria yrittää olla mahdollisimman filmaattisia Pohjois-Kalotin erämaaoloissa. Ja yleisö tirkistelee kaveruksia ruudun läpi.
Yksi asia on, jota tässä ohjelmassa ei ole onnistuttu pilaamaan. Pohjois-Kalotin maisemat ovat kauneudessaan vaikuttavia. Me peräpohjolalaiset emme sitä käsitä, mutta Pohjois-Kalotti on maailman kauneimpia ja samalla vaarattomimpia paikkoja, ainakin jos vedenpinnalla pysytään. Suosittelen.
Vaikka pidänkin hyvien näyttelijöiden pilaamasta eräohjelmasta, yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi ihmeessä Hietalahti on ottanut mukaansa sen rottamaisen, kylmästä värisevän koirakkeen mukaan matkalle?

Riistakolmion kimpussa

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Tämänkertainen riistakolmiolaskenta meni maaliskuun puolelle. Tänä talvena lumitilanne on ollut kertakaikkiaan sellainen, että laskentaan ei tammi-helmikuussa päästy. Mutta niin vain tälläkin kertaa tuhannet suomalaismetsästäjät ovat homman taas kerran tunnolla hoitaneet. Niin mekin.

Riistakolmion sivut ovat kolme kilometriä suuntaansa. Se on paperilla niukasti, mutta lumisessa maastossa se tietää hikea ja rakkuloita. Meidän porukka jakaantui kahteen: lumikenkä- ja suksipartioon. Minä pääsin hiihtelemään kokeneen suunnistajan kanssa. Siellä sitä pöpelikössä viiletettiin: yritin nurkumatta pysytellä peesissä, kun Heikki sivakoi umpihangessa eteenpäin. Hiihdimme takaisin juuri tekemäämme latua pitkin, ja silloin alkoi hiki valua, kun Heikki päästeli valmiilla ladulla menemään.

Meidän sivulta ei löytynyt kuin oravan, ketun ja jäniksen jälkiä. Lintujakaan ei näkynyt lainkaan. Myös sorkkaeläimet loistivat poissaolollaan.

Kun havainnot oli merkitty karttaan ja lomakkeeseen, joimme hikisinä kahvit ja rupesimme henkisesti valmistautumaan pilkkikisoihin. Hirvestystienoolla on useampi hirviporukka, ja pilkki-isännyys on tänä vuonna meidän porukan harteilla. Vuosikymmenten rutiini näkyi tässäkin, eikä parin viikon päästä pidettävän kilpailun järjestelyissä juuri ongelmakohtia ilmaantunut.

Toivottavasti kilpailupäiväksi sattuu hieno keli. Oma tavoitteeni on yksinkertainen: ainakin yksi kala pitää saada ylös. Sekin olisi jo paremmin kuin viikko sitten, jolloin liuotin hopeäsiipeä ilman ensimmäistäkään nykäystä. Ei jäänyt muuta muistoa, kuin että jäässä oli kaksi kantta, ja alempi jää oli reilut puoli metriä paksu. Siinä ei monta reikää kairattu, kun harteissa  alkoi tuntua, että nyt piisaa.