16.7.2010 kello 13:44, kirjoittaja: tieaho
 Terveiset Pohjois-Norjasta!
Piipahdin Varanginvuonolla kuningasrapusafarilla. Tähän vuodenaikaan kuningasrapujen pyynti on ammattikalastajilta kielletty, mutta matkailun alalla kaikki on mahdollista. Oli tuulinen mutta puoliaurinkoinen ilma, kun hyppäsin vaimoni kanssa Edgar Olsenin isännöimään kalastusalukseen Nessebyn satamassa, lähellä Vesisaarta. Olsenin puolitoistavuotias alus oli varustettu kaikilla herkuilla, ja parinkymmenen minuutin matkanteon jälkeen 10,5-metrinen alus hiljensi: olimme ensimmäisellä Olsenin kahdestakymmenestä rapumerrasta.
Jo laiturilla kysyin, oliko rapuja varmasti tulossa. Edgar hymyili salaperäisesti ja sanoi, että koskaan ei tiedä. Kun vinssi alkoi nostaa rapumertaa (1,5 x 1,5 x ,7 m) 90 metrin syvyydestä, pohdiskelin tilannetta. ALuksen vuokra oli 1000 kruunua tunnilta, ja kolmesta tunnista oli puhe. Jos kaikki 20 mertaa pitäisi kokea, aikaa ei jäisi lainkaan kalastukselle. Minulla näet oli tietysti jo juksausvälineet viritettynä kannella!
Loputtomalta tuntuvan vinssauksen jälkeen merkkiliina tuli näkyviin, ja heti sen jälkeen merta. Se oli päältä levän peitossa, mutta näin heti, että sisällä oli elämää. Kun Edgar repäisi pohjanarun irti, merrasta valui puolensataa kuningasrapua kannelle. Valtavat otukset lähtivät heti vaeltelemaan täkillä. Niitä ei päässyt pakoon, sillä niitä oli hetikohta joka paikassa. Valtavat sakset näyttivät pelottavilta pidempien, paksujen jalkojen välissä.
Läheltä katsottuna kuningasravun naama on yhtä etovan näköinen kuin jokiravulla, mutta mittasuhteet olivat tietysti toista luokkaa. Edgar kertoi, että joukossa oli muutama puolenkymmenen kilon painoinen otus, mutta muut olivat pienempiä. Täälläkin tunnetaan alamitta, ja ne ravut, joiden selkäpanssarin läpimitta oli vähemmän kuin 13,7 senttiä, päästettiin takaisin mereen. Suurimmillaanhan kuningasrapu painaa noin 15 kiloa, ja noin 5-kiloisen ravun nähdessäni jäin pohtimaan, millainen mörkö olisi sitä kolme kertaa isompi predaattori.
Kokeilin yhden ravun puristusta tarjoamalla sille hohtimen vartta. Puristus oli kova. Edgarkin varoitti, että saksissa on voimaa. Hänellä oli aluksen kannella vapaa-ajan teräksestä tehty neliskulmainen astia, jonne hän alkoi heitellä katkottuja ravun jalkoja. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän jäähdytti ravut merivedellä, ja ateria oli valmis. Herranjestas niitä rapuleipiä! Liha maistui tutulta, vähän kuin jokirapu, mutta lihapalojen koko etäännytti perinteistä jokirapukokemusta. Jotenkin ateriassa oli enemmän lihan makua.
Onneksi rapumertojen kokeminen jäi ensimmäiseen mertaan. Kun pienet ravut oli heitetty mereen, Edgar ohjasi aluksen seitimatalikolle, jonka yli liu’uimme muutaman kerran. Kuten ennenkin, seitit nappasivat litkaan välivedessä, ja jokaisella nostokerralla siiman päässä oli pari, kolme kiloista seitiä. Kuten kalamiehillä yleensä, minullakin nälkä kasvoi syödessä. Pyysin Edgaria kokeilemaan kissakalaa. Vajaat kymmenen minuuttia ajoa, ja sain kissakalan heti ensimmäisellä liu’ulla: puolitoista, pari kiloa. Se ei voinut vastustaa punakeltaista, 300 grammaista kuvaa, jonka koukkuun olin virittänyt seitinpyrstöstä palasen.
Seuraavalla liu’ulla nappasi jo isompi kala, 6-kiloinen turska. Sellaisen kelaaminen sadan metrin päästä tuo jo urheilun makua kalastukseen. Hiki pukkasi kainaloihin pelastusmispuvussa, kun veivasin kampea minuuttitolkulla vapaa samalla pumpaten. Edgarillakin oli houkutin vedessä, ja saimme pienempiä turskia, mutta safarin vuokra-aika alkoi lähestyä tappia. Piti lopettaa, vaikka mieli olisi tehnyt jatkaa. Tasan kolme tuntia lähdöstä kiinnityimme Nessabyn satamaan. Kokemus oli maksamisen arvoista.
Tuntuu siltä, että Varangilla kalaa on paremmin kuin Lofoottien puolella. Voihan se tietysti olla kipparinkin ansio. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että olen ollut puolenkymmentä kertaa Tromssan ja Trondheimin välisellä vesialueella, enkä vastaavanlaista syöntiä ole siellä kokenut, vaikka omatoimisen kalastuksen lisäksi olen ollut mukana myös kipparoiduilla reissuilla. Pitäisiköhän Varangin vuonon arktisiin oloihin palata miesporukan kanssa myöhemmin uudestaan?
Hieno kokemus!
Tagit: kalastus, kuningasrapu, Pohjois-Norja
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
20.6.2010 kello 18:59, kirjoittaja: tieaho
Viisi vuotta sitten, noin 6,5 tunnin suunnistusosuuteni jälkeen, vannoin julkisesti, että en osallistu Jukolaan enää ikinä. Viisi vuotta kaiken muuttaa voi. Sieltähän meikäläinen löysi itsenstä puolijoukkueteltasta lauantaina Kytäjän Jukolasta. Koska pysäköintialueelta oli tolkuton matka majoituspisteeseen, tapasin Jouluksi kotiin -joukkueen kilpatoverit puolimatkan krouvista (lue Mallasrasti). Vettä tihuutti, ja joukkue pohdiskeli janojuomien äärellä, miten homma hoidetaan niin, että päästää jouluksi kotiin.
Teltassa opetettiin eräälle kavereista alusta pitäen karttamerkit ja kompassin käyttö. Lopulta oman suorituksensa reiluun neljään tuntiin vetänyt kilpakumppani kun kertoi käyttäneensä karttaa ja kompassia viimeksi 35, tai no okei, 25 vuotta sitten. No olihan tässä välillä tainnut olla jotakin firmaliigaakin… Iltaa kohden vesisade vain yltyi, ja paikattu puolijoukkueteltta vuoti kuin seula. En ole aivan varma, mutta luulen yön aikana uimapatjani siirtyneen teltassa puoli metriä toiseen suuntaan (vedenpaisumuksessa uimapatja on kelpo alusta).
Joukkueen johtaja, reservin kapteeni Hoopee lähti urheana aloitusosuudelle yhdeltätoista illalla. Vettä tuli ja lähtöalueella näytetyssä videoscreen-haastattelussa pääministerinä loppuun marinoitu Matti Vanhanen totesi: Gallialaisia siteeraten: hulluja nuo suunnistajat. Sadepilvetä piiskasivat peltoalueelle 5 sentin kurasohjon, ja yöstä tuli pimeä kuin etelän viidakossa. Kamerakin kostui ja hyvin alkanut videourani katkesi juuri ennen yhteislähtöä.
Toisin kuin kaikki odottivat, Hoopee ilmestyi reilun neljän tunnin jälkeen kilpa-alueelle. Siinä sitten saunan jälkeen kuunneltiin teltassa vaitonaisina, kun mies selvitteli reitin kauheuksia ja vaikeusasteita.
Kun itse pääsin seuraavana aamuna, valoisaan aikaan yhteislähdössä liikkeelle, ihmettelin useaan kertaan ääneen metsässä, miten Hoopee ja muut huippusuunnistajat pystyivät yöllä, piiskaavassa sateessa taiteilla itsensä suunnistusreittinsä läpi ilman hengenmenetyksiä. Olin toki nähnyt jo yöllä ensiaputeltassa kavereita jalat ojossa (sairaanhoitajat antoivat jalkavammaisille ensiapua), mutta ihme, ettei mitään järkyttävää yön aikana tapahtunut. Irtolohkareet, valtavat jyrkänteet, nousuja, laskuja ja taas nousuja, tiheää ryteikköä ja vetelää suota siellä täällä. Kytäjän olosuhteet ja reititys olivat jotain aivan muuta kuin Sippu-Jukolassa viisi vuotta sitten!
Selviydyin omasta pikaosuudestani (reilut kuusi kilometriä, 17 rastia) reilussa kolmessa tunnissa. Se oli nappisuoritus, vaikka etsinkin ensimmäistä rastia 40 minuuttia. Mukanani oli myös FRW:n gps-tallennin, mutta se mykistyi 4,5 viiden kilometrin tarpomisen jälkeen: yhteys satelliitteihin katkesi. Sanottakoon, että tuon 4,5 kilometrin osuuden olisi voinut suoraa patikoiden taivaltaa 2,7 kilometriin, mutta metsässä ei ole linnunteitä. Syke pysyi siedettävällä tasolla, koska jo edellispäivänä toimittajakollega oli varoittanut reitin vaikeudesta. Yritin siis suunnistaa tarkasti – kävellen etupäässä.
Loppusuoralla vedin vielä jalat hapoille ja ei kun löylyyn. Nannaa se tekee, kun jääkylmän suihkun jälkeen pääsee telttasaunaan, jossa on puolenkymmentä kiuasta rivissä. Salakavalasti hiipivä löyly pehmentää lihakset ja saa pään taas pelaamaan. Pesun jälkeen kasattiin tavarat ja jätettiin teltta sotilaiden purettavaksi. Tietysti ryhmästä otettiin kuva, ja poksautettiin onnistumisen kunniaksi vähän kuohuvaa.
Tätä kirjoitettaessa online-tulospalvelu väittää, että meidät olisi joukkueena diskattu, mutta tilanne on selvitetty: Lähtönumeromme oli tänä vuonna 1457, mutta ensi vuonna se olisi noin 1260. Hieno suoritus, vaikka olot Kytäjällä olivat kiirastulimaiset!
Tagit: Kytäjä, suunnistus
Aihe: Yleinen | 2 Kommenttia »
20.5.2010 kello 8:29, kirjoittaja: tieaho
Tätä ilman ei voi elää! Olen käynyt parin vuoden tauon jälkeen taas iltarasteilla. Tiistaina ravasin Kyminlinnan lentokentän pohjoispuolisessa maastossa, Pahavuorella. C-reitti meni vajaassa tunnissa. Keljuinta oli uusissa nappulatossuissa liukastelu kallioisella polulla. Hauskinta se, että reitin lähtöpistettä etsittiin työkaverin kanssa oikein tosissaan. Se kun oli toista kilometriä ilmoittautumisalueelta pohjoiseen.
Rannikkorastien nimellä tehty kesäohjelma on kehittynyt parin vuoden takaisista iltarasteista häikäisevällä tavalla. Enää ei tarvitse itse lähtöalueella piirtää rasteja karttaan! Kaikilta reittivaihtoehdoilta löytyy valmiiksipainetut reitit. Kartan ja Emitin saa vitosella, ja sitten ei muuta kuin menoksi. Kaikkein paras herkku on kuitenkin jälkipeli.
Reittihärveli on verkkoon rakennettu karttapalvelu, josta löytyy kaikki reitit, ja mikä parasta, reitille voi helposti piirtää oman suunnistustaipaleensa! Onko mitään opettavaisempaa kuin vertailla omaa vaellusta toisten poukkoiluun samalla reitillä. Ohjelma mahdollistaa myös useampien reittien piirtymisen samaan karttapohjaan. Siinä näkee heti erot. Ja kun suoritusaikakin on näkyvillä, on helppo päätellä, missä kohtaa itsellä meni pieleen.
Vajaan kuukauden päästä pitäisi välttää eksyminen Kytäjän Jukolassa. Olen vakuuttunut, että pärjään tänä vuonna paremmin kuin 2005 Sippu-Jukolassa (3. osuus vei reilusti yli kuusi tuntia:). Ja kun näin käy, voin kiittää siitä erityisesti tätä nerokasta reittihärveliä, joka on tuonut harjoitteluuni 90 prosenttia lisää tehoa. Loistavaa suunnistuspalvelua!
Tagit: Jukola, suunnistus
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
3.5.2010 kello 14:24, kirjoittaja: tieaho
Mustarastaalla on jo pesässä seuraava sukupolvi tulossa!
Tänä keväänä jätin työn muistojuhlan (vapun) väliin. Kun muut korkkasivat kuohareitaan, painoin lisää kaasua ja pääsin jo perjantai-iltana luonnon ääreen. Ilma Päijät-Hämeessä oli vapunaattona puolipilvinen, matalalta iltataivaalta pilkistelevä aurinko teki kivan säväyksen harmaanruskeaan mökkimaisemaan. Ei muuta kuin klapeja pesään ja mökki lämpimäksi.
Vielä viime viikon maanantaina järvi oli ollut mustaa hohkaavan jään peitossa, mutta nyt järvi oli puoliksi auki. Lunta ei ollut metsässä enää kuin synkimmässä kuusikossa pienissä kasoissa. Meteli luonnossa oli hirvittävä: talitiaiset ja rastaat vihelsivät kilpaa, ja palokärkikin veteli sähkötolpan kupeeseen pitkiä sarjojaan. Kuikkakin huuteli jossain etäämpänä järvellä. Sitä oli kiva kuunnella saunasavujen äärellä.
Pari megakarismaattista laulujoutsenta lipui jo rantasulassa. Härkälinnut metelöivät yöhön saakka, ja katiskalle mennessä pyrähti rannasta neljän tavin joukkue hermostuneeseen muodostelmalentoonsa. Ruskeaksi mädäntyneen ruovikon takana näkyi olevan muutama haapanakin heinäsorsien joukossa. Mustarastaan pesässä puukasassa oli jo kolme vihertävää munaa.
Vappupäivänä suuret, mustat jäälautat halkeilivat järven länsi- ja eteläpäästä. Kelluva laiturini oli kuitenkin tukevasti paikallaan, sillä olin sitonut sen paksuilla naruilla päästään lähipuihin kiinni. Eipä lähtenyt laituri tänä vuonna sijoiltaan jäiden liikkeestä! Rutina vaan kävi, mutta jäät antoivat periksi, ei laituri.
Katiska on tietysti ollut järvessä jo parisen viikkoa. Laitoin sen ojansuuhun, josta on keväisin aina jotakin tullut. Kummallisena kokemuksena voinee kirjata ylös sen, että sain ojasta, puolimetrisestä vedestä, ensimmäiseksi matikan. Kyllähän ne viisisenttiset matikanpoikaset vielä rantavedessä ymmärtää, mutta vajaat puolikiloinen matikka ojassa oli meikäläiselle kokemuksena ensimmäinen.
Matikan jälkeen katiskaan on löytänyt vain vajaan kyynärän pituinen hauenpoika ja pari särkeä.
Sunnuntaina päivä alkoi mukavalla äänihavainnolla. Järvisaaressa urosteeri käyskenteli lyyrapyrstö pörhöllään ja kujersi niin, että saari raikui. Puihin nousseet lokit ihmettelivät mustaa lintua reviirillään. Vaan eipä näkynyt teerellä kavereita. Aikaisempina vuosina saaressa ja jäällä sen vieressä on nähty toistakymmentä teereä. Nyt vain yksi.
Sunnuntaina mieleen jäi myös ennen kokematon havainto. Kun järvi oli ollut vappuaattona vielä osittain jään peitossa, vesi aukeillakin kohdilla seisoi paikallaan. Kun koko järvi aukesi, niin jopa nähtiin selällä vaahtopäitäkin. Oikeastaan nuo vaahtopäät tekivät viikonloppuna kaikkein suurimman vaikutuksen: kevät on jo pitkällä.
Kohta on jo kesä!
Tagit: kevät, kevätmuutto, linnut
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
8.4.2010 kello 10:04, kirjoittaja: tieaho
Suomessa käydään sissisotaa! Vai terroristeistako pitäisi puhua? Vastakkain ovat RKTL:n susitutkijat ja yläsavolaiset metsästäjät. Uhrit löytyvät nelijalkaisten puolelta eli susien joukoista. Jotakin lienee pielessä, jos yläsavolaisen riistanhoitoyhdistyksen hallituksen jäsenen kotoa löytyy tuore suden ruho.
Samalla alueella eläinlääkäri on joutunut lopettamaan jalkanarussa nääntyneen suden, ja susikolaripaikalle on pystytetty risti, jossa lukee: ”Lepää rauhassa! T. RLKT. Mitä ilmeisimmin viesti on osoitettu riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselle eli RKTL:lle.
RKTL:n mukaan Suomen susikanta on harventunut huolestuttavasti. Helmikuisen arvion mukaan Suomessa on 150–160 sutta. Suomen Metsästäjäliito ehätti tämän jälkeen ilmoittamaan oman susikanta-arvionsa: Suomessa on sen mukaan 279—362 sutta. Tarkasti on sudet laskettu!
RKTL:n mukaan Suomessa oli vielä vuonna 2006 noin 250 sutta. Määrä oli kaksinkertaistunut edellisen kymmenen vuoden aikana. Nyt kanta on taas vähentynyt dramaattisesti, ja syyksi epäillään lisääntynyttä salakaatoa. Terrorismin musta alue löytyy sieltä, missä sudet ovat eniten lisääntyneet, eli Kainuusta ja Ylä-Savosta.
Salakaadot ovat ongelma myös muiden suurpetojen suhteen. Suomessa onkin valmisteilla metsästyslain muutos, joka tähtää salametsästäjien sektoriin. Jos muutos toteutuu, lakiin saadaan säännökset törkeästä metsästysrikoksesta ja törkeästä saaliin kätkemisestä.
Tällaisten rikosten tutkiminen antaisi poliisille mahdollisuuden pakkokeinojen käyttöön. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että poliisi voisi matkapuhelimen sijaintitietojen tutkimisen lisäksi myös kuunnella metsästäjien puhelinliikennettä. Tällaiseen toimintaanhan on päästy Suomessa toistaiseksi vain raskaan huume- ja talousrikollisuuden tutkimisessa. Peli siis kovenee suomalaiskorvessa!
PS. Maallikoille on syytä tässä kohtaa muistuttaa, että Suomessa on sekä Metsästäjäin Keskusjärjestö että vuonna 1921 perustettu Suomen Metsästäjäliitto, joka mainostaa itseään Suomen suurimpana vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuvana metsästäjien etujärjestönä. Liiton jäsenistö koostuu yli 2 500 metsästysseurasta ja näiden yli 150 000 jäsenestä.
Metsästäjäin Keskusjärjestö perustettiin vuonna 1962 metsästyslailla. Tätä puolivaltiollista järjestöä pidetään Suomessa virallisena metsästysjärjestönä, johon jokainen pakollisen metsästäjävakuutuksen saanut metsästäjä kuuluu.
Metsästäjäin Keskusjärjestön tuloista pääosan muodostaa riistanhoitomaksujen suuruinen valtionavustus. Metsästäjävakuutuksen lisäksi MKJ ylläpitää lakisääteistä metsästäjärekisteriä ja huolehtii riistanhoitomaksujen keräämisestä valtiolle.
Virallisen asemansa vuoksi MKJ ei ole julkisuudessa yleensä mistään eri mieltä RKTL:n kanssa. Tässäkin tapauksessa susikiistan toisena puolena on kunnostautunut Suomen Metsästäjäliitto, ei Metsästäjäin Keskusjärjestö.
Tagit: metsästys, salakaato, susi
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
6.4.2010 kello 10:27, kirjoittaja: tieaho
Kevät on tullut! Viime vuonna lintujen kevätmuutto meni meikäläiseltä huomaamatta ohi, kun Etelä-Amerikassa ei ollut samanlaista seurantaa kuin Kymen Sanomissa tapaa keväisin olla. Nyt on kuitenkin tilanne hallinnassa. Lintuputkikin oli ensimmäistä kertaa pääsiäisenä stondiksessa mökin kuistilla. Surkeaa kyllä, järven selälle ei nähnyt putkella lainkaan, kun sade ja järvenjäästä nouseva höyry teki miljöön läpinäkemättömäksi.
Meininki on maastossa nyt hurjaa. Hyvissä ajoin ennen aurinkonnousua kuuluu jo mustarastaan vihellys. Teeret purisevat järven jäällä, ja peipot kilpailevat lintulaudalla mustarastaiden, käpytikan ja lukuisten tiaisten kanssa. Meininki on mökkipihalla niin hurjaa, että talvella niin röyhkeä närhikin joutuu katsomaan peliä sivummalta. Tiaiset huutavat niin, että korviin sattuu.
Taisin käydä viikonloppuna viimeistä kertaa tänä keväänä pilkillä. Kaira solahti puikkojään läpi melkein työntämällä. Jäässä taisi olla peräti kolme eri kerrosta ennen kuin pora otti makeaan järviveteen. Jää on vielä reilun puolen metrin paksuinen, eikä pääsiäisten runsaasta lumisateista huolimatta vesi ole juurikaan noussut rantajään päälle.
Pihapiiriin asetin viisi uutta linnunpönttöä, ja sinitiainen kävi kurkistelemassa heti 28-millisiä reikiä. Mitta on kuin niille oppikirjan mukaan tehty. Saa nähdä, miten käy. Olinko jo myöhässä, sillä sinitiaiset ovat mekastaneet mökkimiljöössä jo pari viikkoa kurkku suorana ja pyrstö terhakkaasti keikkuen.
Maantien varressa näin myös sepelkyyhkyn. Tuon jalon kiitäjän näkeminen saa aina metsästyksen harrastajan hyvälle tuulelle. Elokuussa on taas pellolla pudotettavaa.
Mökkipäiväkirjan mukaan kevät on Heinolan suunnalla myöhässä, sillä yhtään vesilintua en järvellä nähnyt. Johtunee siitä, ettei edes ojien edessä ollut kunnolla vettä jäällä. Näistä spoteistahan ne kevään ensimmäiset telkät ja heinäsorsat tavataan. Eiköhän parin viikon päästä ole järvenselällä ja ojien edustalla sula näkyvissä! Olisikohan silloin jo kirjosieppojakin maisemissa…
Kevättä odotellessa!
Tagit: kevätmuutto, linnut
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
22.3.2010 kello 10:34, kirjoittaja: tieaho
 Pankaa naama muistiin. Topi oli sunnuntaina hurjassa vedossa. 5-vuotias pilkkijonglööri kiskoi pilkkikisassa 17 kertaa enemmän kalaa kuin meikäläinen. Ei ihme, että hirvisoppa maistui kovan mittelön perään. Miksi osaaminen ja tuuri eivät koskaan osu samaan henkilöön? Tämä oli ensimmäinen, joskin retorinen kysymykseni sunnuntaina, kun hirvimiesten pilkkikilpailun päätteeksi pääsin jonon perässä vaa’alle. 18 grammaa! 2 pienen pientä tahtokiiskeä, jotka sain kilpailuajan viimeisellä puolituntisella parista metristä pienen saaren ruovikon reunasta.
Kilpailu alkoi aamutuimaan leppoisissa merkeissä. Syvyyskäyrät oli pantu jo aamukahvipöydässä mielikuvakartastoon, ja reitti varmoille ottipaikoille kävi rivakasti viivasuoraan kävellen. Vaan ei, vaikka porasin puolensataa reikää lähes metriseen jäähän, ei hotspottia löytynyt. Hain kalaa vajaasta puolesta metristä lähtien. Syvimmällä taisin olla melkein kymmenessä metrissä.
Muuta ei tullut kuin lunta niskaan. Joku lentokoneharrastajakin irvaili kilpailualueen yläpuolella. Näkyikö peräti virneessä oleva naamakin, kun kone kaartoi yläpuolellamme puolikaasulla. Ja niin kuin tapana on, aivan lähellä istui mies, joka kiskoi siimaa ylös tämän tästä. Ei nykäystäkään Vaikka menin härskisti viiden metrin päähän.
Niin siinä vain kävi, että kilpailuajan lähetessä loppuaan Heinolan Ruotsalaisen jäällä nähtiin lyöty mies. Märässä lumisohjossa taivalsin punnitusalueelle kaksi pikkuruista kiiskeä haalarintaskussa. Kun asetin mustan muovipussin vaa’alle, punnitsija näytti epäilevän, josko pussissa oli kalaa ollenkaan. Hyvä, että itsekin löysin pikkuruiset sintit ruttaantuneen muovipussin kulmasta.
Kaiken kukkuraksi 5-vuotias Topi väänsi fileerausveistä haavassa. Kaverilla ei ollut pituutta sen vertaa, että kykenisi itse kairaamaan reiän, mutta niinpä kaveri vain nosti reiästä enemmän kalaa kuin isänsä viereisellä reiällä. 300 grammaa ei riitä Argentiinassa normikokoisen bife de lomon painoksi, mutta Ruotsalaisen penkalla tulos oli huima 5-vuotiaalle erämiehen alulle! Pankaa Topin naama muistiin.
Päivän paras suoritus hirvimiesten pilkkikilpailuissa oli toista kiloa kalaa, kun samana päivänä virallisissa suomenmestaruustaistoissa pilkkimestaruus otettiin reilulla 8 kilolla kalaa. Missä se minun syöntituurini luuraa!
Myöhemmin Topin isä paljasti, että Nautilus ketjukoukulla oli kilpailupäivän ottoviehe. Minun Hopeasiipeni oli kuulema kalastuspiireissä jo eilisen teeren lumia. Asiaani ei auttanut edes 15 sentin siimatapsi ja herkullisiksi salaisen reseptin mukaan maustetut kärpäsentoukat.
Tagit: kalastus, kilpailu, pilkki
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
18.3.2010 kello 9:55, kirjoittaja: tieaho
Tasaisin väliajoin televisioiltoihin ilmestyy ohjelma tai peräti ohjelmasarja, josta tulee välittömästi oman genrensä camp-huumoria. Tämän talven parasta campia tarjotaan tiistai-iltaisin Jim-kanavalla, kun Hissu Hietalahti ja Tommi Korpela tötöilevät matkailukalastuksen puitteissa Pohjois-Kalotilla.
Kenraali Pancho ja Pojat Pohjois-Kalotilla -ohjelmasarja on hakenut tapahtumamiljöönsä lähinnä Norjan vuonoista Pohjois-Atlantilla ja tunturi-Lapista. Pojat kyllä itse puhuvat jatkuvasti ohjelmassa Jäämerestä, mutta sattuuhan sitä.
Formaatin ajatuksena lienee alunperin ollut mainostaa suomalaista leipä- ja oluttuotantoa. Harvoin olen nähnyt niin tökeröä mainossijoittelua kuin tässä ohjelmassa. Tuotekuvaston päämannekiinien ansioksi on kuitenkin luettava se, ettei heillä itselläänkään pidä pokeri näissä kohdissa, joissa tuotemarkkinointi on räikeimmillään.
Korpelasta ja Hietalahdesta on joissakin puffimateriaaleissa kerrottu, että he ovat keskimääräistä intohimoisempia kalastajia, eli virveliä on viskottu muuallakin kuin tuotantoyhtiön saunailloissa. Tämä väitetty osaaminen on hienosti peitetty ohjelmassa. Korpela ja Hietalahti ovat avuttomia erämiehiä.
Eräohjelman kuningasajatuksena lienee ollut, että taistelupari ajetaan aina autolla suoraan veneen viereen tai joenpenkalle. Sitten eräoppaat ojentavat kaveruksille käteen laitteet, joilla nämä räpiköivät ohjelman läpi. Jos sählääminen naurattaa katsojaa, naurattaa se myös taisteluparia.
Hauskinta on silloin, kun näkee, miten Hietalahti ja erityisesti Korpela yrittävät pitää pokeriaan kurissa. Näissä pysähtyvissä kohtauksissa pitäisi ilmeisesti sanoa jotakin, mutta kun ei… ei vaan tule muuta kuin kiusaantunut katse alta kulmien kameramiestä kohti.
Terapeuttisinta ohjelmassa on se, että kalastava yleisö voi hekotella osaamattomuudelle turvallisesti tv-ruudun takana. Tämä camp-klassikko on oikeastaan Big Brother -formaatin muunnos. Sisätiloihin sulkemisen sijasta kaksi kaveria yrittää olla mahdollisimman filmaattisia Pohjois-Kalotin erämaaoloissa. Ja yleisö tirkistelee kaveruksia ruudun läpi.
Yksi asia on, jota tässä ohjelmassa ei ole onnistuttu pilaamaan. Pohjois-Kalotin maisemat ovat kauneudessaan vaikuttavia. Me peräpohjolalaiset emme sitä käsitä, mutta Pohjois-Kalotti on maailman kauneimpia ja samalla vaarattomimpia paikkoja, ainakin jos vedenpinnalla pysytään. Suosittelen.
Vaikka pidänkin hyvien näyttelijöiden pilaamasta eräohjelmasta, yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi ihmeessä Hietalahti on ottanut mukaansa sen rottamaisen, kylmästä värisevän koirakkeen mukaan matkalle?
Tagit: erä, kalastus, media
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
7.3.2010 kello 18:37, kirjoittaja: tieaho
Tämänkertainen riistakolmiolaskenta meni maaliskuun puolelle. Tänä talvena lumitilanne on ollut kertakaikkiaan sellainen, että laskentaan ei tammi-helmikuussa päästy. Mutta niin vain tälläkin kertaa tuhannet suomalaismetsästäjät ovat homman taas kerran tunnolla hoitaneet. Niin mekin.
Riistakolmion sivut ovat kolme kilometriä suuntaansa. Se on paperilla niukasti, mutta lumisessa maastossa se tietää hikea ja rakkuloita. Meidän porukka jakaantui kahteen: lumikenkä- ja suksipartioon. Minä pääsin hiihtelemään kokeneen suunnistajan kanssa. Siellä sitä pöpelikössä viiletettiin: yritin nurkumatta pysytellä peesissä, kun Heikki sivakoi umpihangessa eteenpäin. Hiihdimme takaisin juuri tekemäämme latua pitkin, ja silloin alkoi hiki valua, kun Heikki päästeli valmiilla ladulla menemään.
Meidän sivulta ei löytynyt kuin oravan, ketun ja jäniksen jälkiä. Lintujakaan ei näkynyt lainkaan. Myös sorkkaeläimet loistivat poissaolollaan.
Kun havainnot oli merkitty karttaan ja lomakkeeseen, joimme hikisinä kahvit ja rupesimme henkisesti valmistautumaan pilkkikisoihin. Hirvestystienoolla on useampi hirviporukka, ja pilkki-isännyys on tänä vuonna meidän porukan harteilla. Vuosikymmenten rutiini näkyi tässäkin, eikä parin viikon päästä pidettävän kilpailun järjestelyissä juuri ongelmakohtia ilmaantunut.
Toivottavasti kilpailupäiväksi sattuu hieno keli. Oma tavoitteeni on yksinkertainen: ainakin yksi kala pitää saada ylös. Sekin olisi jo paremmin kuin viikko sitten, jolloin liuotin hopeäsiipeä ilman ensimmäistäkään nykäystä. Ei jäänyt muuta muistoa, kuin että jäässä oli kaksi kantta, ja alempi jää oli reilut puoli metriä paksu. Siinä ei monta reikää kairattu, kun harteissa alkoi tuntua, että nyt piisaa.
Tagit: pilkki, riistakolmio
Aihe: Yleinen | 2 Kommenttia »
20.2.2010 kello 12:08, kirjoittaja: tieaho
Olen hämmästynyt. Mediatietojen mukaan Suomessa on 250 000 käsiasetta, joista peräti 75 prosenttia olisi puoliautomaattisia. En ole metsästäjillä nähnyt ensimmäistäkään puoliautomaattista käsiasetta. Hiljattain tehdyn metsästäjätutkimuksen mukaan vain 8,6 prosenttia suomalaisista metsästäjistä omistaa käsiaseen. Käsiase, eli mutka kuten alamaailmassa puhutaan, on sellainen lyhyt ”pyssy”, joka mahtuu taskuun.
Suomessa on 326 000 metsästäjää. Jos 8,6 prosenttia heistä omistaa käsiaseen, se tarkoittaa noin 28 000 käsiaseen omistavaa metsästäjää. Jos näistä 75 prosenttia on puoliautomaattisia, suomalaismetsästäjillä on 21000 puoliautomaattista käsiasetta. Missä ne 179000 puoliautomaattista käsiasetta ovat!
Suomen ampumaurheiluliitossa on pari tuhatta jäsentä. Ilman lisenssiä olevia urheiluampujia lienee saman verran. Reserviläisilläkin on omat aseleikkinsä. Nämä arvioni perustuvat tietysti vain mediassa esiteltyihin lukuihin. Olenpa nähnyt sellaisenkin luvun, että Suomessa olisi noin 650000 aseen omistavaa yksityistä henkilöä tai yhteisöä. Voi ollakin. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun seuraa asekeskustelua mediassa. Metsästysharrastuksen vaikeuttaminen käsiasesurmiin vedoten on edesvastuutonta harhaanjohtamista.
Käsiasettahan metsästäjä käyttää vain loukkulopetusaseena. Pärjään itse erinomaisesti revolverilla, joka ladataan jokaisen laukauksen jälkeen. Kaikki sitä hienommalla tekniikalla varustetut käsiaseet ovat turhakkeita. Haulikko ja luodikko ovat metsästäjän varsinaisia työkaluja aktiivisessa urheilumetsästyksessä.
Kauhajoki-tutkintalautakuntahan on nyt suosittellut, että puoliautomaattiset käsiaseet pitäisi lunastaa maksua vastaan. Sisäministeri Anne Holmlund on laskenut, että tällainen ostotoimi maksaisi yli 40 miljoonan euron laskua veronmaksajille.
Tagit: aseluvat, käsiaseet
Aihe: Yleinen | 4 Kommenttia »
|
|
|
