Saappaat jalassa

Tähdenlento! Tämä termi kuvannee parhaiten metsästysseurueemme uusinta jäsentä, eli alkuvuodesta hankittua norjaharmaahirvikoiraa Elliä. Tästä kaunottaresta kypsyi heti rookie-kautena sellainen hirvenseisauttaja,ettei paremmasta väliä.

Hirvikautemme päättyi eilen kahteen vasaan, jotka saatiin samasta ajosta juuri ennen hämärää. Päivä oli täydellinen. Perjantaina satanut paksu lumivaippa teki etukäteistiedustelun helpoksi. Ensimmäiseen passiin oli mukava mennä, kun mottiin johti kahden aikuisen ja yhden vasan tuoreet jäljet.

Kun pienellä porukalla toimii, ja koira on nuori, niin siinähän kävi niin, että hirvet pääsivät pälkähästä. Yksi onnekkaista juoksi meikäläisen ohi vajaan sadan metrin päästä. Mitään ei kuulunut, mitään ei näkynyt. Vain Ellin metsästysapplikaatioon piirtämä viiva kertoi, että läheltä käytti.

Koira haettiin ajon jälkeen muutaman kilometrin päästä tulille. Vasa ja lehmäkin häipyivät metsästysreviiriltämme.

Iltapäivän viimeinen ajo olikin sitten toinen juttu. Siitä syntyi kihelmöivä jännityskuunnelma. Tuskin olin kahlannut passipaikalleni, kun ajomies Roope ilmoitti: ”Elli ottanut hirven haukkuun Esan tiheässä taimikossa. Odottelen vielä vähän aikaa.”

Kuulin Ellin haukun vaimeana edessäni olevan mäen takaa. Olin aitiopaikalla, sillä hyvin todennäköistä olisi, että karkon mahdollisesti ottaessaan hirvet juoksivat minun suuntaani.

Puoli tuntia kului, ja Elli jatkoi haukkumistaan. Jälkikäteen Roope kertoi risukon olleen niin tiheää, ettei hyvää hollia ollut tulla millään. Kuulin Ellin haukun siirtyvän hiljalleen lähemmäs. Etäisyyttä oli vajaat puoli kilometriä. En uskaltanut enää kaivaa puhelinta esiin. Siihen asennetun metsästysohjelman avulla olisin nähnyt koiran sijainnin tarkasti.

Poistin varmistimen ja asetin oikean hanskan niin, että se olisi helppo pudottaa kädestä tilanteen koittaessa. Olin avomaastossa, joten hirven tullessa ainoa vaihtoehto olisi seurata tilannetta liikkumatta, kunnes oikeassa kohdassa pitäisi nostaa ase rivakasti ampuma-asentoon, tähtäys ja pum!

Puolen tunnin haukun jälkeen Roope ilmoitti, että päivä alkaa pimetä. Oli tehtävä jotain. Viisitoista minuuttia vielä haukkua ja lumen vaimentama laukaus kajahti etumaastossa. Roope ilmoitti ampuneensa vasan.

Sen jälkeen alkoi etumaastossa rytistä. Kysyin nopeasti VHF-puhelimessa, mitä tehdään, mutta ampumislupaa ei herunut. Ammuttu vasa oli vielä jaloillaan. Samalla näkyville ravasi lehmä ja vasa. Äkkiä kamera käyntiin ja videokuvaa tilanteesta!

Parivaljakkko nousi viettävää aukkoa suoraan minua kohti. Kuvasin parhaimmillaan ohi menevät otukset kymmenen metrin päästä. Elli haukkui jossain edessä, ja Roope pyysi olemaan varuillaan, jos vaikka ammuttu vasa tulisi lehmä perässä. Tämä ja vasa kääntyivät aukolla suuntaan, jossa Hannu oli passissa. Ilmoitin nopeasti, mitä sinne oli tulossa.

Salamannopeasti käytiin lyhyt puhelinneuvottelu: Hannu sai luvan ampua vasaa, jota olin juuri kuvannut vajaat kolme minuuttia videolle. Se kaadettiin, ja odottelin hetken ase valmiina, josko Roopen ampuma vasa tulisi näkyviin.

Ei tullut. Kaksi vasaa nurin. Ja mikä hienointa, ensimmäinen vasa ammuttiin oppikirjatyyliin. Elli sai upean haukun, pysäytti hirvet ja Roope täräytti. Ja heti perään Hannu täräytti toisen motista ulos pyrkivän toisen vasan. Lehmä meni menojaan. Kuka tietää, vaikka sen sisällä olisi jo uudet vasat kasvamassa…

Kymmenen astetta pakkasta, eikä tuntunut missään! Tuulta ei ollut tänään nimeksikään, joten taivaalta satavat lumiset villakoirat eivät haitanneet hirvimetsästystä lainkaan. (Mitä nyt isommat hiutaleet napsahtelivat karvahatun nylonkangasta vasten, mikä vaikeuttaa maastosta kantautuvien äänien kuulemista.)

Tuskin ehdin istahtaa passipaikalle, kun Markon passipaikalta kuului vaimea tussahdus. Heti perään tuli yllättävän lakoninen viesti: hirvi ammuttu. Marko oli muutaman sadan metrin päästä meikäläisestä, pienen jokipahasen toisella puolella.Kaksi kolmesta päästettiin ylläpitämään kantaa seuraavaan viikonloppuun.

Mitä ilmeisimmin hirvet ottivat karkon meikäläisen edustalta hetkeä aikaisemmin. Taisinpa kuulla pari rasahdustakin etuoikealta, mutta ei tullut myöhemmin mieleenkään mennä tarkastamaan tilanne. Kun tuota lunta oli parina päivänä satanut melko lailla.

Miksi karkko? Keksin heti monta syytä: kolmikko kuuli, kun pysäköimme auton passipaikkani lähelle. Kolmikko haistoi auton viereen päästetyn virtsan (2 metriä sekunnissa tuulta juuri hirvien suuntaan). Kolmikko haistoi aamiaiseksi syömäni sipuliteemakkaran… kaikenlaistahan voi keksiä.

Lopputulos ratkaisee. Se riittää porukalle, kun hirvi on nurin.

Nylkemistilanne oli sekin varsinainen jännitysnäytelmä. Kuten tiedetään, hirvi nostetaan nylkyvajassa takajaloistaan kattoa kohti. Nylkeminen alkaa takapuolen seutuvilta, ja nahkaa nyljetäänä alaspäin, kunnes päästään kurkkuun. Näin tälläkin kertaa, ja Markon hämmästys kasvoi, mitä alemmas päästiin. Luodinreikää kun ei löytynyt, ei vaikka oltiin jo lapaluiden kohdalla.

Tässä kohtaa Heikki epäilikin jo, että joen yli ammuttavaksi ravannut hirvi koki hukkumiskuoleman. Juuri jäätynyt joki kun oli hirvien alla pettänyt, ja joukko oli vajonnut hetkeksi uppeluksiin. Jälkeenpäin näimme kaikki Markon ottamalta videolta, miten hirvet kuitenkin juoksivat joelta kuiville hyvissä voimissa.

Mutta jos vettä oli sittenkin mennyt väärään kurkkuun, ja hirvi oli (ohi)laukauksen kajahtaessa saanut keuhkot vettä täynnä jonkinlaisen äkkisydänpysähdyksen?

Leikki sikseen. Luoti löytyi lavan yläpuolelta. Se oli rusikoinut hirven selkärangan hieman lapojen etupuolelta. Sen vuoksi Markon lakoninen ilmoitus ammutusta hirvestä heti ensimmäisen laukauksen jälkeen. Lehmä oli tuupertunut siihen paikkaan. Yleensähän hirvi etenee hyvän osuman jälkeen helposti parisataa metriä.

Saimme siis myöhemmin todistaa apumistilanteen videolta. Kaikki kolme sorkkaeläintä näkyvät kuvassa, ja niistä keskimmäinen putoaa heti laukauksen jälkeen polvilleen. Lakoninen tapaus.

Taas sama juttu: passiin mennessä tuntui siltä, että tästä ajosta ei tule mitään. Eipä tullutkaan minun kohdalle, mutta viereisessä passissa oleva Hannu pääsi täräyttämään samoilta jalansijoilta vasan ja lehmän. Edellisviikonlopun saamattomuus vaihtui launtaina äkisti toiseen ääriasentoon.

Eikä tässä vielä kaikki: seuraavana päivänä, eli sunnuntaina ajomies Roope otti Elli-koiran auttaessa yksinäisen vasan. Tästä yksineläjästä olimme saaneet vihiä riistakameroiden avulla jo aikaisemmin syksyllä. Täydellinen arvoitus on edelleenkin, miten siitä on tullut orpo.

Hannun edellispäivänä ampuma lehmä oli näet seuramme ensimmäinen tänä syksynä. Olisiko sattunut autokolari? Onhan näitä hirviä jäänyt hirvialueemme tuntumassa kesän jälkeen autojen alle. Ja näyttää hirvikolareita sattuneen muuallakin, kuten Ilta-Sanomien hirvikolarikartta vuosilta 2007-2011 näyttää. Hurjalta näyttää varsinkin Lounais-Suomessa!

Ei ole naapuriseuroistakaan tullut ilmoituksia, että joku olisi ampunut vasan mukana olleen lehmän. Sellainen kun on ehdottomasti kiellettyäkin.

Kun lihaa tuli kolme ruhoa, niin meikäläiseltä meni sunnuntai-iltana yli neljä tuntia, ennen kuin lihoista oli leikattu kalvot pois. Myllyäkin pääsi pyörittämään ihan tosissaan.

Vielä yksi lehmä ja vasa, niin kauden kiintiö on täytetty. Ellei sitten jatketa sen jälkeen pankkihirvillä.

Okei, taas nitistettiin joukolla yksi sonni. Tällä kertaa ajomies Roope sai otuksen eteensä pöpelikössä. Yksi huolella ammuttu laukaus, ja hyväkuntoinen sonni löytyi kirkkaanpunaisen verivanan päästä matalaan kuusitaimikkoon nurertuneena. Kaksi piikkiä kummallakin puolella.

Siitä se show alkoi. Kaatokriteerit tuli näet huonosti täytettyä, mikä annetaan toki anteeksi, kun sonni tuli yllättäen eteen pöpelikössä.  Vettä ei ollut aivan kaatopaikan kupeessa, ja matkaa tiellekin oli useampi sata metriä. Sohjoluminen maastokin näytti vaikealta.

Mutta niin vaan Esa tuli ja täräytti traktorin melkein ruhon viereen. Yksi parimetrinen oja taisi jäädä väliin. Muutama ruiska vetäjä, ja vetonaruun nokastaan köytetty hirvi oli traktorin vietävissä. Maasto näytti hurjalta: horisontaalista ja vertikaalista kulmaa oli suuntaan jos toiseenkin. Vettä, jäätä ja savista alustaa koko matka. Mutta niin lähti hirvi maastosta kuin pöpö löylystä.

Astinlauta taisi menossa hieman vääntyä, mutta uskomatonta akrobatiaa Esa taas kerran metsässä näytti. Nyt ei heiluteltu jonglööripalloja vaan mahtitraktoria.

Onkohan olemassa vielä kilpailuja, jossa traktorit kisaavat keskenään vaikeassa maastossa? Meillä olisi siihen kisaan voittajakandidaatti valmiina.

Näissä tunnelmissa siis lauantaina. Sunnuntaina palattiin plusasteiden puolelle reilusti, ja koiran varassa oltiin. Yhdessä ajossa taisi motista livahtaa neljä hirveä ulos. No, varmasti ainakin kolme.

Tylsäähän metsästys olisi, jos hirvi ei välillä pääsisi vetämään metsämiehiä nenästä.

Lahtivajalla tänään lihoja paloitessa tuli totuus vastaan: ei kannata tehdä huonoja osumia hirvijahdilla. Pakastimeen jauhelihapussukoita laskiessa tunsin itseni jo täydelliseksi toopeksi. Ei mitään järkeä lasketella seitsemää osumaa vasaan.

Ei mitään järkeä lähteä kiikaroimaan elävää riistaa silmälaseilla, jotka on pantu päähän ensimmäistä kertaa edeltävänä iltana, ei niiden hajataittosäätöjen jälkeen.

Jotain hyvääkin viikonloppuun osui. Sunnuntaina ei satanut. Sunnuntaina koulutuksessa oleva kippurahäntämme seurasi hyvin hirveä… pari kilometriä oman riista-alueen toiselle puolelle.

Mitä parannettavaa?

Ammu lähempää. Harkitse kolmesti ampumista epätasaisessa maastossa ravaten pomppivaan vasaan.

Varalipasta kannan mukana myös loppukaudella, varmuuden vuoksi.

Onneksi vasa oli aukealla.

Tunnelmasta toiseen. Perjantaina olin vielä iltapäivällä Oxfordissa. Lämmintä oli reilut kymmenen astetta, lampaat märehtivät laitumilla, eikä pipoa tarvinut muuten kuin esteettiseksi koristeeksi.

Vuorokautta myöhemmin värjöttelinkin sitten jo lumisessa rinteessä. Olin hetkeä aikaisemmin ohittanut puuhun ajaneen auton. Pakkasta puolenkymmentä astetta. Ei ollut kesärenkailla ajaminen helppoa meikäläisellekään.

Sunnuntaina samat lumiolot. Yöllä oli tullut vähän lisääkin lunta, joten hirvien seuraamisen piti olla lasten leikkiä. Olisi pitänyt.

Hirvet pititvät meitä pilkkanaan kaksi päivää. Niitä meni motista ulos niin ovista kuin ikkunoista. Lopulta sunnuntain viimeisessä ajossa päästiin kuumalle jäljelle, joka pysytteli viekkaana motissa.

Usko meinasi loppua niin ajomieheltä kuin -koiraltakin, kunnes sonni tulla tupsahti aukealle. Kaikki oli kohdallaan: ei tuulta, aurinko puolipilvessä ja pakkasta tuskin viittä astetta. Voisiko metsästäjän päivä enää hienompi olla?

Aukolle kaadettu hirvisonni olisi varmaan tästä kaikesta eri mieltä.

Kun kaksi päivää menee metsässä tyhjää hakiessa, tunteet ja visiot nousevat pintaan. Näin kävi meille tänään, kun raahauduimme vihmasateesta kolmen plusasteen jäykistäminä tulille. Ensimmäistäkään makkaraa ei ehditty paistaa ennen kuin pettynyt mieli alkoi luovia.

Meillä on kaatoalueella yksi tienylityspaikka, jossa hirvet ovat juksanneet meitä vuosikausia. Näkyvyyttä paikalla riittää, liiaksikin. Vartioitavaa ylimenoaukkoa riittää vajaan puolen kilometrin matkalta. Yksi mies ei sellaiseen aukkoon riitä, sillä maaston muoto ehkäisee täydellisen aluehallinnan.

Aloimmekin pohtia, että keskelle aukkoa pitäisi saada hirvenammuntatorni, josta pääsisiä ampumaan alaviistoon molempiin suuntiin. Näin saataisiin aukko yhdellä miehellä vahdittavaksi.

Tornissa pitäisi tietysti olla kaiteet. Näin saataisiin ampuma-asentoon pitkälle matkalle tarvittavaa vakautta. Kaiteen lisäksi tornissa voisi olla umpiparras, jotta tuuli ei pääsisi liikaa puhaltamaan metsästäjän läpi.

Ja kun joukkueessa on erimittaisia ampujia, pitäisi kaiteen olla korkeudeltaan säädettävä. Oikeastaan tornin korkeuttakin pitäisi voida säätää hydraulisesti! Sellainen astuttava malli olisi paras, joka nousisi maan pinnasta suoraan viiteen-seitsemään metriin.

Lavalla voisi olla myös katto. Oikeastaan koko rakennelma pitäisi saada lasistettua. Kaasulämmitin keskellä tornia toisi sekin lisää mukavuutta.

Lämmin nukuttaa helposti, joten aukolle pitäisi saada sensorit, jotka hälyttäisivät hirven tullessa ampumaetäisyydelle.

Loppujen lopuksi koko tornin voisi asentaa metsäkoneen alustalle niin, että sen sijaintia voisi muuttaa. Pyörillä kulkevan kojeen sijasta pitäisi pyrkiä laitteeseen, jossa on neljä jalkaa, jotka astelevat maastossa maaperää runnomatta.

Kiväärin voisi jättää autoon, jos tornissa olisi oma kanuuna. Automaattisella tähtäyslaitteistolla varustautuneella kanuunalla voisi ampua oikeastaan hirveä etänä vaikka kodin takkatulen loimusta. 4G-taajuuksilla pitäisi senkin onnistua…

Ei, kyllä se vaan on hirvi haettava itse sieltä pöpeliköstä. Märkää on ja keljuttaa, mutta ei auta. Työtä tekemällä se tulos tehdään.

Hirvikausi alkoi lauantaina, ja sain kaverilta perjantaina tekstiviestin. Siinä kehuttiin, kuinka helppoa nykytekniikalla on metsästää hirviä: sen kun menee metsään ja ottaa.

Lauantaiaamu alkoikin lupauksia herättävästi. Aurinko paistoi, eikä tuulta ollut nimeksikään. Heti käskynjaossa kuului teerien kujerrusta pellon takaa metsästä. Ensimmäiselle passipaikalle marssiessani näin kymmenkunta teereä, yhden orpona lentäneen laulujoutsenen ja tietenkin pahaenteisen palokärjen, joka naukui sadetta.

Ei tullut hirviä lauantaina, mutta sadettakaan emme saaneet. Hirvistä ei näkynyt edes tuoreita jälkiä. Hyvin koulutettu koirammekin uupui iltapäivällä, ja haimme kasvatusvaiheessa olevan kippurahännän apuun. Ei mitään. Öinen vesisade oli vienyt hirvet ja jäljet metsästä.

Sunnuntai jatkui samalla kaavalla. Paitsi että satoi. Satoi ja satoi. Onneksi lämpötila oli kymmenen kieppeillä, joten kylmä ei tullut, vaikka monilla taisi ahterissa kostealta tuntuakin. Ainakin koiramies vakuutti olevansa märkä: kalvopuku piti kosteuden sekä ulko- että sisäpuolella. Tulilla vaatteet höyrysivät, ja epäusko valtasi tilaa: missä hirvet?

Niin siinä vain kävi, ettemme nähneet kahtena päivänä lainkaan hirviä. Jälkiä oli jokunen, siinä kaikki.

Eli pois ne puheet, että hirvet vaan haetaan metsästä. Kyllä tämä harrastus ihan työläältä tuntuu, kun vettä tulee vaakatasossa. Ensi viikonlopuksikin on luvattu myrskyä. Saapa nähdä, ollaanko tänä syksynä hirvien perässä vielä uudenvuoden aattonakin.