Vancouver2010

21.2.

Viimeinen aamu Surreyssa ja Vancouverin kisamatkalla. Päätimme sen kunniaksi ja osittain myös sen, että Kanadan dollareita oli käyttämättä, mennä aamupalalle hotellin ravintolaan ja pulitimme siitä 39,95 $/aikuinen. Vaan kyllä kannatti – oli nimittäin niin paljon kystä kyllä, että tarjonta veti jo vertoja Hua Hinin (Thaimaa) Hiltonille. Oli puuroa, erilaisia suolaisia lämpimiä, hedelmiä, vihanneksia, jugurttia, muroja, myslejä, leipää, makeita leivonnaisia ja tietty pannukakkuja! Tulipahan syötyä edes yksi kunnon ateria vähään aikaan sillä edessä oli pitkä kotimatka.

Hotellilta starttasimme klo 10.30 kohti lentokenttää. Annoimme toisen pelipaitamme matkanjohtajallemme, joka asuu Vancouverissa ja yksi Suomen lippu löysi tiensä bussikuljettajan hoteista. Ja näin me pääsimme eroon osasta tavarasta. Saimme juuri ja juuri matkalaukkumme kiinni ja käsitavaroihin jäi samat kaksi reppua kuin tullessakin, sekä pipot ja lapaset omassa pussissaan. Vancouverin päässä kaikki sujui hyvin ja ennen lentoa oli vielä aikaa tuhlata viimeiset dollarit, käydä kahvilla ja ihastella lentokenttää, jossa oli useita suihkulähteitä, vesialtaita, viherkasveja, akvaario ja tietenkin tax free – kauppoja. Lentomme lähti Vancouverin aikaa kello kolmen maissa ja Frankfurtissa olimme seuraavana aamuna, eli 22.2. ja jännitimme kuumeisesti, onko meillä jatkolentoa Suomeen Lufthans

an lakon takia ja onneksi oli. Helsinki-Vantaalle saavuimme puolisen tuntia aiottua myöhemmin noin kuuden maissa ja seuraava jännityksen kohde oli auto, joka jätettiin lentoparkkiin: lähteekö auto käyntiin ja onko se ihan kauhean lumikasan alla hautautuneena? Turhia murheita, niin vain Focus käynnistyi kuin palmupuun alta, kun eräs pariskunta joutui ottamaan virtaa autoonsa piuhojen välityksellä.

Kaikkiaan matkasta jäi aivan uskomattoman hieno muisto, joka varmasti kantaa kauas. Vancouver on kaupunkina todella upea ja varmasti kesällä vielä hienompi. Voimme suositella sitä kaikille, jotka haluavat ihastella kaunista kaupunkia, nauttia kaupunkielämästä ja luonnon läheisyydestä. Ulkoilmaihmiselle löytyy paljon tekemistä ja näkemistä. Moneen kertaan kehuttu paikallisväestö on ystävällistä ja palvelualtista. Shoppailijallekin löytyy useita ostoskeskuksia ja merkkiliikkeitä vaativampaankin makuun. Paikallisliikennettä on helppo käyttää ja tärkeimmät nähtävyydet ovat näin ollen helposti saavutettavissa.

Olympialaisia voimme kehua hyvin organisoituina. Vapaaehtoistyöntekijöitä oli värvätty paljon ja kisapaikoille pääseminen oli loppujen lopuksi sujuvaa. Kisapaikoilla oli aina jotain pientä jupistavaa, mutta niinhän aina tuppaa olemaan. Oli hienoa olla paikan päällä kun koko kaupunkiin saapuu suuri sirkus. Vaikka suomalaismenestys oli välillä jopa kehnoa, jäivät kisat ja kisapaikat silti positiivisina mieliimme.

Nyt on aika laittaa blogi pakettiin ja kiittää kaikkia lukijoita, että jaoitte matkan kanssamme!

- Inari, Jari ja Kerttu Tamski -

20.2.

Lähdimme aamulla seitsemältä bussin kyydillä kohti Whistleriä. Nämä olisivat viimeiset kisat matkamme aikana ja jännitys vähän kutkutti vatsan pohjassa, lähinnä mäkimiesten esityksiä odotellessa. Kisapaikalle päästyä päädyimme vielä ostamaan liput miesten yhdistelmähiihdon kisaan, joten päivästä oli tulossa aiottua pidempi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta jo heti aamusta ja vuorilla oli lämmin. Oli pakko ottaa takki pois pelipaidan alta ja olla ilman hanskoja, päässä kun oli joka tapauksessa paksu fleecepipo ja pelipaidan altakin löytyi fleeceä.

Hyppyrimäet olivat komea näky metsäisessä vuoristomaisemassa. Meidän istumapaikkamme olivat parhaassa mahdollisessa kohdassa, suoraan laskurinteen päässä. Siitä näki erinomaisesti hyppyjen pituudet ja ilmalennot. Kerttu osoitti jo linja-autossa vähän väsymisen merkkejä ja kun istuimme kisakatsomossa, hän alkoi vänttyämään ja kiehnäämään ja mankui päästä pois, kun oli kuulemma tylsää. Saimme tiedon, että Ahonen oli loukannut itsensä harjoituksissa ja sekin harmitti neitiä, kun ei Janne nyt voinut kuulemma leikkiä hänen kanssaan. Vähän aikaa yritimme keksiä Kertulle tekemistä ja jutun aihetta, mutta sitten neiti sammua pätkähtikin siihen meidän väliimme ja nostimme tytön poikittain syliimme. Sillä aikaa kun me seurasimme hyppyjä, neiti nukkui kolmen vartin päiväunet. Vaikka suomalaisittain kisat olivat katastrofi, oli voittajan hyppyjä hieno seurata ja sitä, miten Ammann otti yleisönsä ja nautti suosiostaan täysin rinnoin.

Hyppyjen ja palkintoseremonioiden jälkeen tulikin jo kiire hiihtopaikalle, jossa miehet olivat aloittaneet jo hiihtämään. Täytyy myöntää, ettei juurikaan näistä kisoista päästy kärryille, mitä nyt surkeat suomalaissijoitukset udeltiin heti. Yleisöä oli rutkasti enemmän, mitä maanantaisissa kisoissa ja tunnelma siitä syystä vielä riehakkaampi. Lapsilla oli loistava mahdollisuus laskea mäkeä, sillä sohjoontuva, oikein vetinen lumi luisti hyvin ja mäessä sai kovat vauhdit. Paikalle saapuneilla ruotsalaiskannattijilla riitti riemua, kuten myös kuningasparille, Kaarle Kustaalle ja Silvialle.

Kisapaikalta lähtiessä kauhistelimme jonoja, jotka kertyivät Whistlerin kylään menevän bussin kohdalle. Jono oli varmasti kilometrin pituinen ja siitä pääseminen veisi takuulla muutaman tunnin. Vuorille ei siis saa tulla omineen, vaan kaupungista lähtee eri paikoista ns. kisabusseja, jotka ajavat Whistlerin kylään ja sieltä sitten tullaan ”non-stop”-busseilla kisapaikoille. Kisabusseihin tulee varata paikat internetin kautta etukäteen ja bussit kyyditsevät sitten matkustajat takaisin lähtöpaikkaan. Koska meidän hotellimme on Surreyssa, n. 30 minuutin matkan päästä Vancouverista, päätimme jo ennen matkaan lähtöä hyödyntää Suomen Matkatoimiston viime hetken tarjouksen heidän omasta bussista. Tämä bussi lähti hotellilta, vei ihan kisapaikkojen lähelle ja mikä parasta: lähti paluumatkalle kun kaikki olivat kyydissä, joten ei tarvinnut ikinä jonottaa. Kyyti oli lisäksi edullinen vaihtoehto, joten kannatti valita se.

Olimme hotellilla takaisin vähän kuuden jälkeen ja kaikilla oli kamala nälkä. Vaihtoehtoina oli lähteä hakemaan jostain läheltä noutoruokaa tai lähteä porukalla syömään, mutta tällä kertaa mukavuus vei pisimmän korren ja päädyimme tilaamaan ruuat huonepalvelusta. Ei itse asiassa olla kertaakaan missään reissatessa käytetty huonepalvelua, joten nyt oli hyvä sauma tehdä sekin ensimmäistä kertaa. Hyvää oli kaiken lisäksi!

Aamulla pitääkin pakata tavarat kasaan. Kotimatka on ihan pian, ellei sitten Lufthansan lakko sotke suunnitelmia ja saamme vielä vähän lisäväriä matkaamme.

19.2.

Uskomatonta, että enää vain 2 yötä reissua jäljellä. Tähän on tottunut jo oikein hyvin ja vielä voisi jatkaa jonkin aikaa. Parempi siis nautiskella viimeisistä hetkistä kunnolla. Nautiskelusta puheen ollen, täällä on syöty rutkasti enemmän makeaa, mitä kotona. Kerttu on hurmannut naiset meidän aamupalapaikasta ja saadaan aina kaksi ilmaista keksiä Kertulle. Kerttu ei niitä edes syö, joten vanhempien on uhrauduttava ja yksi pieni keksi on vaatimattomasti kahvilautasen kokoinen. Välipalatkin on enemmän tai vähemmän makeita juttuja, mutta täällä ei ole viitsinyt paljon kaloreita laskea. Palataan ruotuun sitten taas kotona. Ruuat sentään ovat olleet enemmän järkeviä, tänäänkin kotoisasti lihapullia.

Aamupäivä pörrättiin Surreyn kaupoilla. Kävimme kenkäliikkeen varastomyymälässä, jossa oli kaikki kengät puoleen hintaan. Niin ihmeelliseltä kuin se kuullostaakin, niin rouva ei löytänyt sieltä itselleen kenkiä, muille kylläkin. Onneksi iltapäivän visiitti Sportcheckissä pelasti tilanteen ja muutama rätti tarttui matkaan – ja Kertulle Kanadan pelipuku. Iltapäivälle oltiin sovittu treffit imatralaisten Iiron ja Leenan kanssa, jotka ovat myös täällä kisamatkalla. Koska maailma on pieni, majoittuvat he aivan meidän hotellimme lähellä, noin puolentoista kilometrin päässä. He ovat Leenan pikkuserkuilla kylässä ja me saimme keskiviikon jääkiekko-ottelussa kutsun kylään.

Iiro ja Leena tulivat meitä hotellillemme asti vastaan ja suuntasimme yhdessä heille. Matkalla kehuimme kuorossa kanadalaisia ja Vancouveria, kaikilla meillä oli pelkästään hyviä kokemuksia. Saavuimme perille ja meitä tuli ovelle vastaan Leenan pikkuserkku Elaine, aivan ihastuttava 69-vuotias rouva. Elainen asunnosta avautui mahtavat näköalat: parvekkeen näkymä oli suoraan vuorille ja koko olohuone oli kuin yhtä suurta erkkeriä samaan suuntaan. Ihan pikkaisen kävi mielessä, että tällainen asunto olisi kyllä ihana… Rupattelimme niitä näitä ja joimme porukalla kahvit. Elainen vanhemmat olivat suomalaisia, mutta hän ei enää juurikaan puhu suomea. Mutta kyllä Kerttu sai pariin kertaan kuulla olevansa ”nätti tyttö” ja sen sellaista. Tämä iltapäivävisiitti oli oikein mukava ja saimme pysyvän kutsun tulla uudestaan Kanadaan, tervehtimään Elainea.

Nyt odotellaan televisiosta alkavaa Suomi-Saksa – jääkiekko-ottelua. Jari oli pitkään menossa sitä katsomaan, mutta kun ei lippua ollut, niin riski jäädä hallin pihalle nuolemaan näppejään oli melko suuri. Lähdemme vielä aamulla aikaisin Whistleriin, joten yöunet olisivat jääneet vähemmälle. Nyt täytyy tyytyä televisioon, iltakahveihin ja tuoreisiin hedelmiin. Tässä lähellä on kiva hedelmä- ja vihanneskauppa, josta olemme kantaneet jo useamman kassin omenia, banaaneja, viinirypäleitä, kuivattuja karpaloita ja tänään puolen nyrkin kokoisia mansikoita.

18.2.

Kun aamupalat oli syöty, suuntasimme jälleen SkyTrainille ja päätimme tutustua kehuttuun Granville Islandiin. Paikka oli yhdistelmä taidetta, erilaisia putiikkeja ja myymälöitä sekä kahviloita ja ravintoloita. Myös kauppahalli on paikallisten keskuudessa suosittu. Kävimme muutamassa taidenäyttelyssä, mutta näköjään sellainen taide ei ollut meitä varten. Tanssiesitykset ja näytelmätkään eivät uponneet, joten päätimme keskittyä nauttimaan aurinkoisesta säästä ja ulkoilmasta. Lapsille saarella oli oma Kid’s Market, joka koostui muutamasta lasten lelumyymälästä, peliluolasta ja pienestä seikkailuradasta Hoplopin tyyliin. Seikkailurata oli turhan vaativa 2,5-vuotiaalle, sillä Kerttu ei ylettänyt itse kiipeilemään radalla. Vähän saattoi tunnelmaa latistaa köntytä rata läpi äidin kanssa. Mutta vaikka Granville Island ei kaikista ennakko-odotuksistamme huolimatta ollutkaan niin hulppea paikka, olemme varmoja, että se on kesällä ihan toisenlaisessa kukoistuksessa. Silloin kahviloilla ja ravintoloilla on takulla ulkoilmapatiot ja performanssitaiteilijat viihdyttävät väkeä omilla esityksillään.

Granville Islandilta lähdimme Olympic Line – junalla, joka liikennöi saaren ja Olympiakylän väliä ilmaiseksi Olympialaisten ajan. Olympiakylän talot olivat korkeita kerrostaloja, joiden parvekkeilla oli sen maan lippuja, joiden maalaisia urheilijoita asunnoissa majoittui. Näimme Suomen ja Viron liput samassa talossa kanadalaisten vieressä. Olympiakylästä jatkoimme matkaamme jalan ja ylitimme hulppean Cambie St Bridgen. Sillalla oli pakko pysähtyä ihailemaan maisemia: kaukana kohoilevia vuoria, Vancouverin keskustan komeita pilvenpiirtäjiä, rantaviivaa ja Olympiakylää. Aurinko maalasi näkymät entistä upeammiksi.

Kävelimme rantaviivaa pitkin Main Street Science Worldille, jossa kuvataan osa kisojen haastatteluista ja keskusteluohjelmista. Matka taittui pienten markkinoiden läpi, jossa maistelimme tikun nokassa friteerattuja perunakierteitä – mikä herkullinen löytö se olikaan! Rantaviivaa koristivat lukuisat pienet kivipatsaat, jotka oltiin rakennettu alkuperäiskansojen taiteen mukaisesti. Ihan kuin kivistä olisi rakennettu satoja Vancouverin olympialaisten logoja. Osa turisteista oli hypännyt kivikkoon rakentamaan itse oman patsaansa ja taisi seassa olla ihan varta vasten patsaita rakentamaan tullut ”puistotyöntekijäkin.”

Kerttu sai taas hetken purkaa tarmoaan rannassa olevalla lasten leikkipaikalla, kunnes jatkoimme matkaamme taas SkyTrainillä pari pysäkinväliä keskustaan. Jäähallissa oli alkamassa Kanada-Sveitsi – matsi, ja meidän matkamme juna-asemalle oli tolkuttoman hitaan tuntuinen, kun jouduimme pujottelemaan hallille valuvan ihmismassan vastavirtaan päästäksemme junalle. Selvisimme kuitenkin ehjin nahoin ja pääsimme määränpäähämme, jossa tapasimme Imatralta Vancouveriin opiskelemaan tulleen Susanna Sjöholmin. Susanna on täällä vaihto-oppilaana, ollut jo syyskuusta lähtien ja oli kiva jutella jonkun melkein paikallisen kanssa ja vaihtaa kokemuksia ja kuulumisia. Ihan niin kuin mekin, Susanna kehui paikallisia ihmisiä todella ystävällisiksi ja hän on viihtynyt täällä oikein hyvin.

Kotiin lähtiessä kuljimme keskustassa Robson Squaren ohi ja sinne alkoi kerääntyä yhä enemmän ihmisiä seuraamaan kisoja useilta screeneiltä ja juhlimaan koko olympialaisia. Myös junat olivat täynnä ja jouduimme jopa passaamaan ensimmäisen junan, sillä emme mitenkään olisi mahtuneet siihen kyytiin. Hotellilla olimme takaisin n. klo 19 ja takana oli pitkä, mutta hauska ulkoilupäivä ja myös viimeinen Vancouverin keskustassa.

…jatkuu… 17.2.

Suuntasimme jälleen junalla keskustaan, Chinatownin lähettyville, jossa jääkiekko-ottelu pelattiin. Väkeä oli sankoin joukoin ja ilahduttavan paljon suomalaisia. Hallin ulkopuolella oli paljon lippujen myyjiä ja hinnat olivat aika kovia. Vaan olipa siellä silti herrasmies, joka oli kirjoittanut sateenvarjoonsa lapun, että hän ostaa lipun Kanada-USA – otteluun 1000 dollarilla ja kultamitaliotteluun 2000 dollarilla! Väentungoksesta huolimatta pikku maskottimme veti puoleensa kaikenlaista väkeä ja saimme jälleen kerran poseerata lukuisia kertoja eri kameroille. Kertulta poseeraus jo sujuu ja hänellä on kestohymy päällä meidänkin lomakuvissamme. Jäähalli oli iso, mutta jostain syystä se ei tuntunut niinkään ruuhkaiselta. Järjestelyt toimivat loistavasti, eikä sisään mennessä tarvinnut juuri jonotella. Paikkamme löytyivät helposti ja niiltä näki loistavasti. Kun saavuimme halliin, olivat pelaajat jo lämmittelemässä jäällä. Tästä se nyt alkaisi. Ihmiset huusivat, liput liehuivat, hallissa oli hieno tunnelma!

Peli meni suomalaisittain hienosti. Ennustimme lopputulokseksi 5-0, mutta vastustaja sai kun saikin tehtyä yhden. On se vaan hieno tunne, kun saa huutaa, hyppiä ja taputtaa kämmenet punaisina omilleen. Pelikatkoilla soitettiin tuttuja biisejä lukuisista aiemmista kisoista ja pakkohan niihin oli lähteä mukaan. Ihmiset taputtivat, lauloivat ja pitivät hauskaa. Yksi syy kovaan heilumiseen voi olla myös jäähallin kylmyys, teki mieli liikkua, kun alkoi muuten viluttaa. Kerttukin tanssi lattialla ja pääsi pari kertaa hallin screenille. Lapselle jäähalli oli tosin melko tylsä paikka. Kun namit oli syöty ja muutama maali jo nähty, piti yrittää keksiä tekemistä, jottei toinen ihan villiintyisi. Päiväunet taisivat kummitella ja pientä ämppyilyn tynkää oli havaittavissa.

Matsin jälkeen menimme syömään, tällä kertaa kiinalaista ruokaa. Ravintola sijaitsi eräässä ostoskeskuksessa ja siellä se tapahtui – tämän matkan ensimmäinen itkupotkuräkäraivari. Kaikkiaan varmaan puolisen tuntia neuvoteltiin ja soviteltiin ja yritettiin pelata yksiin pikku neidin kanssa, mutta lopputuloksena oli lattialla mahallaan raivoava lapsi. Kaikki taisi alkaa dollareilla toimivista lasten leikkikaluista, kun niihin ei jäätykään leikkimään ja vaikka nälkä oli, niin eihän se ruoka sitten kelvannutkaan, kun olisi pitänyt olla jäätelöä. Kyllä sitä välillä sitten tuntee itsensä ylpeäksi vanhemmaksi. Onneksi tämä raivari ei kestänyt kovin kauaa. Ei kyllä enää sen jälkeen viitsinyt jäädä paljoa kaupungille, vaan suunnattiin suorinta tietä junalle ja takaisin hotellille.

Täytyy kyllä jälleen kerran muistutella itselleen, että olemme talviolympialaisia  katsomassa. Tänään oli melko koleaa, vaikkakin plussan puolella, mutta aurinko paistoi miltei pilvettömältä taivaalta. Kanadalaiset ovat ihmeissään, sillä normaalisti täällä sataa paljon tähän aikaan vuodesta ja tällainen auringonpaiste on poikkeuksellista. Meidän reissun aikana on satanut kerran, tulopäivänämme. Toivottavasti tämä pysyykin näin.

Mieltä piristi vielä kummasti Peetu Piiroisen hopeamitali halfpipessa – katsoimme sitä juuri televisiosta. Hyvä Suomi!

17.2.

Moi,

Aamu näyttää hienolta, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, povaa Suomelle hyvää iltapäivää, meillä juuri aamupalat syöty ja nautiskellaan vielä kahvista. Täällä odotellaan matsiin lähtöä joka alkaa klo 12.00, meillä reissu kohti Vancouveria n. klo 10.00. Matka-aika ei ole sky-trainilla kuin puoli tuntia, mutta pitää olla ajoissa valmistautumassa päivän koitokseen. Jännitys kohoaa huoneessaamme nro 507 kattoon, pelipaidat ja suomi irokeesipipot odottavat kaapissa. Tätä ollaan odotettu, että näkee Suomen huippupelaajat tositoimissa ja missä hallissa, kapasiteetti 19300 henkilöä. Luimme juuri aamun lehdestä, että cyprus mountain pääsylippujen hinnoista on jouduttu palauttamaan yleisölle noin 1,5 miljoonaa dollaria, lunta on yksinkertaisesti liian vähän, että lunta riittäisi yleisön alustaksi ja rinteisiin. Sateet ovat sulattaneet lunta pois, nyt lämpimin helmikuu 114 vuoteen, joten huono säkä. Mutta ei nyt vaikuta meidän valmistautumiseen, mutta tottakai tälläinen harmitta, koska järjestelyt ovat toimineet todella hyvin. Kirjoitamme illalla lisää.

Tsemppiä jellonat

16.2.

Aamu alkoi kurisevilla vatsoilla. Koko nälkäinen perhe päätti nauttia aamupalan läheisessä ravintolassa tyyliin, jota Inari oli odottanut miltei kaksi vuotta: pannukakkuja! Kohta lautasia peitti mausteinen kasvismunakas ja kolme leipälautasen kokoista pannukakkua ja minkäs muun kera kuin vaahterasiirapin. Kertun pannarit oltiin tehty Mikki Hiiren muotoon ja lisukkeina oli kermavaahtoa ja suklaahippuja. Tuoreet hedelmät maistuivat vielä erityisen hyviltä ja tämä aamupala oli ihan ykkönen kaikista.

Ilmeisesti ei olla vielä täysin totuttu aikaeroon tai sitten on muuten vain reissuväsymystä, mutta öisin herää helposti muutaman kerran. Päätettiin ottaa tämä päivä vähän rauhallisemmin, jotta saataisiin vähän nukuttuakin. Aamupäivä temuttiin Surreyssa ja tehtiin vähän ostoksia: Kerttu sai itselleen Seikkailija Dora – lenkkarit ja on nyt kovin ylpeä niistä, kun niissä on vilkkuvalotkin. Lenkkarit olivat puoliksi pakollinen hankinta, täällä kun on niin lämmintä, että varrellisissa syys-kevätkengissä on turhan kuuma. Puolilta päivin vetäydyttiin hotellille päiväunille. Perheen naisväki vetäisi mukavat tunnin ja pienempi osapuoli jopa kahden tunnin päiväunet. Jari tyytyi katsomaan USA-Sveitsi-jääkiekko-ottelua televisiosta.

Päiväunien virkistäminä jaksoimme taas ottaa suunnaksi Vancouverin keskustan. Lähdimme SkyTrainille ja kuljimme koko linjan päästä päähän. Junassa huomasi hyvin, että kohta alkaisi Kanada-Norja jääkiekko-ottelu, sillä Kanadan pelipaitoja alkoi näkyä yhä enemmän. Perillä suuntasimme olympiatulen luokse. Tulen lähettyvillä oli laumoittain turisteja kuvaamassa itseään tulen kanssa ja mikäpä siinä, kyllä tuli upean näköinen oli etenkin iltapäiväauringon alla.

Kanadan ensimmäisen olympiakullan vuoksi on täällä painettu postimerkki. Sinänsä huvittavaa, että merkki oli painettu edellisenä päivänä, kuin Alexandre Bilodeau voitti kultamitalinsa. Oli miten oli, Suomessa kolahtaa pari korttia laatikoihin näinä päivinä Kanadalaiset ovat erittäin ylpeitä maastaan. Vaikka Suomessa olisi mitkä kekkerit, eivät suomalaiset niinkään hehkuta suomalaisuuttaan, muuta kuin korkeintaan humalapäissään, mutta täällä puna-valkoisuuteen törmää kaikkialla. Nuoret, vanhat, miehet, naiset, miltei kaikilla on jonkinlainen kanadalaisuutta uhkuva vaate, lippu tai asuste. Opimme tänään, että jokaisella provinssilla on oma itsemääräämisoikeutensa ja jopa joitain omia lakejakin. Yhdessä nämä provinssit sitten muodostavat yhtenäisen Kanadan ja siksi ehkä lieneekin erikoista, että kanadalainen henki on niin vahva – luulisi, että tällä seudulla hehkutettaisiin siten enemmän British Columbiaa.

Olemme huomanneet, että kanadalaiset ovat joko kovin kylmäverisiä tai muuten vain karaistuneita. Monet nimittäin kulkevat kaupungilla jopa T-paidoissa ja ilman hanskoja. Onhan täällä Suomeen verrattuna lämmintä, mutta esimerkiksi tänään oli silti pipokeli ja jotkut paikalliset kulkivat caprihousuissa ja T-paidoissa. Eilen Whistlerissäkin ihan pahaa teki, kun osa lapsista laski mäkeä trikoopaita päällä ilman hanskoja ja hattua. Meidän Kerttu sitten temusi omassa toppahaalarissaan rukkaset käsissä. Toinen täkäläinen tapa, johon emme vielä ole tottuneet on verot. Kaupoissa ilmoitetaan hinnat, mutta kassalla niihin laitetaan vielä 5 tai 7 % veroja päälle riippuen tavaran tai palvelun laadusta. Lisäksi esim. ravintoloissa on kirjoittamaton 15 %:n tippisääntö.

Nyt nukkumaan. Pelipaidat roikkuvat kylpyhuoneessa kuivumassa, kun ne vähän kuraantuivat Whistlerin keikalla. Huomenna niitä taas tarvitaan, kun Suomi rökittää Valko-Venäjän kiekkokaukalossa. Seuratkaahan Suomi-paitojen näkyvyyttä

Maanantai 15.2.

Kellot olivat soimassa aamulla klo 4.00, mutta taisivat perhoset lepatella vatsan pohjassa sen verran, että koko perhe oli hereillä jo klo 3.25. Siinä sitten jännityksen lomassa yritettiin syödä myslipatukkaa ja hedelmiä, kunnes linja-auto starttaisi kohti Whistleriä. Bussissa istuessa olisi ollut aikaa nukkua, mutta perheen pienin oli ainoa, joka niin malttoi tehdä. Onneksi malttoi, sillä kolmen tunnin matkasta puolet taittui tirsamaassa.

Perillä Olympiapuistossa pukeuduttiin rekvisiittaamme: kaikille pelipaidat, Suomi-pipot, -kaulaliinat ja tietysti Suomen liput liehutettaviksi. Parkkipaikalta oli n. 1,5 kilometrin kävelymatka kilpailupaikalle ja se oli miltei kokonaan nousua. Käveltiin reippaasti, mutta matkan tekomme kangerteli, sillä meidät pysäytettiin vähän väliä, kun ihmiset – järjestäjät ja muut turistit – halusivat ottaa meistä, lähinnä Kertusta, kuvia! Ihan uskomatonta, mutta ensimmäisen tunnin aikana meistä otettiin varmasti satakunta kuvaa ja kaikki muistivat kehua hattujamme, paitojamme ja etenkin Kerttua.

Naisten 10 kilometrin hiihdot katsoimme omilta paikoiltamme pääkatsomosta. Tunnelma oli käsin kosketeltavissa, ihmiset hurrasivat ja kannustivat niin omiaan kuin muitakin maita ja etenkin Norjasta tuntui olevan liikkeellä hiihtoväkeä sankoin joukoin. Yleisön seassa oli viikinkisarvia, Peppi Pitkätossu ja olipa siellä Joulupukkikin! Ei sentään vielä esitetty lahjatoiveita, mutta tervehtimässä piti käydä. Kun naiset olivat hiihtäneet, päätimme tauon aikana siirtyä pois katsomosta ja katsoa miesten kisa stadionin laitamilla, jotta Kerttu pääsi laskemaan mäkeä ja tekemään lumiukkoja ja loppujen lopuksi tunnelma oli ladun varrella vieläkin parempi!

Kun käyskentelimme kisapaikalla, meitä kuvattiin ainakin IAAF:n ja MTV3:n videokameroilla ja lukuisilla muilla eri toimittajien kameroilla. Katsokaahan siis Tulosruutu ja Ylen lähetykset tarkkaan, jos siellä näkyy tuttuja! Eräs mies sitten innostui mäkeä laskevasta Kertusta ja halusi kuvaan ”tulevan huippu-urheilijan kanssa”. Aikamme jutusteltua hän sivulauseessa mainitsi olevansa Aino-Kaisa Saarisen isä ja kysyimme olisiko mahdollista päästä Aikun kanssa samaan kuvaan, mutta koska naiset olivat jo loppuverryttelyissään ja pois lähdössä, se ei enää onnistunut. Mutta ei hätää, sitten törmäsimme tutun näköisiin ihmisiin ja kohta poseerasimmekin jo Pirjo Murasen ja Hannu Mannisen kanssa samassa kuvassa! Pirjon kanssa tuli vielä jonkin verran juteltuakin ja tapaaminen oli oikein mieluisa.

Suomen hiihtäjille päivä ei ollut mikään menestys, vaikka Roposen sijoitus olikin hyvä, mutta yleisön seassa oli todella hauskaa! Odotimme tosin, että yleisöä olisi ollut vieläkin enemmän, mutta toisaalta kokonaismäärää on vaikea arvioida, sillä osa katsoi kisoja kauempana ladun varrella. Meidän päivämme oli oikein onnistunut. Mukaan pakattu taitettava liukuri oli ihan hittituote, jolla Kerttu teki muut lapset kateellisiksi. Sillä kelpasi laskea hieman sohjoisessakin lumessa. Eikä voi olla kehumatta stadionilla nautittua lounastamme, muhkeita lihapullaleipiä. Täytyy blogin muodossa lähettää kiitokset Helena Nenoselle pipoista, LS-Wearille pelipaidoista ja äidille/anopille lapasista – kisa-asustuksemme meni nappiin.

Kotimatkalla vuorilta alas oli enemmän aikaa katsella maisemia ja kyllä niissä silmä lepäsi. Väsymys painoi jaloissa ja silmissä, mutta vielä oli katsottavaa ja ihailtavaa. Kerttu sinnitteli viimeiseen asti ja lauleskeli kaikki osaamansa laulut bussissa ja nauratti kanssamatkustajia. Hotellille saavuttuamme olimme jo niin väsyneitä, että haimme vain noutoruokaa huoneeseemme ja vetäydyimme huilimaan. Hieno päivä oli jo takana päin.

Sunnuntai 14.2.

Heti aamusta saimme kummastella ikkunasta, kun hotelliamme vastapäätä olevan autoliikkeen edessä parveili poliisiautoja. Piakkoin porteista sisälle meni viisi poliisia ja koira, kun kadulle jäi päivystämään kaksi poliisipakua. Jonkin aikaa poliisit olivat sisällä, tulivat ulos ja lähtivät kuin mitään ei olisi ollut. Vieläkään ei tiedetä, mitä siellä oikein tapahtui, mutta maistuipahan aamukahvit ja jättimuffinssit hyvälle tapahtumia seuratessa.

Aamupalan jälkeen suunnattiin skytrain-asemalle ja otettiin suunnaksi Vancouver. Junamatka kesti puolisen tuntia ja pysäkkejä oli varmaan 15 – matka tuntui siis melko pitkältä. Hypättiin junasta pois Burrardin asemalla ja sieltä sitten linja-auto vei meidät Stanley Parkiin. Ulkoilmaihmiselle se oli mitä loistelian paikka kävellä ja nauttia vihreydestä ja vehreydestä. Puisto oli täynnä suuren suuria puita, tiheitä metsikköjä, kauniita istutuksia, suuria nurmikenttiä ja kun kerta Kanadassa ollaan, niin tietysti siellä oli kanadanhanhia ja bongattiin liuta oraviakin. Puisto sijoittuu niemen kärkeen ja rantaviivaa kiertävä bulevardi oli houkutellut paikalle paljon lenkkeilijöitä ja auringosta nautiskelevia turisteja ja paikallisia. Täällä oli tänään todella lämmintä ja aurinkoista, lämpöasteita oli varmaan kymmenen paremmalla puolella, auringossa tarkeni mainiosti ilman takkia. Ei aina meinaa muistaa, että ollaan tultu tänne talviolympialaisia katsomaan. Hieno sää ja hulppeat puitteet houkuttelivat pysymään ulkosalla ja puistossa ristiin rastiin kävellessä taittui varmasti useampi kilometri.

Stanley Parkissa on Vancouver Aquarium, joka on näkemisen arvoinen paikka. Käytiin siellä tutustumassa jos jonkinlaiseen meren eläjään, kuten erilaisiin kaloihin, meduusoihin, kilpikonniin ja haihin. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin ulkoilma-altaissa olevat valaat, delfiinit ja hylkeet, jotka keimailivat auringossa ja pistivät parastaan yleisön edessä.

Kesällä Stanley Park voi olla vieläkin upeampi paikka. Puistossa oli lapsille suunnattu vesipuisto, jossa oli monenlaisia suihkuja, hanoja, sadettimia ja putkia. Luonnollisesti ne eivät olleet talviaikaan käytössä, mutta kesäkuukausina ei varmasti yhtään hullumpi ajanviete. Vesipuiston reunalla oli vielä ”Kid’s Dryer”, johon leikeistä märät lapset voi viedä kuivattelemaan. Kuivaaja näytti lähinnä autopesulan kuivurilta pienoiskoossa!

Ennen junalle menoa seikkailtiin vielä tovi kaupungissa aistimassa tunnelmia ja katsomassa paikkoja. Olympiahuuma näkyy monin tavoin. Ihmiset ovat laittaneet autoihinsa Kanadan lippuja, erilaisia Kanada-vaatteita tulee vastaan koko ajan ja asuntojen parvekkeillakin liehuivat vaahteraliput. Jopa Stanley Parkissa patsaiden kaulan ympärille oli kiedottu olympialapaset. Etsittiin lapasia meillekin, mutta niitä saa vaan Bay’s-tavarataloista ja kun me menimme sinne, oli jäljellä enää vain lasten lapasia. Nyt vain Kerttu sai lapaset, mutta pakko oli myös ostaa maskottipipo. Turistina on ainakin nyt Olympialaisten aikana helppo olla kaupungilla, sillä etenkin asemien lähettyvillä parveilee Olympialaisten henkilökuntaa neuvomassa tietä ja antamassa muitakin käytännön vinkkejä. Heidät vieläpä tunnistaa helposti sinisistä takeista, joita koristavat olympiarenkaat. Muutenkin ihmiset vaikuttavat oikein ystävällisiltä ja vaikka iltapäivällä kaupungilla alkoi olla ruuhkaisaa, ei kiireen tunnetta tullut missään vaiheessa, niin kuin Helsingissä tuntuu tulevan joka kerta siellä käydessä.

Hotellilla oltiin takaisin vasta kuuden aikoihin ja jaloissa tuntuu hyvin, että koko päivä on vietetty liikkeessä. Nyt pitää käydä ajoissa nukkumaan, sillä aamulla kello herättää meidät jo neljältä, jotta pääsemme Whistleriin hiihtokisoihin – kisoihin, joita varten tänne tulimme. Nyt, hyvää yötä (vaikka huomenta se teille Suomessa jo on).

Lauantai 13.2.

Aikaeron rasittamina heräsimme aamulla vasta kun olimme nukkuneet kellon ympäri. Välillä piti yöllä herätä ja tarkistaa kelloa, voiko vielä nukkua. Aamulla rupesi jo nälkä vaivaamaan ja marssimme hotellin ravintolaan muhkean buffet-aamiaisen toivossa, vaan kuinkas kävikään: aamiainen maksaa täällä peräti 39,95 $/hlö, eli n. 28 €! Aamiainen ei alun perinkään kuulunut yöpymisen hintaan, mutta eipä arvattu, että se olisi noin kallista ollut. Jätimme väliin ja ostimme huoneeseemme Starbucksin kahvia, voileivät ja jättimuffinssin kaikille jaettavaksi. Pahin nälkä lähti ja päätimme etsiä jostain läheltä sopivamman aamupalapaikan jatkoa ajatellen.

Kun matkalaukut oltiin saatu purettua, suuntasimme läheiseen ostoskeskukseen, Guildford Town Centeriin, jossa oli mukavasti reilut 200 liikettä. Ensimmäiset ostokset löytyivät loppujen lopuksi aika helposti. Monen liikkeen seinillä ja ikkunoissa oli Kanadan lippuja ja vaatekaupoissa myytiin jos jonkinlaista Kanada-aiheista vaatetta, vieläpä alennuksella näin kisojen alla. Palvelu täällä ylipäätään on ollut todella ystävällistä. Myyjät saattavat ensin kysyä kuulumisia hyvinkin tuttavallisesti ja vasta sitten kysellään, että voisiko jotenkin auttaa. Oikein kiva tapa. Ahosen hyppy ja normaalimäen kisan loppuhuipennus nähtiin tänään ostoskeskuksen screeniltä. Käytävillä oli isot screenit ja penkit, joihin sai jäädä katsomaan kisoja ja toisaalla oli muutama televisiokin. Satuimme sopivasti Jannen hypyn aikoihin paikalle ja päästiin ponnistamaan Jannelle apuja. Miltei koko päivä meni kaupoilla kiertäessä, mutta eipä haitannut, kun ulkona sateli vettä.

Muutama sananen Surreysta. Surrey on nopeasti kasvava kaupunki tässä provinssissa. On ennustettu, että se seuraavan 10 vuoden aikana kasvaa suuremmaksi kuin Vancouver. Täällä on paljon puistoja ja siksi kaupunkia sanotaankin puistojen kaupungiksi. Paikallinen väestö on sopiva sekoitus erilaisista roduista ja se pistää kaupunkikuvassa väkisinkin silmään. Luonto ja kansainvälisyys ovatkin kuulemma kaupungin valttikortteja nyt ja tulevaisuudessa.

Illalla tuli testattua vielä hotellin kuntosalikin. Päivän paras juttu kuultiikin siellä, kun eräs herra henkilö kysyi meiltä oman treeninsä päätteeksi: ”Are you competing?” Hah, ehkä toisiamme vastaan! Siltä se varmaan sitten näytti, kun koko perhe tekee puntit kädessä askelkyykkykävelyä kuntosalin poikki – kyllä, Kerttukin osasi. Kuntosalia ei pahemmin voi kehua, muutama laite ja siinä se. Ulkona käytiin pikaiseen kuumassa poreammeessa, mutta varsinainen uima-allas (katettu) jäi väliin, sillä vesi oli vain 18-asteista. Hrr.. niin kylmässä ei tule uitua mökilläkään. Muuten hotelli on kyllä oikein hyvä. Huoneet ovat isoja ja siistejä. Samassa hotellissa asuu Kroatian ja Ukrainan porukkaa. He olivat samalla lennolla ja kaikilla oli maansa edustusvaatteet ja laukut. Pitääköhän mennä kysymään, että keitäs te oikein olette?

Huomenna suuntaamme Vancouveriin. Nyt kohta puolin yöpuulle, jotta jaksaa taas.