Silmät auki

Suomen kansa on puhunut. Maahanmuuttolinjaa kuristavaa köyttä on tiukennettava entisestään.

Yhä useampi suomalainen on sitä mieltä, maahanmuuttajille sekä pakolaisille avointa olevaa porttia on kavennettava. Tämän oma maa mansikka -kannan puolesta puhuu moni viime aikoina otsikoihin yltänyt kohu. Merkittävimpänä kauppakeskus Sellon surmat Espoossa. Myös yhä vain laajenevassa valokeilassa paistatteleva Timo Soinin luotsaama puolue Perussuomalaiset on omalta osaltaan kammennut yleistä kantaa kriittisempään suuntaan.

Aiemmin maahanmuuttajien sisääntuontiahan perusteltiin työvoimalla ja tuottavuuden kasvamisella. Itsekin täytyy myöntää, että kyseisen argumentin uskottavuus on karisemaan päin. Kotimaiset tuottajat seisovat ja työttömyysprosentti on suurempi kuin aikoihin. Turhaan me nyt niitä maahanmuuttajia otetaan sohvia kansoittamaan.

Toinen asia: pakolaiset. Nyt oma kantani haarautuu yleisestä muminasta. On täysin epäinhimillistä todeta, että mitä ne arabit tänne meille tunkee piiloon. Kyllä mekin ollaan sotia kestetty, se on elämää. Mutta kun ei ole. En todellakaan väitä, että jokainen näin ajattelisi. Mutta kaikille teille, jotka löydätte perussuomalaisia piirteitä itsestänne: Lähi-idän kriisialueet eivät ole paikkoja, joissa lapsi voi terveenä kasvaa. Ehkä turvalliset hiekkalaatikkoympäristöt ovat sokaisseet silmänne, ettekä näe omia rajojanne kauemmas, mutta pakolaisäidit ja -isät ovat yhtä lailla huolehtivaisia vanhempia kuin tekin. He vain haluavat lastensa parasta.

Perussuomalaisten hiljainen tunnuslause ”en ole rasisti, mutta..” ei voi kehittyä yleisen mielipiteen kaltaiseksi aatteeksi. Me tarvitsemme toisia kulttuureja. Me tarvitsemme eriäviä mielipiteitä. Ja ennen kaikkea, me emme voi pihdata vielä erinomaisia elinolosuhteitamme itsellämme. Kaikille niitä ei tarvitse jakaa, mutta on lapsia, jotka kaivavat hiekkalaatikoiltaan esiin savuavia pääkalloja. Miettikääpä sitä.

Tomi Kiviluoma, Etelä-Saimaa

Monesti kuvitellaan, että perheen ainoa lapsi on hemmoteltu, omaa napaansa tuijottava ihminen. Jos lapsi haluaa jotain uutta ja kallista, se myös hänelle ostetaan. Anteeksi, jos jotkut ovat eläneet tässä uskossa, mutta sanon nyt ihan suoraan – elämä ainokaisena ei ole ruusuilla tanssimista.

Perheen ainoana lapsena ei ole sen herkullisempaa olla kuin monen sisarusten ympäröimänä. On tietysti totta, että ainokaiset saavat enemmän täysin omia asioita, sillä ei ole ketään, jolle niitä jakaisi. Tällaiset lapset saavat myös huomiota, mutta myös vanhempiensa ärtymystä, sillä ei ole muita lapsia,  joille sitä voisi purkaa.
Ainokaisilla ei ole sisaruksia, joiden kanssa kilpailla esimerkiksi kouluarvosanoista, vaan ihminen kilpailee itseään vastaan. Tämä on tietysti jollain tavoin mukavampaa, mutta myöskään motivaatiota opiskeluun ei siksi ole niin hirveästi. Perheen ainoalle lapselle annetaan myös enemmän kotitöitä, koska ei ole sisaruksia joiden kanssa jakaa niitä.

Omassa taaperoiässäni leikin leluilla yksikseni, mutta minua se ei haitannut. Mietin mielessäni, mitä tietty lelu sanoo toiselle lelulle enkä oikeastaan koskaan puhunut leikkiessäni ääneen. Oli sitten outoa leikkiä jonkun kaverin kanssa, kun piti ilmaista suullisesti lelun mietteet ja lauseet. Olin kuitenkin melko sosiaalinen lapsi.

Jotkut opettajatkin voivat myös luulla, että perheen ainokaisena elämä on todella hohdokasta tai nämä ihmiset ovat hyvin koppavia eivätkä ota toisia huomioon. Itse kumoan omalla kohdallani tämän väitteen täysin. En ole koppava, olen ihan samanlainen nuori kuin muutkin miettiessäni omia arvosanojani tai pukeutumistyyliäni. Ja huolehdin muista ihmisistä, varsinkin ystävistäni. Eikä oikeastaan kukaan kavereistani voisi kuvitella minua täysin erilaisena ihmisenä kuin nyt olen.

Jos minulta kysytään, enkö ole yksinäinen kun vanhemmat ovat töissä ja tulevat vasta myöhemmin iltapäivällä kotiin, vastaan varmastikin että en. Meillä on koiria, jotka ovat korvanneet sisarukset, vaikkeivat niin täydellisessä muodossa. Koiramme ovat kuitenkin sen verran ilahduttavia ja täynnä elämää, että harvoin jää suremaan omaa yksinäisyyttään. En oikeastaan koe itseäni yksinäisenä, mutta ulkopuolisen silmistä saatan ehkä vaikuttaakin. Enkä korvaa sisaruksieni puuttumista jokapäiväisellä kavereiden tapaamisella vapaa-ajallani. Vaikka olenkin löytänyt ympärilleni hyvät ystävät, en voisi sanoa, että kukaan heistä olisi sisarukseni eikä sielunsiskoni tai -veljeni.

Haluaisinko kuitenkin oman sisaruksen? Kyllä, pari vuotta vanhemman, reippaan ja kiusoittelevan isoveljen. Tämä kuitenkaan ei ole mahdollista, mutta en ala parkumaan. Jos olen jo neljätoista vuotta pärjännyt näin, pärjään ihan varmasti tulevaisuudessakin.

Jenny Rantanen
Ruokolahden Kirkonkylän koulun lehtilinkki

Kesätyöpaikat ovat taas tapetilla. Tuntuu, että kaikilla on jotakin suunnitteilla ja toisilla on jo paikka hankittu. Itselläni ei ole minkäänlaista kesätyöpaikkaa edes tiedossa, ellen pikapuoliin sellaista kehitä.

Kaupunki tarjoaa joitakin kesätyöpaikkoja, mutta sadat ihmiset hakevat niihin ja minäkin luovutin ensimmäisen hakukerran jälkeen. Perinteinen mansikanpoiminta on aika hankalaa, kun en tiedä yhtään mansikkapeltoa Lappeenrannan lähituntumasta. Kauppoihin tai kahviloihin tuskin otetaan alle 18 vuotiasta kaikkien määräyksien ja hygieniapassien vuoksi. Tämä on periaatteessa harmillista, koska ainakin omasta lähipiiristäni tiedän kymmeniä jotka haluaisivat kesätyöpaikan, mutta eivät saa sellaista ikänsä vuoksi.

Itse olen kysynyt kesätyöpaikkaa kirjastolta, sillä olin siellä työharjoittelussa. Sitten kysyin museolta ja hiekkalinnalta, mutta valitettavasti mihinkään näistä ei voida ottaa minua kesätyöhön iän (olen nyt 15- vuotta), koulutuksen tai rahan puutteessa. Naapureillakin on pitkät loma- ajat koska ovat opettajia, joten en käy edes kysymässä lapsenhoito apua.

Nyt olen vakavasti pohtinut samaa hommaa kuin viime vuonna. Olin soittamassa Kahvila Majurskassa pianoa, ja tienasin hattuineni melkein 200 euroa kuukaudessa, mikä on mielestäni kohtuullista kahden tunnin soitosta viitenä päivänä viikossa. Muunkinlainen työkokemus tulisi toki tarpeeseen.

Toisaalta voisin vain nauttia kesästä ennen ensimmäistä lukio vuotta. Voinhan yrittää sitten ensi vuonna uudestaan, eihän elämäni yhteen kesätyöpaikkaan kaadu. Ja pääsenpähän lähtemään mihin tahdon. Toivon kaikista omista vaikeuksistani huolimatta kaikille onnea kesätyöpaikan etsimisessä!

Eveliina Kunttu, Armilan koulu

Hiihtoloma häämöttää päivän päässä. Ennen sitä kuitenkin on suoriuduttava koulun talviliikuntapäivästä, jolloin menen laskettelemaan ensimmäistä kertaa. Saimme valita useammasta vaihtoehdosta kolme mahdollista liikuntalajia. Ensimmäisenä vaihtoehtona minulla oli ratsastus, johon en tunnetulla huonolla tuurillani päässyt. Toisena zumba ja keilailu, mutta ysit veivät paikat. Kolmantena laskettelu sen takia, koska olin varma, että pääsisin joko ykkös – tai kakkosvaihtoehtoon.

Laskettelu pelottaa. Joko murran rasitusvammaiset polveni, sähellän hississä tai lasken pusikkoon. Voi olla myös mahdollista, että laskettelu onkin kivaa ja haluan lasketella enemmänkin. Jos joku näistä ennustuksista menisi oikeaan, toivottavasti se olisi viimeiseksi mainittu.

En ole päättänyt omia hiihtolomasuunnitelmiani vielä, mutta talon siivoamista siihen äitini vakuuttelujen mukaan kuuluu. Ehkäpä myös reissu Lappeenrantaan, siitä en tiedä tarkasti. Liikunnallista puolta en ole vielä miettinyt, mutta ehkä kaveripiirin suunnitelmat ratsastuksesta toteutuisivat. Tai sitten laskettelen, jos huominen menee hyvin.

Laskettelu on aika monen ihmisen talviharrastus ja ilmeisesti se on ihan mukavaakin, kerran on vetänyt puoleensa niin suuren joukon kannattajia. Ehkä minusta tulee myös yksi heistä? Ehkä ja ehkä, mistäs sitä tietämään. Toivon kuitenkin niin, sillä olisi tosi mukavaa sanoa, että harrastuksiini kuuluu laskettelu.
Johtuuko innokkuuteni lasketteluun vain siitä, että se on niin suosittu laji? En tiedä, mutta huomenna saan omat johtopäätökseni asiasta.

Hiihtoloma. Ei läksyjä, ei koulua, ei kokeita. Omaa aikaa. Kavereita. Ja kaikkea muuta hauskaa, jos tekemistä vain keksii. Joten miten ikinä vain vietättekin hiihtolomanne, viettäkää se hyvin!

Jenny Rantanen
Ruokolahden kirkonkylän koulun lehtilinkki

Tämän hetken suurimpia uutisia urheilussa ja muutenkin ovat Vancouverin talviolympialaiset. Kaikki, ovat ainakin yhden lajin kannattajia ja katsovat suoria lähetyksiä keskiyöllä. Kuninkaallisia myöten on havaittu julkimoita katsomassa milloin mitäkin lajia.

Itse seuraan eniten jääkiekkoa. Se on jotain missä pitää voittaa, ainakin Ruotsi. Minua ainakin harmitti kun Ruotsi voitti maanantai-aamuna 3-0. Etenkin sen takia, että katsoimme tuota peliä koulussa. Nyt kun sanottiin, että häviäminen oli taktinen veto, niin ihmettelen syvästi. Eihän mitään pelejä kannata häviämään lähteä.

Iloinen yllätys oli tietenkin Peetu Piiroisen hopea. Aina jaksaa yllättyä lajeista joita Suomikin edustaa. Kiinassakin oli kesällä 2008 ampuja, vaikken ollut ajatellut Suomesta sellaista lähtevänkään. En todellakaan usko, että Suomen mitallitavoite täyttyy, vaikka onhan se huono lähteä kisaamaan jos ei edes tiedä mitä tavoittelee.

Onhan ainakin näissä olympialaisissa varjonsakin. Ensimmäisenä tulee mieleen sen kelkkailijan kuolema harjoituksissa ja toisena alkuperäiskansojen osallistuminen olympialaisten järjestelyihin. Mielestäni oli hyvin koskettavaa kun Georgialaisjoukkue käveli stadionille ja kaikki nousivat seisomaan valtioiden päämiehiä myöten. Alkuperäiskansojen osallistuminen kisojen järjestelyihin oli mielestäni aluksi hauska asia, mutta uutisten valossa alkuperäiskansojen huonot olot ovat suuressa ristiriidassa olympialaisten teeman kanssa.

Kaikesta huolimatta toivon, että jokainen löytää jonkin lajin jota seurata. Jos ei muuten niin sitten nauhalta, vaikka vähän kelaillen sieltä sun täältä. Hauskaa hiihtolomaa ja olympialaisten seurausta kaikille!

Eveliina Kunttu

© Jenny Rantanen 2010

Kuvat tuovat helposti muistoja mieleen. Vaikka et esimerkiksi muistaisi, että olet käynyt jossakin paikassa, tunnelmat matkasta voivat palautua kyseisestä paikasta otettua valokuvaa katsoessasi. Kuvilla on merkillinen vaikutus, sillä myös valokuvista on tehty eräänlainen terapeuttinen hoitomuoto. Muun muassa Mika Mannermaa ja Miina Savolainen käyttävät kuvia terapeuttisesti. Esimerkiksi Miina Savolaisen tunnettu teos Maailman ihanin tyttö on yhteisövalokuvataideprojekti. Hän on myös osallistunut ISÄ – Voimauttavia valokuvia – projektiin.

Valokuvata voi periaatteessa kuka tahansa, tarvitaan vain kamera ja kohde, mitä kuvata. Kamerankaan ei tarvitse olla huippuhieno ammattivalokuvaajien järjestelmäkamera, vaan alkuun voi riittää ihan vain filmikamera tai normaali digikamera. Itse aloitin ikivanhalla filmikameralla, jonka jälkeen siirryin äitini digikameroihin (joista toisen onnistuin rikkomaan, khehheh), joilla kuvasin siihen saakka kunnes sain oman digikameran. Sillä pystyi kuvaamaan myös veden alla. Tämän jälkeen seuraava kamerahankintani oli järjestelmäkamera Nikon D40, jolla olen kuvannut päälle vuoden.
Valokuvaan aika paljon koiriamme ja luontoa. Ikuistan myös kavereitani, sukulaisia tai perhettäni jos vain mahdollista. Pidän kameraa mukanani aika useasti. On kätevää mennä oman koiran kanssa näyttelyyn kameran kanssa ja palata sieltä kameran muistikortti täynnä kuvia.

Kesällä valokuvaus on huomattavasti helpompaa kuin talvella. Talvella kameraa on vaikea käsitellä lapaset kädessä, joten kameran kanssa on lähes pakko olla paljain käsin, että juttu onnistuisi. Vaikka kädet ovat aina kohmeessa tai jäätyneet sisälle tullessa, tuloksena on aika usein hienoja kuvia. Talvimaisemat ovat tänä talvena olleet sen verran upeita, että niiden takia välillä sopii palelluttaa kätensä.

Vaikka olenkin kuvannut nyt noin kolmisen vuotta, en sano, että olisin ammattilainen. Pidän kiinni vanhasta sanonnasta; harjoitus tekee mestarin ja mestari harjoittelee.
Ja jos valokuvaus kiinnostaa, kannattaa ihan rohkeasti ottaa kuvia. Kukaan ei ole seppä syntyessään, joten älä heti odota liikoja itseltäsi. Kaikki aloittavat aina jostain.

Jenny Rantanen
Ruokolahden kirkonkylän koulun lehtilinkki

Luin toissapäivänä Etelä-Saimaata, kun silmääni pisti otsikko: Venäjällä on entistä enemmän superrikkaita. Ihmettelin tätä kovasti, sillä Venäjällähän on erittäin paljon köyhiä ihmisiä. Maailmalla köyhyys kasvaa koko ajan. Slummeja kasvaa slummin perään ja löydät suuresta pahvilaatikosta kadulla nukkaisen viltin. Siksi ehdotankin laittamaan Pelastakaa Lapset Ry:lle tai Punaiselle Ristille lantin jos toisen jos se vain on mahdollista. Autetaan niitä jotka tarvitsevat apua. Ollaan edes vähän vastuussa.

Sara Backman

Tainionkosken yläasteen lehtilinkki

Taas on tullut tieto pankkiryöstöstä ja humalaisesta poliisista. Vain pari viikkoa aiemmin tuli ilmi useita valelääkäreitä. Herättää kysymyksen, että onko täällä enää turvallista? Toisaalta, jos täällä ei ole turvallista niin missä on?

Ensinnäkin pankkiryöstöstä. On mielestäni hiukan epämääräistä, että naiseksi pukeutunut mies kävelee sisälle pankkiin jalkajousi kädessä ilman minkäänlaista ihmettelyä. Ainakin jos minä näkisin ihmisen joka kävelee jalkajousi kädessä ulos pankista, olkoon sitten mies tai nainen, uskoisin soittavani poliisille. Toisaalta voisin myös olla hiljaa ja kieltää nähneeni koko asiaa. Hyvä kuitenkin, että ryöstäjän keltaisesta autosta oli jäänyt ohikulkijoille jotakin mieleen.

Toisena asiana on humalainen poliisi. Yllätyin kun kuulin tästä. Olisin luullut, että poliisin työssä joku olisi havainnut humalaisen olotilan ennen auton rattiin päästämistä. Uskon, että poliisin kunnioitus laskee ainakin vähän tästä tapauksesta johtuen. Hyvä systeemi tällaisten tapausten välttämiseksi voisi olla alkometri jokaisen poliisiauton rattiin.

Sitten vielä valelääkäreistä. Itse en välttämättä lähtisi sen alueen sairaalaan, jossa tällainen valelääkäri on toiminut. Sanon suoraan, että pitää olla aika säälittävä ryhtyäkseen lääkäriksi ilman minkäänlaisia papereita. Periaatteessa senhän voi tarkistaa, mutta miksi niin ei ole tehty? Jos itse olen joskus pahassa taloustilanteessa, niin en usko että mieleeni juolahtaa ensimmäisenä ruveta valehtelemaan omista saavutuksistani.

Kuitenkin, mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin minä pohdin näitä kaikkia tapauksia jonkinlaisella myötätunnolla – olemmehan kaikki kuitenkin vain ihmisiä. Kaikilla meillä on oma arvomaailmamme ja jokainen meistä tekee yleensä niin kuin omasta mielestä on oikein tehdä. Onko tämä turvallisuutta, että luotetaan toiseen ihmiseen? Kyllä, mielestäni on turvallista asua Suomessa, käydä lääkärissä ja soittaa poliisille jos on jokin hätä. Jokaisen on pohdittava omaa tilannettaan ja miettiä turvallisuutta omien taustojensa mukaan niin, että tuntee olonsa hyväksi missä ikinä elää.

Eveliina Kunttu

Tämän päivän Etelä-Saimaa (2.2.2010) uutisoi Venäjällä Karjalan tasavallassa kylmyyteen kyllästyneiden asukkaiden halusta liittyä Suomeen ja Suomen Neuvostoliitolle luovuttamien maa-alueiden palauttamisesta Suomelle. Tähän on syynä öljyn ja kaasun olemattomat toimitukset. Ihmiset siis palelevat taloissaan, joita eivät voi lämmittää. Myös huono talveen valmistautuminen ja paikallisten virkamiesten toimimaton toiminta ovat osasyitä kaupunkien jäätymiseen.

Laatokan Karjala-liike on haastettu oikeuteen, koska he ovat levittäneet vaatimusta kansanäänestyksestä, voitaisiinko luovutetut alueet palauttaa Suomen hallintoon. Liike on hiljattain perustettu eikä siitä ole ennen kuultu.

Tutkiskelin wikipediasta kiinnostuneena uutisesta tietoja Karjalan Tasavallasta. Tasavallan asukkaista osaavat 22 800 (3,2 %) suomea. Suurin osa asukkaista on venäläisiä ja venäjänkielisiä. Muita vähemmistöjä ovat valkovenäläiset, karjalaiset, vepsäläiset sekä ukrainainalaiset.

Aloin miettimään, että näiden ihmisten tahto liittyä Suomeen parempien olojen toivossa, tyssää luultavasti Venäjän haluttomuuteen edes keskustella asiasta. Myös suomalainen kulttuuri alkaa olla hävinnyt alueelta ja alueet ovat todella venäläistyneet. Kuten jo sanoin, suomalaiset ovat yksi vähemmistö monista. Vaikka ovat nämä maa- alat Suomeen toki kuuluneet, yli puoli vuosisataa sitten, en näe mitään kansallista tai muutkaan syytä liittää alueita Suomeen. En toki halua vähätellä tai alentaa asian puolesta taistelleita ihmisiä, mutta asiasta on kulunut mielestäni liian kauan, että alueet olisivat enää yhtä Suomen kanssa.

Santeri Hammaren, Ruokolahden Kirkonkylän koulun lehtilinkki

Muistatteko vielä viime vuoden viisuvoittajan, Norjan Alexander Rybakin ihanan viulurenkutuksen Fairytale? Minäkin kuvittelin muistavani. Kuunneltuani veisun kaiken kattavasta Youtubesta täytyi minun lievä puna poskillani myhäillä, että ”näinhän se menikin”. Entä muistatteko, kun ABBA vei viisuvoiton Ruotsiin vuonna 1974? En minäkään, mutta Waterloon ikimuistoisia tahteja on kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin vaikea pyyhkiä mielestä.

Etelä-Saimaassa lauantaina 30.1.2010 julkaistu artikkeli nykypäivän euroviisujen merkityksestä levy-yhtiöille ja nimettömille artisteille tarjosi todella mielenkiintoisen ja tuoreen näkökulman. Euroviisuissa ei ole enää kyse edustamisesta tai maan parhaimpien lauluntekijöiden asettamista parrasvaloihin. Maahan tässä asetetaan naurunalaiseksi ja pienille artisteille annetaan mahdollisuus osoittaa potentiaalinsa. Nykypäivän viisut ei taida siihen olla se oikea paikka. Eipä keiku Lordi euroopan levymyyntien kärjessä eikä sen koommin tämä Rybakin jannukaan. Abbaa tosin myydään yhä tasaisella tahdilla ympäri maailmaa.

Euroviisut on maailman kallein viihdeshow. Kilpailevat esitykset on melko helppo lajitella kahteen luokkaan: vähäpukeista tanssia tai hurttia huumoria. Niin, ja nimettömään kolmanteen luokkaan sijoittuu kyynelkanavia aukovat yhden naisen slovarit tai mitäänsanomattomat renkutukset. Näitäkin muutamat uskaliaat maat vielä kehtaavat lähettää. Toisaalta, Rybakin esityksen puitteet olivat melko vaatimattomat. Pari uljasta nuorukaista heittelemään taka-alalle voltteja ja pieni naiskuoro. Keskipisteessähän oli kiiltokuvapoika Alexander viulunsa kanssa. Kipale jumittui korvien väliin, mutta harva muistaa enää hänen nimeänsäkään

Viisuthan on vähän niin kuin Big Brother. Kun yksi kierros on saatu vaivoin kontattua läpi, niin lähtökuulutukset seuraavalle jo alkavat. On surullista, että viisujenkin on täytynyt lähteä mukaan uuden sukupolven aivottomaan televisiokohellukseen. Euroviisuthan todella on maailman kallein friikkishow. Yksi ero viisujen ja isoveljen välillä mainittakoon. Big Brother luotiin varta vasten kummajaisnäyttelyksi, itseään toistavaksi massaksi. Euroviisut saattoi muutamia kymmeniä vuosia sitten ottaa vielä tosissaan. Onneksi minäkin olen saanut maistaa osani noista kulta-ajoista.

Tomi Kiviluoma