Suurimmalle osalle meistä hyvinvoivista eurooppalaisista lukutaito on itsestäänselvyys, josta ei osata ottaa täyttä iloa irti. Suomessa julkaistaan vuosittain vino pino hienoja kirjoja, mutta tuntuu, että painetun sanan lumous on raukeamassa. On jotenkin helpompaa pitkän koulupäivän jälkeen heittäytyä sohvan nurkkaan katsomaan Salkkareita kuin avata hyllynnurkassa ikuisuuden pölyttynyt romaani. Valitettavasti.
Itse olen aina rakastanut lukemista, ja sen vuoksi olenkin ollut pettynyt siihen, miten lukutahtini on hidastunut lukioon tultuani. Syynä ei ole pelkästään lisääntynyt työmäärä vaan myös oma laiskuuteni. Tuntuu kuitenkin, että lukemattomuudesta seuraa vähitellen vieroitusoireita; selailen pokkareita kirjakaupassa, vaeltelen kirjastossa ja ahmin kirja-arvosteluja lehdistä. Siksi päätinkin ottaa itseäni niskasta kiinni.
Kirjallisuutta ei pidä käsittää pelkästään klassikoiksi, vaikka sittenhän on millä rehvastella, kun MacBeth on tullut tutuksi. Omasta mielestäni kirjoja ei tulisi jakaa niiden ”älyllisen” arvon mukaan. Jos haluan ottaa rennosti ja lukea tänään vähän hömppää, niin se minulle suotakoon. Ehdin varmasti tutustua niin Dostojevskiin kuin Steinbeckiin elämäni aikana useaan otteeseen. Kirjathan ovat sivistävän ja maailmankuvaa laajentavan tehtävänsä lisäksi tarkoitettu viihteeksi. Jos Tolstoin läpi kahlaaminen tuntuu juoksuhiekalta rämpimisessä, kannatta kokeilla jotain kevyempää.
Toivottavasti joku kuulee hätähuutoni suomalaisten lukemisesta herpaantuvan otteen puolesta ja tarttuu lähimpään kirjaan. Itse aion ainakin julistaa joulukuun omaksi kuumeiseksi sivujen pläräämis-kuukaudekseni!
Reetta, KYL
