Silmät auki

Kansa panikoi. Hysteria leviää keskuuteemme kulovalkean lailla. Kyllä, possunuhaan kuolleita on kotoisessa Suomessamme jo viisi kappaletta. Täällä lintukodossamme, jossa asukkaat ovat masentuneita, jossa media kompuroi hallituksen kintereillä, jossa kolmas kalapuikko on rikos ja jossa online-roolipeliin luodun fiktiivisen hahmon varastamisesta saa tuntuvat mätkyt. Rauhaisaa hiljaiseloamme uhkaa nyt epidemia, tavallisen kausi-influenssan variaatio. Meillä Suomessa kun ei saada nauttia sellaisista huippuluokan taudeista kuin malaria tai dengue-kuume, niin täytyyhän sitä nyt nostaa oikein kunnon haloo.

Sikainfluenssan saapuminen Suomeen oli itsestäänselvyys. Ennakkovalmistelut olivat mittavat, ja hoitoalan ammattilaiset yhdessä median kanssa tekivät parhaansa, jotta kansa tuntisi edelleen olevansa turvassa. Rokoteaikatauluista tiedotettiin hyvissä ajoin etukäteen, ja kyltymättömälle kansalle väännettiin rautalangasta, että kukaan ei jää ilman rokotusta. Ne saattavat kesken rokotusten loppua kesken, mutta kukaan ei jää paitsi.

Tämä ei kuitenkaan tepsinyt. Pohjoisen visakallokansan selviytymisvaistot heräsivät. Roudan kylmettämissä aivoissa kulki ajatuksia. Minä kuolen, minä kuolen! Alkoi hurja kamppailu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Terveet nuoret miehet ja naiset kaatavat rokotusjonoissa tieltään polvenkorkuisia natiaisia ja 50-vuotiaita astmaatikoita. Kuuleman mukaan Oulussa eräs mies sai kohtauksen terveysasemalla kuullessaan, ettei saa rokotusta ennen kuin vasta kahden viikon kuluttua. “Mitä? Aiotteko te jättää mut kuolemaan noin vain?”.

Itse kävin maanantaina Sammonlahden neuvolassa katsastamassa tilanteen, ihan oikea astmaatikko kun olen. Ihmisiä ei ahtaassa odotushuoneessa ollut paljon. Enimmäkseen pieniä lapsia vanhempineen. Lapset nauroivat iloisina ja leikkivät keskenään. Kolme tarhaikäistä rakentelivat nurkassa tornia. Näin äidin kiusalliset kasvot, kun tämä seurasi lapsensa touhua.  Kun seuraavaksi tuli heidän vuoronsa, äiti nosti poikansa pystyyn ja talutti rokotushuoneen ovelle, jossa hän vielä tuprautti pojan kämmenille aimo annoksen käsidesiä. “Hyi, kun haisee”, poika valitti.

Huoneesta vuorostaan tuli ulos äitinsä kanssa vähän poikaa vanhempi tyttö, joka piteli kättään kivuliaan näköisenä. He eivät pukahtaneet sanaakaan. Nappasivat takkinsa ja häipyivät. Sitä varmaan jatkui koko loppupäivän. Sisään. Piikki. Ulos. Sisään. Piikki. Ulos. Itse ehdin kävellä vain sisään ja ulos. Piikin jätin väliin, olin jo myöhästyä harjoituksista. Seuraavan päivän lehdestä sain lukea, että rokotteet loppuivat kesken. Riskiryhmien rokotus jatkuisi torstaina. Kukakohan mahtoi saada minun piikkini? joku kärsimätön selviytymiskamppailija, vaiko joku niistä huoneista olleista rauhallisista riskiryhmäläisistä, keillä ei tuntunut olevan kiirettä juuri mihinkään.

Tomi Kiviluoma, Lappeenranta

Päätin heti, ettei ensimmäinen kirjoitukseni lehtilinkkinä olisi mielipide tai koskisi maailman asioita, vaan matkani Tsekistä, jolta palasin eilen. Tämä oli koulun järjestämä matka, ja ensin joukko tsekkiläisiä oli luonamme Suomessa, ja luulen että he viihtyivät kovasti. Tsekissä olimme ensin Brnossa, ja sitten matkasimme Prahaan. En voi sanoa muuta, kuin että Tsekki on varmasti Suomen jälkeen kaunein maa minkä tiedän. Marionettinuket kauppojen hyllyillä, historialliset kauniit talot ja ystävälliset ihmiset, olisin halunnut jäädä sinne ikuisesti, kun oli ystäviäkin mukana. Kun aloin miettiä Suomea, ymmärsin miten erilaiset nämä maat olivat. Tsekki oli kulttuurin keskipiste, joka kätki sisäänsä paljon historiaa, sivistystä ja kulttuuria. Suomessa taas luonto on lähinnä jokaisen sydäntä, talvella tupruttaa paljon lunta ja metsiä on paljon. Ja vaikka Tsekki on ihana maa, rakastan Suomea. En vaihtaisi mihinkään yötöntä yötä, talvipakkasta tai koivun tuoksua.

Dekuju!

Sara Backman

Tainionkosken yläasteen lehtilinkki

Tänään kiistelin toisella historiantunnilla opettajamme kanssa koirista. Kyseinen opettaja järjesti istumapaikkoja lempieläinten mukaan ja itse olen henkeen ja vereen koiraihminen. Niin sanotusti tiukemmassa luokittelussa koiraihmisten mieltymykset jaettiin isoihin ja pieniin koiriin sekä luppa – ja pystykorvaisiin. Kotonamme on niin pieni ja iso koira sekä toisella on puoliksi luppakorvat, toisella kokonaan pystyt. Kysyin opettajalta, että kumpaan luokitteluun kuulun – molemmissa tapauksissa. Lopulta opettaja alkoi kyllästyä minuun ja pilkunviilaukseeni. Kaikki asiat sain kyllä sovittua minun edukseni ja pääsin ihan hyvälle paikalle. Sen enempää en asiasta murehtinut, vaikka luokkalaisillani taisi ollakin hauskaa opettajan ja oppilaan kiistelyssä.

Kotona aloin kunnolla miettimään, että kuinka mustavalkoinen maailma voi olla ihmisten mielipiteineen ja käsitteineen. Se on sääli, mutta nykyään voi olla että liian erilaiset mielipiteet ovat massaa ja entiset massamielipiteet ovat erikoisia. Vaikeasti selitetty, mutta onnittelut niille, jotka saivat selityksestäni selvää. Onko sitten erilaisuus ja laajempi värimaailmaisuus nykyään massaa?

Jenny Rantanen, Ruokolahden kirkonkylän koulun lehtilinkki