Kuukausiarkisto marraskuu, 2009

Irti korruption kourista

maanantai 30. marraskuuta 2009

Muistamme kaikki päivän, jolloin saatoimme ylpeinä suomalaisina todeta maamme olevan vähiten korruptoitunut valtio koko maailmassa. Tuo päivä on jo jonkin aikaa kuulunut hamaan historiaan, mutta me olemme sulkeneet silmämme tilastoilta ja korvamme naapurivaltioilta. Kai se on meille kaikille yhteistä jääräpäisyyttä, että itselleen epämiellyttävää totuutta on niin pirun vaikeaa nielaista ja vielä vaikeampaa sulatella. Kokonaisena se tulee ulos kumminkin, samanlaisena klönttinä, jollaisena se alunperin suuhun pantiinkin. Ja kun se kerta on pöntöstä huuhtaistu, voidaan palata vellomaan.

Tämän maanantain Etelä-Saimaassa oli mielenkiintoinen pikku artikkeli korruption kasvaneesta suosiosta poliisien keskuudessa. Minua häiritsi jutussa kaksi asiaa. Ensinnäkin, siinä selviteltiin muutamia syitä lahjustoiminnan vauhdittumiseen. Järkyttävintä oli se, että taustatekijäksi mainittiin Suomen rysähtäminen ykköspallilta viisi pykälää alaspäin. Siis poliisit ovat innokkaan vastaanottavaisia ajatukselle korruptiosta, koska Suomi ei enää näytä maailmalle esimerkkiä. Säälittävää. Oikein hävettää.

Tämä kielii juuri sellaisesta perussuomalaisesta asenteesta, jota vastaan meidän tulisi jollain tavalla kamppailla. Että kun kerta yksi asia uppoaa suvantoihin, niin heivataan sinne joukoksi kaikki loputkin rippeet, ettei sille ainokaiselle tule yksinäistä. Ja korkit narahtaa auki. Vaikka miksipäs me kulttuuritraditioitamme menisimme hylkäämään?

Se toinen mieltä kaihertava asia mainitsemassani artikkelissa oli sen pituus. Juttu olisi saanut olla huomattavasti pidempi tai ainakin huomiota herättävämpi. Tällainen asia kuin korruption lisääntyminen todella koskettaa meitä kaikkia. Kyllä, koko kansaa. Jokaisella maailman valtiolla tulee olla niitä suuria ylpeydenaiheita, jotka herättävät kunnioitusta ja raikuvia aplodeja muiden valtioiden keskuudessa. Omat kunniamerkkimme ovat hyvää vauhtia tummumassa, ja me vain sokeina jatkamme niiden kiillotusta valmiiksi likaisilla rievuilla.

On väärin yrittää piilotella tällaista totuutta. Sen sijaan, että viskaisimme kaiken suvantoon, tulee meidän nostaa se, mikä sinne alun perin katosi. On väärin ajatella, että nyt kun me se kärkipaikka hävittiin, niin yhtä lailla on kaikki muukin menetetty. Meidän tulee tarpoa tiemme takaisin sinne ykköspaikalle ja näyttää muulle maailmalle aidosti esimerkkiä. On väärin katsoa tilastoja vääristävien lasien lävitse, me emme todellakaan ole enää vähiten korruptoitunut kansa maailmassa. Ihmisiä tulisi läimiä muutamia kertoja poskille ja ravistella heitä pois omasta, suomalaisesta keskiöstään.

Poliiseista meidän on hyvä aloittaa.

Tomi Kiviluoma, Lappeenranta

Oma kokemus Puntalan koulusta

perjantai 27. marraskuuta 2009

Olen seurannut Puntalan koulun kiivasta taistelua henkiinjäämisestä. Asia koskettaa minua, sillä olen käynyt ala-asteeni kyseisessä koulussa. Positiivisena yllätyksenä syysmasennuksen keskellä sain tietää, että Puntalan koulu jatkaa vielä toimintaansa.

Pari vuotta sitten elimme samanlaista tilannetta Puntalassa. Olin silloin neljännellä luokalla. Puntalan koulun 60-vuotisjuhlan jälkeen saimme rehtoriltamme tiedon, että Puntalan koulu jatkaa vielä ainakin muutaman vuoden toimintaansa. Kirjoitin silloin luokkalehteemme seuraavanlaisesti (teksti ei ole mitään kovin mukavaa luettavaa, sillä kieliasu on vielä melko kehittymätön):

”Eräässä aamunavauksessa rouva rehtorimme Satu, kertoi että Puntalan koulu pelastui. Lisäaikaa saimme viisi vuotta.

Ai, miksikö? No, Puntalan koulua oli kauan mietitty kumpi koulu lakkautettaisiin: Huhtanen vai Puntala.

Kesällä Puntalan koulua muunneltiin uuteen uskoon väriltään. Synkkä ruskea on muuttunut ihanan pirteäksi mintuksi. Se oli plussaa. Mutta mikä oli sitten se viho viimeinen päätös, jonka avulla tiedettäisiin kumpi koulu lakkautettaisiin? Tietenkin Puntalan koulun 60-vuotis juhla. Se oli taidon näyte se. Hienoa oppilaat, hienoa opettajat!

Puntalan koulu siis pelastui ja saimme viisi vuotta aikaa. Huhtanenkin jatkaa tämän vuoden kolme opettajaisina. Mutta ensi vuonna taitaa sinne tulla lisää opettajia. Joten Huhtanenkin jatkaa.

Katsomme sitten viiden vuoden kuluttua, saako Puntala taas lisäaikaa.”

Puntala on siis ollut pitkään paineen alla. Koulusta on jäänyt positiiviset mielikuvat. Eri luokkien oppilaat tunsivat toisensa ja yhteishenki oli tiivis. Perjantaisin pidettiin koko koulun yhteinen liikuntatunti, jossa yhteenkuuluvuus vain lisääntyi.

Kaiken lisäksi Puntalalla on kunnioitettava historia, mikä tekee koulusta vielä arvokkaammaan.

Mutta yksi elämän ohjeista kuitenkin pätee myös tähänkin tapaukseen: jossain vaiheessa asioista pitää luopua.

Jenny Rantanen, Ruokolahden kirkonkylän koulun lehtilinkki

Vaarallista kyytiä

torstai 26. marraskuuta 2009

Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus. Ala-asteikäisenä pelkäsin isoja kasseja kantavia bussimatkustajia, koska pelkäsin heidän kasseissaan olevan pommeja.. Mutta bussissahan ei voi koskaan sattua mitään, vai voiko? Timo Suurnäkki kumosi tämänpäiväisessä Etelä-Saimaassa jutullaan tämän väitteen. Artikkeli ”Virojoen bussiryöstäjä puukotti naiskuljettajaa täysin yllättäen” sai minut hiukan hätkähtämään. Artikkelissa kerrottiin 20-vuotiaan virolaismiehen puukottaneen 60-vuotiasta naiskuljettajaa 17 pisto- ja viiltohaavan arvoisesti. Motiivina oli ilmeisesti bussikuljettajan rahastuslaukku. Alkumatkan bussikuljettajaa auttanut ja hänen kanssaan keskustellut mies oli täysin yllättäen käynyt raakalaismaisesti naisen kimppuun.

Teksti sai minut hämmästymään: kuinka tuollaista voi tapahtua bussissa? Linja-auto on itselleni rauhallinen matkustusmuoto, jossa tapaan kavereita ja katselen maisemia. Ympäristöaktivistit kehottavat suosimaan joukkoliikennettä ilmastopäästöjen vuoksi. Tuollaiset tapahtumat eivät kuitenkaan tee hyvää joukkoliikenteen imagolle. Onneksi tuollaisia tapauksia ei varmasti satu usein, joten minäkin alkuhämmennyksestä toivuttuani voin huoletta jatkaa linikalla huristelua. Tapaus vain hätkäytti, koska en voi ymmärtää miten nuori mies voi noin raa´alla tavalla käydä vanhan rouvan kimppuun. Suurnäkki kertoo artikkelissaan, että nainen pystyi haavoittuneena hälyttämään apua ja epäilty on löydetty. Hyvä homma, että asia on hoidossa, koska kukaan ei varmasti haluaisi joutua näkemään tuollaista tapausta omalla bussimatkallaan. 

Tekstini tarkoitus ei ollut suinkaan varoittaa välttämään joukkoliikennettä ja ajamaan tästedes autossa ikkunat pimennettyinä ja ovet lukittuina! Halusin vain kertoa teille blogimme lukijoille tästä hurjasta tapauksesta. Kuljettajalle jää varmasti loppuelämäkseen traumat tuosta kokemuksesta. Kuljettajan tarkoitus bussissahan on olla kaikin puolin asiakkaan eduksi ja ei ole tosiaankaan oikeudenmukaista käyttäytyä tuolla tavalla. Toivon kuljettajalle pikaista paranemista ja toipumista, sekä toivotan myös turvallista ja lämmintä adventin aikaa teille, hyvät lukijat! 

Hilla Ryösö Armilan koulusta Lappeenrannasta

Joulu tulee, vai tuleeko?

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Taas kauppoihin on alkanut ilmestyä punaisia vaatteita, pöytäliinoja ja muita kodintekstiilejä joissa kaikissa komeilee tonttu, poro tai joulupukin pää. Etelä- Saimaassakin oli tänää juttu kuinka porsaita ja sikoja jälleen teurastetaan ennätysmääriä. Kaikesta tästä voimme todellakin päätellä, että joulu on tulossa.

Tonttukrääsähän on ihanaa kun sitä aina joka vuosi ilmestyy kauppoihin ja näyteikkunoihin. On hauskaa seurata kuinka ihmiset tuntuvat ostavan joka vuosi samat tavarat kaupoista uudelleen, vaikka kaikilla on jo tavaraa kaapit täynnä. Kuitenkin ostetaan sellaista tavaraa mitä jo tosissaankin kaapista löytyy ja ainakin meillä on joulukoristeita ihan riittävästi, vaikka osan heittäisi poiskin.

Sitten jouluruoat. Tämäkin on sellainen juttu, että aina tehdään samat ruoat ja pakkosyötetään ihmisille lanttulaatikkoa vaikkeivät he siitä pitäisikään. Tänä vuonna ajattelinkin ehdottaa, että voisi minimoida sellaisten ruokien määrän mitä kukaan ei tosissaankaan halua syödä ja ostaa helposti vaikkapa valmisruokia pakastimeen. Voihan toki olla, että parin vuoden päästä valmisruokiinkin jouluaattona kyllästyy, mutta onpahan sitten ainakin intoa tehdä ruokaa jota todellakin haluaa syödä.

Nyt voinkin lähteä etsimään laatikon pohjalta vanhoja tonttukoristeita ja etsiä kaupasta juuri sen minulle sopivan kokoisen kinkun niin ei tarvitse ainakaan sitten joulun jälkeen syödä kinkkua enää hiihtoloman jälkeen!

Eveliina Kunttu, Armilan koulun lehtilinkki

Totuuden hinta?

tiistai 24. marraskuuta 2009

Selaillessani erään valtakunnan merkittävimmän lehden nettisivuja mikään uutisista ei herättänyt aluksi suurempaa mielenkiintoa. Rullatessani sivua alaspäin jutut vilistivät ohi. Tieto siitä, että joka kymmenes suomalainen sairastaa verenpainetautia ei yllättänyt vähääkään, eikä myöskään peruskoululaisten huonontunutta ruotsin kielen taitoa käsittelevä artikkeli. Oikeastaan huomisen sääkin kiinnosti sillä hetkellä enemmän.

                      Sitten huomioni herätti jokin, mikä todella pysäytti. Ruutuun ilmestyi kuva palmunlehdillä peitetyistä ihmisruumiista, ja sen yllä ollut otsikko kuvaili Filippiinelillä tapahtunutta poliittista välienselvittelyä historian pahimmaksi iskuksi journalisteja vastaan. Kahakassa sai surmansa ainakin 46 ihmistä, joista jopa puolet saattaa olla toimittajia. En yksinkertaisesti voinut olla kirjoittamatta tästä tapauksesta. Erityisesti se, että toimittajia vastaan hyökätään noin voimakkaasti yllätti, vaikkei tämä ole todellakaan ensimmäinen kerta. Lähihistoriasta löytyy nimittäin useita muita vastaavia toimittajiin kohdistuneita iskuja.

                      Toimittajan ammatti on paitsi erittäin tärkeä myös äärimmäisen vaarallinen tietyissä maissa. Suomessa unohtuu helposti, että muualla olot eivät ole yhtä hyvät kuin täällä. Lukiessaan tällaisia uutisia ajattelee, miten tällaista voi tapahtua. Lähes kaikkialla maailmassa arvostetaan nykyään vapaata tiedonvälitystä, mutta vastustajia riittää myös. Toimittajan ammatti on joskus jopa luokiteltu maailman vaarallisimpien ammattien joukkoon, eikä syyttä. Hienoa kuitenkin, että tälle tärkeälle työlle riittää silti tekijöitä, kiitos siitä. Ilman jotakin rohkeaa henkilöä emme olisi saaneet tästäkään murhenäytelmästä koskaan kuulla.

Valtteri, Haminan lukion lehtilinkki

Lapsille oma liitto

maanantai 23. marraskuuta 2009

20.11. Suomessa vietettiin lasten oikeuksien päivää, ja ajattelin että aiheesta voisi saada jotain kirjoitettavaa. Toisin kuin lukiolaisilla, lapsilla ei ole omaa liittoa, jonne liittyisi ja joka toimisi heidän parhaansa mukaan. Näin ollen aikuisilla on suuri vastuu edessään; miten saada juuri lasten ääni kuuluville?

Muistan nuorempana ihmetelleeni, että mikä kumma on lasten oikeuksien päivä? Onko silloin aikuisten kuunneltava kaikkea mitä lapset sanovat kuten äitien päivänä ja isänpäivänä täytyy kuunnella mitä äiti tai isä sanoo? Silloin en saanut mieltäni askartaville kysymyksille vastausta ja asia jäi hieman unohduksiin. Totuus tulee lasten suusta, miksi ihmiset eivät kuuntelisi lapsia muutenkin kuin mitä ruokaa tänään syödään tai oliko koulussa kivaa?

Mielestäni kaikilla vanhemmilla on velvollisuus kuunnella lapsia tasa-arvoisina ihmisinä, eikä vain kolmevuotiaana pikku tyttönä tai poikana joka ei ole käynyt kouluja. Suomen lukiolaisten liitossa päättäjinä toimivat nuoret itse, pitäisikö siis lapsille perustaa oma liitto, jonka päättäjinä toimivat lapset itse? Ehkä tähän ei kuitenkaan ole tarvetta, miksi pilata lasten leikki-ikä ja nuoruus istuttamalla heidät isoon saliin jossa heidän pitäisi puhua tärkeistä asioista, kun aikuiset voisivat kuunnella heitä vielä tarkemmin ja tehdä päätöksiä senkin mukaan miltä lapsista tuntuu? Tähän sopii mielestäni hyvin esimerkki koulugiljotiinistä, lienevätkö päättäjät kuunnelleet enemmän rahan kaunista kilinää kuin lapsien ääntä?

Vaikka lasten oikeuksien päivä on vain kerran vuodessa, sitä voitaisiin ajatella joka päiväisenä. Suosittelisin siis jokaista miettimään millaisen tulevaisuuden juuri sinä haluat lapsille.

Taija, Iitin lukion lehtilinkki

Joulun avaus

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Katkaistaan kultaiset nauhat, revitään kääreet, teippi kerrallaan, poistetaan tahmea läpinäkyvyys ja rikotaan reikä paperiseen väriloistoon. Lopuksi revitään paperi isoiksi paloiksi ja nostetaan sisällys silmien eteen, käännellään ja väänellään, tutkitaan uutuus. Ja sitten teemme siitä meidän, aivan oman, päivä kerrallaan, se tulee tutuksi.
 
Kaupoissa alkoivat joulualennukset, mainonta ja torillakin on jo alaston kuusi. Se seisoo yksin keskellä kivistä lattiaa, harmaan katon alla joka kastelee neulaset itsellään. Jouluvaloja, tekotähtiä harmauden keskellä. Valoa silti. On se hienoa, kun ihminen voi luoda tähdet, kuun ja auringon kun ne ovat muualla.
 
Jouluna ei saa huutaa, juosta, kiroilla, raivota, lyödä tai loukata. Pitää hymyillä, avata kaikille ovia, auttaa mummoa kassien kanssa ja tervehtiä ärsyttävää naapuria. Jouluna pitää olla kiltti. Loppuvuosi ollaan tuhmia? Miksi unohdamme joulun silloin, kun se ei ole täällä? Jos niin arvostamme hyviä tapoja, mikseivät ne ole itsestäänselvyyksiä, joka päivä? Ehkäpä jouluna ollaankin vain normaalia täydellisempiä.
 
Joulu ahdistaa monia ihmisiä. Onko se jo täällä? Jo marraskuussa pitää miettiä lahjoja, järjestelyjä, ruokaa, siivousta. Ketkä kutsutaan ja milloin pitää ostaa kinkku? Kaupoissa on ruuhkaa ja mitään ei löydy, eikä serkkupojalle keksi lahjaa. Sellaista se voi olla. Minä haluaisin antaa tärkeälle ihmiselle lahjan vaikka joka päivä. Mutta jouluna, jouluna se on pakollista. Ja jouluna pitää ostaa lahja myös niille, jotka eivät ole niin rakkaita, mutta jotka lähettävät sinulle aina lahjan.
 
Kuka voi nostaa käden ja rehellisesti sanoa, että juhlii joulua pääosin Jeesuksen syntymän juhlana? Kuinka moni ajattelee sitä? Se saattaa käväistä mielessä, nopeasti, kurkkaa eteisestä, astuu sisään riisumatta päällystakkiaan ja palaa takaisin unohdukseen. Pelkkä juhla ilman merkitystä on vain koristeltu päivä.

Joulu on joka puolella, sitä on hankala paeta. Joulussa on oma tunnelmansa, se on turvallinen ja tuttu lapsuudenjuhla. Se on oikeastaan perinne. Minkälainen perinne siitä sitten on muodostunut, sitä en tiedä.

 Roosa, Karhulan yläkoulun linkki

Anna hyvän kiertää

lauantai 21. marraskuuta 2009

Siitä puhutaan nykyään joka paikassa. Välillä tekisi mieli piiloutua ja kieltää sen olemassaolo, heittää pyyhe kehään ja jatkaa elämää samaan malliin.

Nyt en puhu kuitenkaan possunuhasta, joka myös tuntuu olevan kaikkien huulilla, vaan ilmaston muutoksesta, lämpenemisestä tai koruttomasti ylikuumenemisesta. Totuus kun on, että puheiden lisäksi pitäisi alkaa toteuttaa ihan niitä tekojakin, jotta täällä olisi torakoiden lisäksi muutakin elämää tulevaisuudessa.

Moni sanoo, ettei yksilö voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Miksi minun täytyisi vaihtaa tuulivoimaan tai vähentää autoilua, kun kaukana lätäkön toisella puolella Amerikka kuitenkin viittaa kintaalla koko hommalle? Mutta usein ihmiset unohtavat, että Amerikka ei varsinaisesti tee yhtään mitään: ihmiset valtioiden kulisseissa päättävät niin päästöistä, oikeasta hallintomuodosta kuin kaupungintalon kukkaistutuksista.

Suuret päätökset tehdään aina valtiotasolla, mutta ongelmia syntyy kun ihmiset eivät ole valmiita luopumaan vähääkään omasta elintasostaan yhteisen hyvän nimissä. Jos tarpeeksi moni yksilö haluaa muutosta, se saattaa jopa toteutua. Ongelmien ratkaisuja odotellessa jokainen meistä saisi katsoa peiliin, sillä itse en ainakaan ymmärrä, miksi niitä pieniä ilmastotekoja on niin vaikea toteuttaa. Minä kävelen enemmän kuin mielelläni, kun tarve niin vaatii, ja julkiset kulkuneuvot ovat loistavia paikkoja tarkkailla kanssamatkustajia. Kirpputorit ja erilaiset second hand-kaupat paitsi pienentävät budjettiani, niin myös varmistavat, ettei sama kenkäpari kävele vastaan heti kaupasta ulos astuessani. Minulle tulee tavattoman hyvä mieli tietäessäni, etten tänään saastuttanut yhteistä maapalloamme kohtuuttoman paljon, ja pystyn tyytyväisenä katselemaan tähtiä kuin ne vielä toistaiseksi taivaalla tuikkivat ilman teollisuushöyryjen verhoa. Ehkä olen idealisti, mutta ainakin olen onnellinen sellainen.

Jospa tänään pelastaisin palan maailmaa?

-Reetta, KYL

Bussimatka: ei onnistu

torstai 19. marraskuuta 2009

Perjantai-ilta, kello on puoli seitsemän. Tekee mieli lähteä elokuviin kaverin kanssa. Kuusankoskella pyörisi hyvä elokuva, sen voisi käydä katsastamassa. Mutta ohhoh, ei ole kyytiä. Mennäänkö bussilla? Ei mennä, sillä niitä ei mene.
Tiistaiaamu. Menisinkö tänään junalla käymään kaupungilla? Moneltakohan niitä junia menee? Ei taida juuri mennä, ainakaan kovin järkeviin aikoihin.
Maanantai-iltapäivä. Tekisi mieli jäädä kaverin luokse kylään Elimäellä hieman pidemmäksi aikaa. Ei, kun pitää tulla neljän bussilla kotiin, sillä koulun bussikortti ei käy myöhemmin ja pikavuorot ovat niiin kalliita.

 Uudessa Kouvolassa joukkoliikenne suoraan sanottuna pissii alleen. Kunnan kaukaisimmilta rajoilta, tai edes Elimäeltä ei tiettyinä vuorokaudenaikoina pääse minnekään. Korialta pääsee bussilla ainoastaan Elimäelle tai Kouvolaan. Jos Elimäelle tarvitsee mennä illalla, pikavuoron bussi maksaa 7,70€, siis liikaa.

Uuden Kouvolan päättäjät hoi!
Täällä haluttaisiin päästä paikasta toiseen, ystävien luo ja harrastuksiin.
Samalla pienennettäisiin päästöjä, miettikää sitä.

Minna, EYA

Ystävä on aina tervetullut

torstai 19. marraskuuta 2009

Olin matkalla syksyisenä iltana ystäväni luo iltateelle. Oloni oli nuutunut, päivä oli ollut pitkä ja stressaava. Huomasin ruokkivani omaa väsymystäni murehtimalla sateista säätä ja listaamalla mielessäni tekemättömiä töitä.

Ystäväni rappukäytävässä huomasin hänen naapurinsa ovikyltin: ”Ystävä on aina tervetullut.” En tarkalleen tiedä miksi juuri se kyltti ja lausahdus pysähdyttivät minut. Pääasia, että pysähdyttivät.

Usein huomaan vajoavani suorastaan epätoivoon omassa maailmanpelastamistuskassani. Ympäriltä suolletaan valtava määrä informaatiota ihmisen toiselle aiheuttamasta kivusta. Hyvät uutiset tuntuvat olevan uusiutumaton luonnonvara. Merkillistä, sillä hyvään uutiseen tai pieneen hymyn kareeseen ei mahdottomia vaadita.

Melankolia ja synkistely ovat kuitenkin helpompi tie täällä ahh, niin synkässä Suomessa. On kovin helppo jättää huomiotta postikortti vanhalta ystävältä, hauska sarjakuva, sydämen muotoinen kivi lenkkipolulla tai vaikkapa sydäntä lämmittävä ovikyltti.

 

Minttu, Kotkan aikuislukio