Shop tykkänään!

Säikähdin sitä hyvän olon tunnetta, joka viimeviikkoista lipsahdustani seurasi. Voi, miten tutulta, turvalliselta ja lohduttavalta muutaman uuden vaatekappaleen ostaminen tuntuikaan!
Kuten ystäväni totesi: ”Onko juuri mikään tyydyttävämpää kuin shoppailu? Se hetki, kun tulet kotiin kaupungilta ja levität kassit sängyllesi, alat availla pusseja etkä edes tarkalleen muista, mitä on tullut ostettua!”

Kihelmöivää, totta tosiaan. Valitettavasti muisti virkistyy kummasti, jos uskaltaa vilkaista pankkitilin saldoa parin kolmen päivän kuluttua.

Olen nyt pitänyt nettipäiväkirjaa ostoskäyttäytymisestäni kutakuinkin kaksi kuukautta. Taival on ollut jos ei valoisa, niin opettavainen.

Luulin vielä pari kuukautta sitten, että rahani uppoavat ruokaan ja vaatteisiin. Kun nipistin molemmista – vaatteissa vetäydyin nollalinjalle – huomasin harmikseni, ettei muutos vaikuttanut pankkitilini loppusaldoon juuri mitenkään.
Sen sijaan oivalsin, että ”ruokalaskun” loppusumma on usein niin ison oloinen siksi, että marketissa asioidessa tulee ostettua samalla niin paljon kaikkea muuta ripsiväristä alusvaatteisiin. Itse ruokaan rahaa ei suinkaan mene niin paljon kuin olin luullut.

Tosin vaateostoksenikin ovat loppujen lopuksi niin edullisia, etteivät ne talouttani kaada. En ostele 200 euron talvitakkeja tai 300 euron nahkasaappaita saati 150 euron farkkuja. Kirppiksiä voisi yrittää suosia jatkossa enemmän jo pelkästään kierrätyssyistä.

Yhden heikkouksistani – sisustustuotteet – sivuutin tämän projektin aikana täysin, ja koruihinkin sorruin vasta aivan loppumetreillä.
Saa aplodeerata!

Mihin rahani sitten menevät? Sirkushuveihin. Olen luonteeltani sosiaalinen ja käyn kahviloissa, teattereissa ja kyläreissuilla eri puolilla Suomea. Huvittelu tulee yllättävän kalliiksi. Veljeni vaimo lohdutti minua: ”No mutta juuri itseensä ja huvitteluun ihmisen pitää rahansa käyttääkin!”
En voinut kuin nyökytellä. Kerranhan täällä vain eleteään, piru vie.

Lisäksi olen kovin kiinnostunut kaikesta kauneuteen liittyvästä. En käy muiden naisten tavoin säännöllisesti kosmetologilla – minkä myös huomaa – mutta yritän kompensoida puutetta uusilla meikeillä ja ihonhoitotuotteilla. Voidepurnukoiden kilohinta naurattaisi, ellei se itkettäisi. Eiväthän ne kreemit mitään auta, kyllä minä sen tiedän, mutta en silti uskalla ottaa riskiä ja siirtyä pelkkiin apteekin tylsiin perusvoiteisiin.

Lisäksi elätän kahta nuortamiestä, jotka ovat kaikista kuluttavimmassa iässä. Ei kuukauttakaan, etteikö postiluukusta putoaisi jokin iso, ”yllättävä” lasku, joka liittyy joko poikien harrastuksiin tai autooni, jota pidän nimenomaan lasteni takia. Itse pärjäisin pelkällä polkupyörällä.
On kuitenkin mahdotonta ajatella, että raha menisi hukkaan, jos se menee kaikista rakkaimpiin ihmisiin eli omiin lapsiin.

Marmatin muutama kirjoitus sitten siitä, ettei mitään jää säästöön. Eräs lukija huomautti, että jäähän minulle: lyhennän asuntolainaa joka kuukausi. Jonakin päivänä tämä matala maja on kokonaan minun. Kartutan siis omaisuuttani koko ajan.
Kiitos lohdullisesta ajatuksesta.

Loppuyhteenvetoon kuuluisi varmaan Excel-taulukkoni armoton analyysi, mutta sitä ette nyt saa.

Syynä on se, että kyllästyin totaalisesti pitämään kirjaa menoistani jo pari viikkoa sitten. Katselin aikani lompakkoon kertyvää kuittikasaa kunnes muovailin niistä tennispallon kokoisen muodostelman ja heitin roskiin.

Sen verran voin kuitenkin kertoa, että tililläni oli 13 euroa (plussaa), kun tilipäivä lähestyi.

Vaikka blogin pitäminen loppuu, tarkan euron elämäni jatkuu – halusin tai en. Lupaan edelleen kysyä itseltäni aina ennen kassalle menoa, tarvitsenko tätä rättiä todella. Voi tietysti olla, että vastaan itselleni ”kyllä” siitä yksinkertaisesta syystä, että – no tarvitsen sitä.
Henkisistä syistä, ymmärrättehän.
Katariina

Projektini vetelee viimeisiään, samoin saldoni. Plus miinus nolla, siinä tämän kärvistelyn tulos.
Tiedättekö, ihmiset, ei tämä vetele. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, en ole kostunut tästä ihmiskokeesta juuri mitään, ellei pahaa mieltä lasketa.
Loppuyhteenvedon aika on kuitenkin vasta seuraavassa ja viimeisessä blogimerkinnässäni.

Kerroin sunnuntaina (Kouvolan Sanomat 13.11.) asettavani itseni alttiiksi todelliselle kiusaukselle. Tein sen jo, kohtalokkain mutta ennalta arvattavin seurauksin.
Kuten tiedätte, olen säästökuurini aikana viimeiseen asti välttänyt kaupoilla käyntiä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Sitä paitsi minun ei tarvitse kuin kävellä kävelykatu Manskin halki, niin lompakosta lentää seteleitä taivaalle.
Tiedän – sen ei pitäisi olla mahdollista.

Turhautuneena olen pannut merkille, ettei minulle jää sen enempää sukkanauhan alle käytinpä rahani holtittomasti tai yritinpä säästää edes muutaman sentin. Siksi olin oikeastaan jo päättänyt, että nyt saa Visa vaikertaa, jos jotain mielenkiintoista tulee vastaan.

Sovin treffit shoppailuun erikoistuneen ystävättäreni kanssa. Tapasimme hänen kanssaan paikallisessa kahvilassa. Otin ranskalaisen maitokahvin (3,50 euroa) ja tuoreen pullan (2 euroa). Pulitin herkuista siis yhteensä niin paljon, että samalla hinnalla olisin ostanut joko kilon kahvia tai monta kiloa jauhoja.
Samanlaista makunautintoa en kuitenkaan itse olisi saanut aikaiseksi.

Sitten pääsimme asiaan.
Ensimmäisessä vaatekaupassa kokeilin pitkää, ruskeaa hihatonta neuletta (naurettavat 19 euroa). ”Toi lähtee teille”, totesi ystävättäreni koruttomasti, enkä keksinyt yhtään syytä olla eri mieltä. Oli kuulemma ”ihan sun näköinen vaate”. Argumentti, jota naiset usein käyttävät kannustaessaan tosiaan pahoille teille. Samasta liikkeestä hihaan tarttui myös pitkähihainen sinapinkeltainen trikoopaita (noin 25 euroa), joka myyjän mukaan ”on aivan ihanaaaa materiaaalia!”

Eikä siinä vielä kaikki: vielä kassalla myyjä ujutti mukaani mustat isot muoviset nappikorvikset, joita hänellä itselläänkin on ”vaikka kuinka monet”.
Kaupasta asteli ulos erittäin tyydyttynyt ja onnellinen nainen. Minä.

Luulitteko, että tämä päättyi tähän? Ei, matka jatkui. Onneksi myös ystävättäreni osti itselleen kaikkea pientä kivaa, muun muassa leveän vyön. Onko mitään sen masentavampaa kuin kaveri, joka ”ei nyt löydä mitään”.
Aina – lukekaa huuliltani – aina löytää jotain.

Seuraavasta kaupasta lähtivät matkaan kivat viininpunaiset höyhenkorvikset (alle 2 euroa eli ei mitään) ja huimassa alennuksessa ollut ruskea pitkä neuletakki (9,90 euroa, oikea hinta 29 euroa).

Kassalla kuulostelin tarkasti, onko omallatunnolla minulle asiaa. Ei ollut.
Jos sieltä olisi jotain mäkätystä kuulunut, olisin kevyesti tukkinut sen turvan sillä kuittinipulla, joka siihen mennessä oli lompakkooni kertynyt.

Katariina

Olen aina ollut huono matematiikassa.
Vielä yläasteella todistuksessa komeili matikasta 8 tai 9, mutta lukiossa numerot tippuvat pari pykälää huonommiksi. En tajunnut matematiikanopettaja Pesolan puheista mitään, vaan keskityin lähinnä piirtelemään hänestä pilakuvia tunneilla ja naurattamaan niillä vierustovereitani. (Sanonpahan taas kerran: onneksi lapseni eivät lue äitinsä blogia).

Todennäköisesti huono taloudenpitoni johtuu juuri huonosta matikkapäästä. En yksinkertaisesti pidä numeroiden ja taulukoiden katselemisesta. Ne eivät tuota minulle nautintoa. Minua eivät kiinnosta kaiken maailman laskelmat, vertailut tahi kilpailutukset, vaikka varmaan pitäisi. Sijoittaminen on minulle sanana siansaksaa. Minulle riittää, kun luvut ovat sinnepäin.

Prosentit ja prosenttiyksiköt ovat minulle yksi ja sama asia ja tuovat lähinnä mieleen kauppojen alennusmyynnit. Niissä osaan kumma kyllä laskea salamannopeasti tuotteen lopullisen hinnan — ja miettiä, mihin voisinkaan käyttää sen valtavan säästön, joka alennuksen ansiosta tallentuu ikään kuin suoraan tililleni…

Numerot alkavat kummasti kiinnostaa, kun käteen lyödään lasku. Varsinkin sellainen lasku, jota ei osannut odottaa.

Kun tänään palasin ystävättäreni kanssa vietetyltä lounastunnilta Kouvolan Hansa-keskuksen liepeillä sijaitsevalle parkkipaikalle, niin mikäs se minulle iloisesti vilkuttelikaan autoni tuulilasinpyyhkimen alta.
Kyllä, pysäköintivirhemaksu.(Sanokaa suomeksi vaan sakkolappu, s*tana!) Syy: Sallitun 30 minuutin pysäköintiajan ylitys.

Ruttasin pikavoiton laukkuni uumeniin vihasta kihisten ja häpeästä punastellen. Samalla hetkellä ohi talsi kolmen nyrkkiinsä naureskelevan pukumiehen letka. Ratin taakse istuuduttuani annoin ärräpäiden lentää niin, että tuulilasinpyyhkijöitä olisi tarvittu auton sisäpuolella.

Eikä tästä voi syyttää kuin itseään! Muistan, mitä ajattelin – tai pikemminkin, mitä en ajatellut – pysäköidessäni autoa kyseiselle paikalle: ”Tässäon varmaan tunnin parkkiaika…” Koskaan ei pitäisi ajatella tässonvarmaan.

Tulipahan niillekin lounastreffeille 8,20 euron sijasta hintaa 48,20 euroa. Mitäs minä niillä rahoilla olisinkaan tehnyt, hui hai. Kaupunki tarvitsee niitä paljon enemmän kuin minä. Taloushan on kuralla myös siellä päässä, kuten tämän viikon uutisista on saatu lukea.

Tämän viikon uutisista puheen ollen: verotulot julkistettiin. Omiani en tiiraillut enkä naapureidenkaan. Lehdestä vilkaisin lukuja päällisin puolin.

Huomasin helpotuksekseni, etten jaksanut edes kadehtia suurituloisten auvoa. Olen tullut siihen tulokseen, että jos jollakulla on, millä mällätä, hän todennäköisesti ansaitsee sen. Joskus vauraus voi olla hyvää tuuria, mutta aika usein myös neuvokasta rahankäyttöä ja onnistunutta riskinottoa.

Sitä paitsi olen huomannut, että mitä paremmat tulot, sitä pihimpi ihminen. Vaikka tili uikuttaisi rahan painosta, tyyppi saattaa silti juosta tarjouskahvin perässä. Itse nappaan mukaani ensimmäisen käteeni osuvan paketin, maksakoon vaikka maltaita.

Numerofriikit ja matikkapäät ovat usein sellaisissa hommissa, että heidän työnsä tuloksen pystyy mittaamaan rahassa eli numeroissa. Siksi he ovat mammonansa ansainneet. Näin huokaa humanisti.

Katariina

Uhkailu, kiristys ja lahjonta toimivat näemmä muillakin elämän osa-alueilla kuin lastenkasvatuksessa.
Tällä viikolla olen harjoittanut niitä kaikkia.

Sopimuksensa irti sanomassa ollut pesukone on yhtäkkiä alkanut toimia — ei kuin mankeli, vaan kuin enkeli. Kannatti siis uhata sitä ilmalennolla kolmannen kerroksen ikkunasta. Nyt kone huuhtelee ja linkoaa kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään.
Jos selvisin pelkällä säikähdyksellä, säästin kertaheitolla monta satasta.

Kiristämisen voi käsittää kahdella tavalla — myös kukkaronnyörien kiristämisenä.
Olen edelleen pidättäytynyt ostamasta uusi vaatteita (lukuun ottamatta sitä edellisen palkkapäivän repsahdusta), mistä on kiittäminen sitä, etten ylipäänsä ole pyörinyt vaatekaupoissa entiseen malliin. Poissa silmistä, poissa mielestä. Yhtään ainutta uutta korua en ole ostanut syyskuun puolenvälin jälkeen.

Perinteistä kiristystä olen harjoittanut kotona: viikkorahaa ei irtoa, elleivät kotityöt ole tehty. Viimeisen syyslomapäivän ratoksi panin pojat siivoamaan autotallin. Talvirenkaiden vaihdosta lupasin maksaa kympin tai pari.
Pojatkin ovat viimeistään nyt huomanneet, ettei raha kasva puussa — sanonta, joka ärsytti minua niin vietävästi lapsena. Senkin he ovat huomanneet, että kaapin perukoille kertyneet tyhjät pullot kannattaa viedä kauppaan ennen kuin äiti ehtii tehdä saman. Kekseliäitä kolleja.

Uhattu siis on (pesukonetta), kiristettykin on (jälkikasvua) ja nyt myös lahjottu (ystäviä).
Heittäydyin näet viime lauantaina höveliksi ja piffasin oluet kahdelle kaverilleni paikallisessa baarissa. Toinen heistä oli juuri hoitanut koiraani yhden yön ja toinen oli heittänyt minut autollaan kaupungille. (Itse otin ison lestin siideriä, vaikken ollut tehnyt mitään sitä ansaitakseni.) Laskun loppusumma oli hivenen alle 15 euroa.

En viitsi edes ajatella, mitä koiranhoito olisi tullut maksamaan, jos olisin vienyt lemmikkini kenneliin. Tai mitä kyyti kaupungille olisi maksanut, jos olisi hypännyt taksiin. Taas säästin selvää rahaa.

Ja tulihan avokätisyydestä hyvä mielikin. En oikeastaan osaa kuvitella kuin yhden asian, joka tuntuisi vielä paremmalta kuin kierroksen tarjoaminen kavereille: se, että joku muu tarjoaa sen kierroksen minulle.

Katariina

Lupasin blogini aluksi olla ostamatta mitään turhaa. Mutta onko viihde turhaa?
Viime lauantaina olin lasteni kanssa Espoossa katsomassa Talent-ohjelman semifinaalia paikan päällä. Sain liput ilmaiseksi kaveriltani, joka on kanavalla töissä. Silkkaa säästöä siis? Tuskin, sillä bensoihin meni noin 30 euroa ja Barona-areenalla kolme hotdogia, kolme limsaa ja satsi popcorneja maksoi 23,50. Kotimatkalla pysähdyimme Kuninkaantien Hesessä ostamassa iltapalaa: 18 euroa.

Tänään menen Lahteen nauttimaan Jarkko Valteen ja Osku Heiskasen Showhatista, liput 30 euroa. Lähipäivinä on tiedossa myös teatterireissu Tampereelle: liput ovat verraten edulliset, mutta nieleehän auto silläkin reissulla bensaa (ja meikäläinen juhlan kunniaksi ehkä jotain vettä väkevämpää).
Parin viikon kuluttua olen menossa katsomaan Sami Hedbergin stand upia. Ei siitäkään rundista selviä pelkällä 20 euron pääsylipulla — mutta toisaalta saan todennäköisesti nauraa koko rahan edestä.

Olen näemmä kova tyttö viihdyttämään itseäni ja huono sanomaan ei. Totta kai lähden mukaan, jos joku pyytää! Se näkyy lompakossa. Nyt olen päättänyt, että sirkushuvit saavat hetkeksi riittää. Yhdet pikkiriikkiset pikkujoulut olisivat kyllä kivat…

Rahaa on tällä viikolla mennyt myös kampaajalle (87 euroa). Sessio toistuu säännöllisesti kerran kahdessa kuukaudessa.
Pakkohan tämä pehko on pitää jonkinlaisessa kuosissa. Jos olisin käynyt hoidattamassa pitkät hiukseni pääkaupunkiseudun kampaamossa, olisin todennäköisesti saanut latoa samasta käsittelystä tiskiin yhden viisikymppisen enemmän.
Tiedetään, selityksen makua. Väitän silti, ettei käynti kampaajalla ollut turhamaisuutta.

Ilmeisesti minun ei pitäisi liikkua ihmisten ilmoilla ollenkaan, jos haluaisin pitää menot kurissa. Viisainta olisi viihdyttää itse itseään tai kutsua hauska kaveri kylään sen sijaan, että hakisi sirkushuveja kauempaa.

Toisaalta pussin pohja lähenee, vaikken panisi rikkaa ristiin. Pesukone nimittäin temppuilee nyt siihen malliin, että näen jo sieluni silmillä, miten sitä kohta kannetaan alas hissittömän kerrostalon kolmannesta kerroksesta ja tuodaan uusi tilalle. Ikää sillä ei muistini mukaan ole kuin 5 vuotta, mutta eiväthän nämä uudet rakkineet kestäkään kuin korkeintaan takuuajan.

Kone aloitti ryppyilyn jättämällä linkoamisen sikseen. Toissailtana se vähät vältti myös huuhtelusta. Ohjelmoin koneen monta kertaa uudestaan, kunnes pyykki oli suurin piirtein vaahdotonta eikä enää painanut kilotolkulla.
Eilen en uskaltanut pestä pyykkiä ollenkaan, vaikka yleensä pyöritän koneellisen illassa. Seuraava kerta voi olla se vihoviimeinen.

Katariina

Olen hyväosainen. Minulla on varaa pitää itsestäni ja lapsistani hyvää huolta. Katto on aina ollut pään päällä enkä koskaan ole nähnyt nälkää. Minulla on hyvä työpaikka, josta joka kuukausi saan säännöllisesti keskivertokohtuullista palkkaa.

Mikä sitten on ollut ongelma? Sekö, ettei minulla oikeasti olisi varaa geelikynsiin?
En tiedä. Ehkä haluaisin asua vähän väljemmin. Matkustaa enemmän. Syödä ulkona vaikka kerran viikossa. Asioita, jotka joillekin ihmisille ovat täyttä utopiaa ja toisille itsestään selviä. Itse olen jotain siltä väliltä.
Kuvittelen kai naiivisti, että keski-ikäisenä ja yliopistossa 8 vuotta luuhanneena voisin elää vähän leveämmin.

Alun perin aloitin säästökuurini nähdäkseni, mihin rahani ylipäänsä menevät. Tavoite täyttynee, vaikkei säästöpossu täytykään.
Säästämisestä puheen ollen. Mieleni musteni, kun törmäsin Kauppalehdessä olleeseen uutiseen. En yleensä lue kyseistä aviisia, minkä myös taloudenpidostani huomaa, mutta tällä hetkellä aihepiiri kiinnostaa.
Uutisen mukaan suomalaisilta jää keskimäärin sukanvarteen 400 euroa kuukaudessa.
Aha. Miksi minulle ei ole kerrottu, miten temppu tehdään? Ei ihme, että joillakin on varaa käydä pari kertaa vuodessa etelän lämmössä. Toisaalta tiedän, että moni tulee toimeen oikeasti todella pienellä summalla — eikä tee siitä tällaista numeroa.

Oltuani kuukauden säästökuurilla repsahdin, joskin vain päiväksi. Sanotaanko nyt niin, että ehtii sitä siinäkin.
Palkka tuli viime viikon perjantaina ja saman päivänä matkustin Helsinkiin osallistuakseni Journalismin päivään. Iltatilaisuudessa lipitin kolme siideriä noin 6 euron kappalehintaan. Taksi vei ja taksi toi. Yövyin hotellissa. Sekä taksin että hotellin kustannukset saatoin onneksi jakaa ystäväni kanssa.

Seuraavana päivänä tuijotin lasittunein katsein Aleksanterinkadun houkuttelevia näyteikkunoita. Vastaan käveli tyylikkäitä stadilaisrouvia nahkasaappaissaan ja silkkihuiveissaan. Tunsin itseni nuhjuiseksi maalaisserkuksi, jolta oli jäänyt kenkäheinät vaihtamatta.

Päässä naksahti.
Kävin parissa ruotsalaisketjun vaateliikkeessä ja poistuin vasta kassan kautta. Toisesta lähti mukaan oranssinpunainen trikoomekko hintaan 14,90 ja viininpunainen, hieman juhlavampi tunika hintaan 29 euroa. (Kyllä, nyt niitä on siis yhteensä 41.) Toisesta liikkeestä – jonne minulla oli 25 prosentin alennuskuponki — ostin halvat farkut, joiden hinnaksi jäi 15 euroa, ja alennuksessa olleen mustan huivin (4 euroa).
Illalla, päästyäni Kouvolaan, lähdin paikalliseen baariin katsomaan bändiä. Sisäänpääsymaksu oli 12 euroa ja siiderit maksoivat yhteensä 10 euroa. En käyttänyt taksia, vaan kävelin.
Säästinkö vai tuhlasinko?
Katariina

Olen julkisen säästökuurini puolivälissä. On siis tilinteon aika.

Ensinnäkin: kiitos kannustajille. Facebook-sivuilleni linkitetyn blogikirjoituksen ansiosta sain toivomani jaksaa jaksaa -tsemppaukset, ja muilta blogia kommentoinneilta vankan kehotuksen jatkaa harjoituksia eli ostosten kirjaamista.

Projekti on ollut jo nyt silmiä avaava. Olen aina luullut, että leijonanosan roposistani haukkaavat vaateostokset ja ruoka. Nyt olen tajunnut, että suhteessa liikaa rahaa menee myös kauneuteen ja terveyteen.
Kehtaanko sanoa kuinka paljon kuukaudessa? No en. Olenko pikkiriikkisen turhamainen? Olen.

Tässä hivenen osviittaa ensimmäiseltä neljältä viikolta.
Kolmisen viikkoa kestävä kynsien geelaus (55 euroa), reilun kuukauden kestävä ihovoide luontaistuotekaupasta (44 euroa), hieroja (30 euroa), parin kolmen kuukauden vitamiinisatsi (34 euroa), särky- ja nuhalääkkeitä (9 euroa), saippuaa, suuvettä, hammastahnaa (noin 10 euroa), meikinpoistoaine (tarjouksessa 10 euroa) sekä brittiläisestä nettikaupasta hankittu puolen vuoden satsi laadukasta värivoidetta, puuteria ja perusmaskaraa (50 euroa). Pelkkä värivoide olisi maksanut kaupassa 40 euroa, tarkistin juuri.
Mikä noista muka oli turha? Kynsien geelaus, ehkä, mutta ei mikään muu.

Syntilistalta löytyy myös sarake viihteelle ja harrastuksille. Tätä summaa kartuttivat muiden muassa yksi vaivainen teatterilippu, kaksi lankarullaa sekä viinipullo kotiin. Berliinin-matka nieli tietysti osansa.
Ruuassa voisin säästää vielä paljon. Sapuskoihin meni kolmelta hengeltä kuukaudessa noin 500 euroa, mutta ottakaa huomioon, että ruokin kahta kasvavaa nuorukaista — ja itseni. (En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka unohtavat syödä.)

Kasvavat ja kaikkea mahdollista tarvitsevat teinit ovat pohjattomia kaivoja, kuten kaikki vanhemmat tietävät. Hekin ovat hiljalleen hyväksymässä hieman vaatimattomamman elämäntavan, vaikka ”toi sun säästökuuri onkin ihan syvältä”.
Olen yrittänyt asetella sanani niin, etteivät pojat koe olevansa minulle pelkkiä menoeriä. Oikeasti minä saan heiltä paljon enemmän kuin heille annan.

Suuri summa meni myös asumiseen eli lainanlyhennyksiin, korkoihin ja yhtiövastikkeeseen. Vakuutusmaksut menevät maksuun vasta tässä kuussa, eli isoja laskuja on edelleen jonossa.
Bensaan sain hupenemaan 150 euroa, erilaisiin lahjoihin ja tuliaisiin noin 80 euroa. Pukeutumiseen meni sensaatiomaisesti ainoastaan 28 euroa (sukat, suutari ja pari heijastinta, jotka jostakin syystä olin merkannut kyseiseen sarakkeeseen)!

Nyt, kun aloitin toisen neljä viikkoa kestävän säästökuurin, repsahdin tosin palkkapäivän kunniaksi vaatekaupassa, mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Olen ottanut uuden tavoitteen. Jatkan entiseen malliin ja yritän nipistää erityisesti kauneudesta, viihteestä ja harrastuksista.
Paha vaan, että kampaajalla on ihan pakko käydä kuukauden sisällä — muuten olen rutikuivan, juurikasvua pukkaavan hiuspehkoni kera itse silkkaa viihdettä.

Katariina

”Uskomaton ALE KappAhlissa. Alennukset jopa yli 70%. Syysmuotia tasarahalla, mm. lasten vaatteita 3 e, naisten toppeja 5 e, miesten paitoja 10 e. Tule ja tee löytöjä!”

En tule. Voitte vaikka tukkia kännykkäni tarjousviesteillänne, mutta minä suljen silmäni vaatekaupoilta — ainakin vielä tänään.
Huomenna on palkkapäivä ja samalla tulee kuukausi täyteen tätä kärvistelyä. Repsahdusvaara on kieltämättä nyt suurimmillaan.

Satun olemaan likipitäen jokaisen vaatekauppaketjun kanta-asiakas, joten sähköpostiini ja matkapuhelimeeni tulee tuon tuostakin yllä kuvatun kaltaisia houkutusviestejä.
Vaikka säästötalkoot ovatkin jättäneet toivomisen varaa, yhden voin hyvällä omallatunnolla sanoa: en ole ostanut itselleni uusia vaatteita lähes neljään viikkoon. Ellei nyt sitten kaksia sukkia lasketa, mutta ne tulivat oikeasti tarpeeseen.
Myös korut, yksi lukuisista heikkouksistani, ovat lupaukseni mukaan jääneet kauppaan. Kotona niitä onkin sen verran, että voisin perustaa vaikka oman rihkamakoruliikkeen.

On tässä tehty muitakin järkipäätöksiä.
Nuorempi poikani kelpuutti käyttöönsä isoveljeltä perimänsä ulkoilutakin. Ehdin jo riemastua, ennen kuin huomasin, että takin vetoketju on rikki. Vaikka kyseessä oli aika halpa marketin alennusmyynnistä hankittu takki, päätin säästäväisenä viedä takin ompelijalle.
Seuraus: hyvä omatunto.
Sama juttu mustien lempinilkkureitteni kanssa. Korkojen takaosat ovat kuluneet rumiksi ilmeisesti autolla ajon vuoksi. Entinen minäni olisi saattanut unohtaa kengät kaapin perälle ja sopivan suruajan jälkeen heivata ne hemmettiin (ostettuaan uudet tilalle), mutta nyt käännyin suutarin puoleen.
Hän maalasi korot ja pani niihin uudet korkolaput. Sain uudenveroiset kengät 12 eurolla. Kiitin suutaria ja onnittelin itseäni.

Huomenna on palkkapäivä. Hyvä niin, sillä kävin juuri pankkiautomaatilla. Saldo: 15 euroa.”Mihin sinä oikein olet käyttänyt rahasi?”, työtoveri kysyi.

En minä tiedä. En ainakaan vaatteisiin. Enkä koruihin. Ehkä vähän kosmetiikkaan. Kolmen ihmisen ruokaan. Lasten harrastuksiin ja menoihin. Taannoiseen Berliinin-matkaan. Ja menihän tästä tilistä ne musiikkiopistomaksutkin sekä monia muita laskuja.

Hiukan kyllä masentaa, se on sanottava. Nyt on nimittäin todella lähellä, että lyön hanskat tiskiin ja annan mennä entiseen malliin, jos siitä ei kerran ole mitään höytyä.

Miksei kukaan kannusta minua kuten maratonilla, että jaksaa jakaa?

Katariina

Siivosin vaatekaappini. Oli pakko, sillä minun vimmatusti mieli jotakin uutta päälle pantavaa. Olenhan ollut lakossa jo kolme viikkoa.

Olin ärtynyt, hermostunut ja päätä pakotti. Kädet tärisivät. Jauhoin purkkaa taukoamatta, synkkä irvistys kasvoillani.

Siivous kannatti, sillä löysin kaapin uumenista melkoisen röykkiön vaatteita, joita en tiennyt edes omistavani. Juuri tätä toivoin. Olin jo ajatellut lipsua ostolakossani ja hankkia edes pari freesiä pitkähihaista trikoopaitaa, sillä olin vakuuttunut, ettei minulla ole sellaisia ole.
Oli 9 kappaletta. Ja pari pyykissä. Ja yksi parhaillaan päällä.

Farkut ovat kortilla, siitä olin varma. Eihän minulla ole kuin ne yhdet ja ainoat, joita jatkuvasti käytän.
Niinpä laskin housuni ja melkein saman tien housuuni: minulla on kaapissa 11 farkut! Totuuden nimessä on sanottava, että niistä ainakin puolet joutaisi kierrätykseen tai mieluummin suoraan roskiin.

Käytän farkkujen kanssa paljon mekkoja ja tunikoita, mutta niitäkin minulla on normaalisti tapana haalia kaupasta lisää yhden kappaleen viikkovauhdilla.
Sen huomaa: kun laskin kaapissa olevat trikoomekot ja henkareissa roikkuvat tunikat, niitä oli 39 kappaletta.
On yksiväristä ja kirjavaa, polvipituista ja lantiolle loppuvaa. Jotkut ovat 5 vuotta sitten ostettuja, kymmeniä kertoja pestyjä. Yhtä en ole koskaan pitänyt.
Mutta että 39.

Silti tarvitsisin oikeasti vaikka mitä: uusia (ihania) alusvaatteita, parit saappaat, niihin sopivan laukun, ulkotakin, kunnon käsineet… Onneksi katse osui jääkaapin oveen kiinnitettyihin laskuihin. Pian erääntyvät vakuutusmaksut ja poikien musiikkiopistomaksut ovat kolminumeroisia, joten takkikaupat saavat nyt odottaa.

No, selvää säästöä olen onnistunut saamaan aikaan ainakin musiikkiostoksilla. Ei sillä, että usein levyjä muutenkaan ostelisin. Tällä viikolla olisi kuitenkin kovasti tehnyt mieli ostaa Chisun uusi albumi. Sen sijaan hankin itselleni vihdoin Spotify-tunnukset ja avot — nyt voin kuunnella Sabotagea ja muitakin hittejä ilmaiseksi kotikoneelta.
Siitä en ole aivan varma, onko se Chisua kohtaan oikein. Onko se?

Loppuun vielä yksi tositarina.
Ystäväni näki työpöytäni kulmalla pienen ruukkukukan, jota olin kiikuttamassa naapuriin kiitoksena Berliinin-matkani aikaisesta koiranhoidosta.
— Hieno, itsellesikö ostit? hän kysyi.
Puistelin kiivaasti päätäni. En, en tietenkään itselleni. Mutta ennen kuin tajusinkaan, tunnustin syöneeni ja juoneeni kaikki tuliaiskuoharit ja -suklaat, jotka naapurille piti viedä — siksi oli pakko ostaa nyt tämä kukka.
— Ja tuon kerrot kyllä blogissasi! kuului määräys.

Katariina

Mitä tänään syötäisiin? Tähteitä, olkaa hyvä.

Säästökuurini on ulottunut myös jääkaapin ja leipälaatikon sisältöön. Yritän pitää huolta siitä, ettei uutta limppua aleta sahata ennen kuin vanha on syöty — niin ihanaa kuin tuore leipä onkin. (Tämä sääntö koskee tosin lähinnä lapsia, mutta onneksi he eivät lue äitinsä blogia…)
En koskaan aikaisemmin ole ostanut niin paljon punaisella hintalapulla varustettuja tuotteita kuin tämän pari viikkoa kestäneen ihmiskokeen aikana. Varsinkin lauantaisin kaupoissa on usein hyvät mahdollisuudet löytää vaikkapa kanaa, jonka päivämäärä menee umpeen vasta seuraavana päivänä.

Ei tässä nälkää ole nähty. Mutta sen olen huomannut, että jos yrittää syödä halvalla, on vaikeampi syödä terveellisesti.

Säästökuurin innoittamana olen tehnyt perheelle ruokaa myös kaappiin pölyttymään jääneistä säilykkeistä. Tulevat opiskeluajat mieleen: pastaa ja tonnikalaa. 20 vuotta sitten tosin puhuttiin ihan vain makaronista.
Pakastimen perälle unohtuneet kalapuikotkin ovat vihdoin päässeet pannulle. Kun niiden seuraksi paistaa uunissa ranskalaisia, gourmet-ateriaa voi kutsua vaikkapa nimellä Nopeat, rapeat ja huokeat.
Ja sähköä — sitä olen säästänyt varmaan monta senttiä juoksemalla ympäri kämppää valoja sammuttamassa.

Miksi minusta silti tuntuu, että ne muutamat eurot, jotka ruuassa olen säästänyt, ovat vain pisara meressä siihen verrattuna, mitä olen käyttänyt kaikkeen turhamaiseen, lähinnä kosmetiikkaan. Ja missä se näkyy, siskot, missä?
Excel-taulukossa. En edes uskalla projektin tässä vaiheessa katsoa, miten painokkaasti se näppituntumahavaintoni nyt vahvistaisi.

Luojan kiitos meillä asuu lattiatasolla sen sortin jätemylly, ettei juuri mitään tarvitse heittää pois: koira. Ahneenpuoleinen kotieläin on muuten paitsi kätevä jätemylly myös oiva rikkaimuri.

Tässä eräänä päivänä huomasin, että hieman vanhaksi jäänyt kanankoipi nökötti yksinään jääkaapissa. Ei kelpaisi ehkä enää ihmisravinnoksi, mutta entä koiran..? Hetkisen mietin epäekologisesti ja laiskasti, että kanankoivet ovat niin halpoja, etten jaksa sotkia käsiäni ja irrottaa siitä nahkoja ja lihoja koiraa varten.
Olin jo heittämässä koipea kokonaisuudessaan biojätteisiin, kun omatunto alkoi nalkuttaa monotonisesti korvani juuressa.

Huokaisten tartuin rasvaiseen koipeen. Omatunto vaikeni ja jätemylly kiitti.

Katariina