Keinulautakohtaus, jossa nuorta Karl Gustavia esittävä Samuli Punkka ja Kunigatar K:ta esittänä Ilona Pukkila tasapainoilevat, kertoo jo kuvana, miten hienosti Lija Fischer ja hänen skenografian toteuttanut tiiminsä ovat ottaneet haltuun teatteritilan. Kuva Jonne Renvall
Filosofia on kuollut. Näin sanovat maailmankuulu kosmologi Stephen Hawking ja fyysikko Leonard Mlodinow kirjassaan Suuri suunnitelma.
Jo aiemmin olemme haudanneet samaan kuoppaan viime vuosisadalla pandemian mittakaavat saaneen psykoanalyysin.
Mitä jää jäljelle, jos vielä menetämme kaikkein rakkaimpamme, juonellisen tarinan?
Kuningatar K:ssa näkyy Laura Ruohosen biologin koulutus. Ihminen on vähintään yhtä merkillinen otus kuin ankerias tai merikrotti.
Ihminen on laumaeläin. Ihmiselle kehittyi evoluution myötä poikkeuksellisen suuret aivot, jotta hän selviäsi oman laumansa äärimmäisen monimutkaisista sosiaalisista suhteista kunnialla. Stephen Hawkingin ja kumppaneiden edustama ”rakettitiede”, teoria kaikesta tuli kuvioihin vasta paljon myöhemmin.
Paradoksi on siinä, että suuret aivot tekevät ihmisestä yksinäisen. Hyvin suuri älykkyys voi tehdä ihmisestä äärimmäisen yksinäisen. Laura Ruohon katselee näytelmissään maailmaa usein hyvin syvän kaivon pohjalta.
Ruotsin kuningatar Kristina oli poikkeusyksilö. Yhtä selvää on myös se, mikä oli naisen asema 1600-luvun kustavilaisessa Ruotsissa. Kuningatar oli kyllä kaikki, mutta nainen ei ollut mitään.
Lahjakkuutena muun muassa seitsemää eri kieltä sujuvasti puhunut Ruotsin kuningatar Kristiina olisi kuulunut oman aikansa nerojen joukkoon, mutta ei kelvannut sellaiseksi, koska oli nainen.
Tänään huippututkijan ura, lääkärin ammatti tai vaikka ura Euroopan unionin virkamiehenä on kaikki, mutta nainen ei edelleenkään ole mitään. Tämä on minusta Ruohosen näytelmän ydinajatus, ja ohjaaja Lija Fischer nostaa sen myös Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksen keskiöön.
Käsiohjelmassa Fischer pohtii kysymystä hieman toisesta näkökulmasta. Meillä on omassa elinpiirissämme hyvin monta roolia. Mitä meistä jää jäljelle, jos meiltä riisutaan kaikki nämä lukemattomat roolit pois?
Jääkö jäljelle pelkkä ruumis? Voi olla, että ainakin tähän vastaukseen päätyvät ne sadat kympin tytöt, jotka vuosittain sairastuvat anoreksiaan.
Yksinkertaiset selitykset ovat kuitenkin harvoin niitä parhaita, kun etsitään vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta. Kuningatar K pysyy arvoituksena.
Hänen elämänsä on ollut tasapainoilua erilaisten, toistensa kanssa ristiriitaisten roolin kanssa, mitä Fischerin ohjauksessa esimerkiksi hieno keinulautakohtaus korostaa. Eikä arvoitus ratkea edes sillä, että Kuningatar K:ta näyttelevä Ilona Pukkila riisutaan näyttämöllä kaikista roolivaateistaan alastomaksi ihan konkreettisesti.
Ihminen on outo ja elämä liukas kuin ankerias. Siitä on vaikea saada otetta. Pelottavaksi ihminen muuttuu, kun kuvaan astuu viha ja väkivalta. Myös tätä katkeraa kalkkia Fischer on annostellut taidolla. Esimerkiksi näytelmän kuningataräiti, jota tulkitsevat Pauliina Palo ja Marja-Liisa Ketola, houkuttelee katsojaa kaiken aikaa analyyttisen ajattelun hetteikölle.
Lavastuksen ja puvustuksen vierailijana tehnyt Nina Mansikka on tehnyt huikean hienoa työtä, mutta esityksen loisto ei rajoitu vain tähän aineelliseen todellisuuteen. Fischerin lahjakkuus ohjaajana näkyy siinä, miten hän ottaa näyttämötilan haltuunsa.
Ruohosen tekstissä on hyvin monta tasoa, jotka Fischer loihtii esiin usein pienillä nyansseilla. Esityksen mittasuhteet ja sisäinen avaruus alkavat huimata katsojaakin. Fischerin ohjauksessa edes nuorten eteläkarjalaisten taiteilijoiden esitystä varten maalaamat muotokuvat eivät ole päälle liimattua ”poikkitaiteellisuutta”, vaan niin elimellinen osa esityksen tematiikkaa, että maalausten valtavasta koosta huolimatta niitä tuskin huomaa.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Kuningatar K on älyllisesti hyvin haastavaa teatteria. Se ei päästä katsojaansa helpolla. Siinä olaan teatterin maailmassa, joka usein kantaa saksalaisen näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin nimeä.
Vierailevan Netta Salonsaaren koreografia kuitenkin lämmittää monta astetta näytelmätekstin kalseaa älyllisyyttä. Kaupunginteatterin osaavan tiimin näyttelijäntyöstä, Mansikan lavastuksesta ja puvustuksesta ja Salonsaaren koreografiasta syntyy esteettisesti kaunis kokonaisuus, joka potkii katsojan emootiot liikkeelle. Ihminen on fyysinen olento, ja läheisyys syntyy kosketuksesta. Tätä ihmisen fyysisyyttä ja ihmiskehon kauneutta alleviivaa myös näytelmän viimeinen, aivan upeasti toteutettu kohtaus.
Näyttelijöillä ei tietenkään voi olla liikkeissään ammattitanssijoiden tuhansien harjoitustuntien tuomaa varmuutta liikkeissään. Se ei kuitenkaan ole tämän jutun juju.
Fischer on myös oman aikansa lapsi ainakin siinä, että hän rikkoo ensimmäisen näytöksen ehjän muodon heti toisen näytöksen alussa. Väliajalta palataan Ruotsin valtiopäiville, jonne kuningatartakaan ei ensin haluta päästää, koska hän on nainen. Sen jälkeen jylhä brechtiläinen järjenpaiskonta vaihtuu hetkeksi toriteattereiden commedia dell’arte-tyyliseksi hauskanpidoksi.
Vierailevan Jussi Östermanin äänimaailma tukee kokonaisuutta, vaikka jääkin välillä arvoitukselliseksi. Toki Madonna oman aikamme Kuningatar K:na on kappalevalinnoissa varma nakki.
Ystäväni, joka ei ole pitkään aikaan käynyt Lappeenrannan kaupunginteatterissa, ihmetteli ja ihasteli sitä ryhmähenkeä, jota esitys hänestä henki. Ja sitä sopiikin ihastella. Jari Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatterista on kehittynyt hieno ensemble.
Laura Ruohonen on tunnetuin suomalainen näytelmäkirjailija maailmalla. Eikä se ole mikään ihme. Ruohosen näytelmät muistuttavat oikeaa elämää ainakin siinä, että mukana on aina paljon myös täysin arvoituksellisia elementtejä.
Kuningatar K vaatii paljon katsojalta. Mutta sitä autuaampi on myös aivojen omien mielihyvähormonien antama tujaus tämän rääkin jälkeen. Kuningatar K on sitä lajia teatteria, joka potkii sekä katsojan ajatukset että mielikuvituksen liikkeelle. Kuningatar K on älykästä ja juuri siksi lumoavan kaunista teatteria.
