Näytelmän menestystä janoavaa hiihtäjää näyttelee Juha Varis. Varis on harjoitellut hiihtoa myös esityksen ulkopuolella tosimielessä. Mies aikoo osallistua hiihdon SM-kilpailuihin. Kuva Kansallisteatteri/Nico Backström
Kansallisteatterin Kansanhiihto ei ole näytelmä Mika Myllylästä. Tämän ohjaaja Mika Myllyaho kävi myös erikseen kertomassa ensi-illassa. Kansanhiihto on näytelmä suomalaisesta sankaruudesta ja hiihtohulluudesta.
Kansanhiihto on näytelmä suomalaisesta sankaruudesta ja suomalaisista sankareista.
Sankaruus on Suomessa edelleen mitä suurimmassa määrin yksilölaji. Sankari syöksyy kilpaladulle valmiina uhraamaan isänmaalle oman verensä lisäksi pullosta saamansa veritankkausveren ja kaatuu maalilinjalle räkä poskella kaikkensa uhranneena.
Mika Myllyahon johtamassa Kansallisteatterissa teatterin tekeminen on sen sijaan joukkuelaji. Kansanhiihdolla on kolme käsikirjoittajaa, kaksi ohjaaja ja videokuvaajien, leikkaajien, puvustajien, lavastajien ja muiden kulissien takana häärivien tekijöiden nimilista on pitkä kuin Juha Miedon käsivarsi.
Kun näyttämöllä on vielä kahdeksan erinomaista näyttelijää ja neljän soittajan bändi, lopputulos on tiivistä ja ilmaisuvoimaista nykyteatteria. Jos Myllyahon ja kumppaneiden Täällä pohjantähden alla jätti sinivalkoisen pallon pyörimään vuosi sitten pelikentän keskialueelle, nyt pallo uppoa maaliin monta kertaa hätkähdyttävällä tarkkuudella.
Myllyahon näyttämöohjaus ja Paula Korvan video-ohjaus sattuvat hyvin yhteen. Videot eivät ole hauska lisäke, vaan oleellinen osa kokonaisuutta.
Kansallisteatterin kaukopartio hyppää suksille keskellä pohjoisen kaamosta revontulien loistaessa taivaalla ja sen jälkeen vauhti ei hyydy kuin kauniisti toteutetussa viimeisessä kohtauksessa, jossa eläkeikään ehtinyt virkamies ja Saariselän hiihtoveteraani valmistautuu mäkihyppytermein elämän alastulorinteellä loppuliukuun montun pohjalle.
Kansanhiihto on esimerkillisen tiivis esitys. Silti tuntiin ja 45 minuuttiin on saatu pakattu valtava määrä asiaa ja tunnetiloja. Tarinoiden aikajana ulottuu Urho Kekkosen Suomesta aina kuvitteelliseen vuoteen 2046, jolloin 92-vuotias Esko Aho muistelee vuosiaan Suomen pääministerinä ja Hiihtoliiton puheenjohtajana.
Suomalainen sankaritarina on tyypillisesti tragikomedia. Kansanhiihto on myös esityksenä ajoittain suorastaan hervottoman hauska. Hiihtosankarit ovat epäilemättä Nummisuutarin Eskon sukua. Tosin heistä maineikkain mäkihyppääjä Matti Nykänen on päässyt mukaan esitykseen vain käsiohjelmassa.
Suomi on varmasti myös maailman ainoa maa, jossa itsevaltiaan hovia ja hännystelijöitä kuvaa kielenkäyttöön vakiintunut sana perässähiihtäjät. Myllyahon ja Taina Westin tärkeä havainto on näytelmässä se, että vallankäyttö on muuttunut Kekkosen ajoista.
Nyt urheilubisneksessä valtaa käyttävät kasvottomat toppatakkimiehet ja -naiset. He edustavat erilaisia intressejä, mutta heitä yhdistää tietynlainen vaikenemisen laki. Kun eletään lasisessa häkissä, kukaan ei uskalla heittää sitä ensimmäistä kiveä. Se on ehdottomasti kiellettyä ja jo yrityksestäkin rangaistaan.
Kuvassa muun muassa Jukka Puotila ja Antti Luusuaniemi. Kuva Nico Backström
Vilpin ja salailun kulttuuri ei urheilumaailmassa ole todennäköisesti miksikään muuttunut erilaisten dopingskandaalien jälkeen. Herkän yksilön kohdalla lääkeruiskuun tarttuminen voi merkitä faustilaista sopimusta paholaisen kanssa. Järjestelmän toppatakkimiesten näkökulmasta kiellettyä on vain kiinni jääminen.
Kun käry käy, seuraukset kantaa yksin vilppiin langennut urheilija. Tai langeta on tietenkin väärä sana systeemissä, jossa suorituskykyä parannetaan lääketieteen uusimmilla keksinnöillä aivan systemaattisesti.
Kati Lukan, Tarja Simosen, Pietu Pietiäisen ja Raine Ahosen skenografia tukee ja täydentää joka tapauksessa näytelmän teemoja aivan poikkeuksellisen hienolla tavalla. Näytelmän tekijöillä on sekä sana että teatteritila hallussa.
Kansanhiihdossa myös näytellään upeasti. Jukka Puotila on välillä vähällä varastaa koko Esko Ahon roolissa. Puotilan imitaatiossa on lainauksia muun muassa Riku Niemisen Putousta varten luomasta sketsihahmolta. Hieno Ålgrenilta lainatut silmien muljautukset ovat hyvä esimerkki niistä monista viittauksista, joilla näytelmä on ankkuroitu meidän tämän päivän todellisuuteemme.
Todella hieno on myös Taina Westin näyttelijä Pirjo Luoma-aholle kirjoittama monologi, joka perustuu Marja-Liisa Kirvesniemen omaan kertomukseen hänen hiihtouran jälkeen kokemasta syvästä masennuksesta.
Sankaruuteen liittyy Suomessa helposti myös nöyryytys, jollaisen Marja-Liisa Kirvesniemi joutui kohtamaan myös aktiiviuransa aikana.
Urheilu on itselleni hieman vieras elämänalue. Esimerkiksi Lahden dopingskandaalin aikana tyydyin kääntämään sivua tai vaihtamaan kanavaa, kun asiaa uutisoitiin tai kommentoitiin. Koko kohu tuntui tolkuttoman ylimitoitetulta.
Hiihtäjä Mika Myllylän tragedia ei kuitenkaan varmasti jätä ketään täysin kylmäksi. Sitä pohtii myös näytelmän vanha Esko Aho. Hän suree, ettei osoittanut julkisesti myötätuntoaan ja osanottoaan Myllylän perhettä kohtaan silloin, kun sen aika.
Tags: Esko Aho, Hiistoliitto, Kansallisteatteri, Kansanhiihto, Marja-Liisa Kirvesniemi, Matti Nykänen, Mika Myllyaho, Taina West, Urho Kekkonen
