Markus Järvenpää näyttelee upeasti Teatteri Siperian Rikoksessa ja rangaistuksessa. Kuva Jan Merilä
Ihmisten tappaminen kirveellä on mitä suurimmassa määrin fyysistä toimintaa. Silti ohjaaja Tuomo Rämön läsnäoloa ja fyysisyyttä korostava tulkinta Fjodor Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta on yllättävä, mutta osuva.
Vahvan lavakarisman omaava Markus Järvenpää näyttelee heittäytymällä. Hän vie esittämiensä roolihahmojen mimiikan aina slapstick–komiikkaan asti.
Järvenpää esittää Rikoksen ja rangaistuksen kaikki roolit. Tai oikeammin hän esittää kaikki ne roolit, jotka Rämö on työryhmineen ottanut mukaan tulkintaansa tästä klassikkoteoksesta.
Katsojan kannalta Teatteri Siperian Rikos ja rangaistus on kaksijakoinen teatterielämys. Toisaalta haluaa antaa itselleen luvan nauttia täysillä Järvenpään hienosta näyttelijäntyöstä. Toisaalta ainakin toinen aivolohko jäi pohtimaan sitä, mitä tulkinnasta on jätetty pois.
Rikos ja rangaistus on edelleen moderni kaupunkikuvaus. Toisaalta 150 vuodessa sen päälle on kertynyt paksu kerros erilaisten tulkintojen patinaa. Aloin miettiä kohta, mitä nuorten tekijöiden otsaluun alla oikein liikkuu.
Esityksen kuvat tehneen Kaisa Martikaisen, puvustaja Tuomas Lampisen, valosuunnittelija Petri Suomisen ja äänisuunnittelija Hannu Hauta-ahon hieno skenografia antaa esitykselle syvyyttä.
Hieno muoto ei kuitenkaan peitä sitä, että esitys jää aika ohueksi. Rämö on dramatisoinnissaan jättänyt esityksestä pois lähes kokonaan Dostojevskin kirjan filosofiset ja uskonnolliset pohdiskelut, mikä on tietenkin sinänsä kiinnostava ratkaisu, ja pakottaa myös katsojan keksimään perusteluja sille (kuten tiedämme, Jumala on kuollut ja kosmologian ja fysiikan uusimmat saavutukset ennakoivat myös filosofian hautajaisia, he he).
Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen maailmanmaine perustuu siihen, että romaanissa käsitellään syyllisyyden teemaa tavalla, joka on edelleen täysin ajankohtainen ja pätevä.
Ryöstömurha on ehkä iljettävin ja tuomittavin rikos, johon ihminen voi syyllistyä, ellei kysymyksessä ole valtiomiesteosta, jollaisiksi kaikki voitokkaat hyökkäyssodat historiankirjoituksessa muuttuvat.
Nämä kaksi todellisuutta ovat lähellä toisiaan, mutta niitä yhdistävän ympyrän kehälle mahtuu myös laaja kartoittamaton alue, jolla esimerkiksi militantit ympäristöliikkeet ja eläinsuojelujärjestöt toimivat aina, kun tarkoitus pyhittää keinot.
Ikuinen ylioppilas Rodja Raskolnikov tappaa kirveellä panttilainaamon pitäjän Aljona Ivanovnan ja tämän sisaren tämän sisaren Lizaveta Ivanovnan.
Raskolnikovilla on kaksi ilmeistä motiivia teolleen: oma taloudellinen ahdinko ja kosto. Kiinnostavinta on kuitenkin se, miten tämä romaanihenkilö yrittää perustella itselleen tekonsa oikeutusta.
Onko oman aikansa pikalainoilla rikastunut Ivanovna yhteiskunnan syöpäläinen, täi, jonka saa tappaa? Tai saako hänet tapaa jo pelkästään siksi, että hän on vanha ja ruma nainen, kasa hyödytöntä lihaa?
Dostojevskin kuvaamaan ahdinkoon joutuneiden köyhien riisto ja kiskonta on täyttä totta myös tämän päivän Suomessa. Pikaluotoilla rikastuvat suistavat meillä täysin laillisesti kiskurikoroilla yhä uusia nuoria ojasta allikkoon.
Dostojevskin tarkkanäköisyyttä edustaa Lizaveta Ivanovan kohtalo tarinassa. Lizaveta on Raskolnikovin yhden miehen luokkasodassa sotilasslangilla ilmaistuna collateral damage (oheisvahinko), jonka tappamisen oikeutusta hän voi perustella itselleen vain vetoamalla jonkinlaiseen yleisen hyvän logiikkaan, tai kieltämällä kokonaan Lizavetan ihmisyys. Näytelmän kohtaus, jossa Järvenpää särkee kirvellä Lizevaa esittävän kuvan kasvot kokonaan, on tehokas.
Kirjan oraakkelina toimii Raskolnikovin tekemää murhaa tutkiva tutkintotuomari Porfiri Petrovitš. Hän pitää kuulustelussa lieventävänä asianhaarana sitä, että Raskolnikov tappoi epämääräisten aatteidensa nimissä vain kaksi ihmistä eikä satojatuhansia.
Dostojevski tunsi ja tiesi mitä ajassa liikkui, mutta ei hänkään osannut ennustaa seuraavan sukupolven hyvän nimissä järjestämän verilöylyn valtavia mittasuhteita.
Teatteri Siperian esityksen jälkeen jäin pohtimaan erityisesti sitä, miksi Rämö on jättänyt dramaturgiassaan Raskolnikovin ystävän, ylioppilas Dmitri Razumihin pois kokonaan näytelmän roolihahmojen joukosta.
Järvenpää esittää näytelmän kakki roolit, eli esitys on ”polylogi” tai ”monodraama”, jollaisia käsitteitä esimerkiksi Turun Sanomien kriitikko Annina Karhu asiansa esittää.
Esitystapa houkuttelee mieltämään näytelmän kaikki roolit tarinan sankarin mielen eri osiksi. En tarkoita, että kirveen kanssa heiluva Raskolnikov olisi paranoidista skitsofreniaa poteva antisankari. Pikemminkin mieleen jäi epäily siitä, että Razumihin puuttuminen dramaturgian kuvioista tarkoittaa sitä, että sankarimme pään sisältä puutuu myös järjen ääni?
