Mikko Virtanen näyttelee Muoviukkelissa Mikko Virtasta ja vaikeavammaista Johannes Kahvaa. Kuva Teatteri Vanha Juko
Teatteri ei ole turvaseksiä oman sielun kanssa. Tai sen ei ainakaan pitäisi olla narsistisen itsetyydytyksen temppeli.
Siinä nuoren käsikirjoittaja-ohjaaja Lauri Maijalan dogma-manifesti.
Lahdessa lauantaina kantaesitetty Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys on Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Maijalan taiteellinen opinnäyte.
Maijala epäilee, kyseenalaistaa ja provosoi. Muoviukkeli on esitys, jossa kaikki teatterin tekemisen reunaehdot laitetaan suurennuslasin alle.
Lopputulos, Teatteri Vanhan Jukon näyttämöllä näytelty ensi-ilta lauantaina oli vyörytys, jonka aikana ainakin minä istuin tuolissani kuin tulisilla hiilillä, vaikka perseessäni ei ole Maijalan käsiohjelmassa mainitsemia herpesrakkuloita eikä edes pukamia.
Teatterin tekemisen kolme tärkeintä reunaehtoa voi määritellä erästä suurta kymenlaaksolaista ajattelijaa mukaillen: näyttelijä, näyttelijä, näyttelijä.
Tähän viittaa myös Maijalan itse kirjoittaman näytelmän vähintäänkin omintakeinen nimi. Alussa oli suo, kuokka ja Jussi, kuten Väinö Linna aloittaa oman saagansa suomalaisuuden sankarieepoksessa.
Lisäksi tarvitaan ainakin yksi silmänkääntötemppu, mahdollisimman härski kusetus ja petos.
Tässä suhteessa todellinen maailma alkaa muistuttaa yhä enemmän teatteria tai elokuvaa. Meitä johtavat hiusväreillä, kasvokirurgialla ja botoxilla ehostetut poliittiset johtajat, muovisilta näyttävät ukkelit tällä lavealla tiellä kohti kadotusta.
Pääministerit Vladimir Putin ja Silvio Berlusconi ovat tämän uuden uljaan ajan johtajia, joiden perässä meidän nilkit jo täyttä päätä painelevat.
Estetiikasta on tullut kuin varkain uusi maailmanlaajuinen vankileirien saaristo.
Rumilla tai vammaisilla ei ole tässä majatalossa sijaa, eikä ylipäätänsä ihmisillä, joiden tunteet näkyvät heti naamalta.
Teatterisuvun lapsena Maijala ei ole viettänyt aikaansa vain teatterissa enemmän kuin mikään laki määrää, vaan vähintään yhtä ahkerasti hän on kuluttanut elokuvateattereiden penkkejä ja kolunnut videovuokraamojen hyllyjä.
Maijala on käsikirjoittajana terävä poika, jonka ajatus kulkee kirkkaasti. Maailma on menossa päin helvettiä, mutta se ei tunnu oikeasti liikuttavan ketään. Miksi? Se on niin hyvä kysymys, taiteilija voi varmasti käyttää koko elämänsä oikean vastauksen etsimiseen.
Maijala ja kumppanit ovat uuden ajan lapsia siinä, että produktion eri vaiheista on kirjoitettu blogia, joka kaikessa niukkuudessaankin kuvaa hyvin avoimesti tätä prosessia.
Itse esityksen mahtava lataus ja draivi ovat syntyneet harjoitusten aikana. Kysymys on ollut egojen taistelusta. Esiin on hierottu ihmisen koko tunneskaala, tehty näkyväksi se, mikä kirjoitettuna jää rivien väliin.
Lopputulos on aivan loistavaa näyttelijäntyötä. Varsinkin Kirsi Asikaisen roolityö saa katsojan epäilemään jo omia aistejaan (tai mielenterveyttään tämä vyörytyksen keskellä). Repliikkien ajoitus, Asikaisesta huokuva läsnäolo ja siitä syntyvä illuusio ovat liki täydellisiä.
Kysymys on kuitenkin vain hienonhienoista nyansseista. Minua objektiivisempi katsoja olisi varmasti nähnyt, että Minja Kosken, Hannu Salmisen, Jussi Sorjosen ja Mikko Virtasen tulkinnat ovat ihan samaa huipputasoa.
Maijalalla on ollut komennossaan ryhmä, jossa uskotaan raatamisen ideologiaan. Muoviukkelin kuolleista herännyt 129-vuotias sotaveteraani ei ole sattumalta Vilho, vaan Johannes Koskela.
Maijalan mukaan me kaikki tiedämme, mikä maailmassa on pielessä. Myös ratkaisut ovat tiedossa.
Niiden toteuttaminen vaatii itsekuria, luopumista ja nöyrtymistä. Parannuksen tekemisen voi hyvin aloittaa itsestä oman elämän näyttämöllä.
Näytelmän roolihenkilöiden ammatit sitovat yhteen median, politiikan ja rosvokapitalismin maailmaa parhaillaan hengiltä murjovan epäpyhän kolmiyhteyden. Maijalan kielellinen lahjakkuus taas tulee hyvin esiin muun muassa tarinan sankarien nimissä.
Toisaalta kielellisesti lahjakasta ihmistä kieli välillä myös vedättää. Se, että Etolan kunnianarvoisa kauppaketju saa näytelmässä edustaa kaikkia kasvottomia kamasaksoja, ei ole Maijalalta kovin kiltisti eikä fiksusti tehty.
Maijala tuli eteläkarjalaisille tutuksi, kun hän ohjasi Lappeenrannan kaupunginteatterissa Franz Xaver Kroetzin näytelmän Ei lintu, ei kala. Meitä Työväen näyttämöpäivien kävijöitä hän opiskelukavereineen hauskuutti Mikkelissä pari vuotta sitten provosoivalla hulluttelulla Mannerheim – eli lapsistasi ei mitään.
Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys on intensiivinen, voimakkaita tunteita ja ajatuksia herättävä esitys. Se on huikean hienoa teatteria. Produktio on Teatteri Vanhan Jukon ja Korjaamon yhteistuotanto. Helsinkiin Korjaamon näyttämölle esitykset siirtyvät joulukuussa.
Tags: Hannu Salminen, Jussi Sorjanen, Kirsi Asikainen, Lauri Maijala, Mikko Virtanen, Minja Koski, Muoviukkeli, teatteri, Teatteri Vanha Juko, Teatterikorkeakoulu
