Tom Edison (Joni Leponiemi, vier.) ja Grace (Ilona Pukkila). Kuva Aki Loponen
Lappeenrannan kaupunginteatterin Dogville lunastaa siihen kohdistuneet odotukset. Se on hieno teatterielämys, ajateltu ja hallittu kokonaisuus. Dogville on teatterinjohtaja Jari Juutiselta kauan ja hartaasti odotettu täysosuma.
Dogville vie katsojan aivan teatterin juurille. Juutisen sovitus Lars von Trierin ja Christian Lolliken näytelmästä on tyylipuhdas draama, jossa antiikin Kreikan jumalat on istutettu vielä suurempiin saappaisiin.
Esityksen intensiteetti kasvaa hetki hetkeltä ja kohtaus kohtaukselta aivan huikealla tavalla. Katsojan tämä draaman kaari naulitsee penkkiin ja pakottaa harmaat aivosolut liikkeelle.
Teatteri on yhteisön taidetta ja Dogvillessa tätä yhteisöllisyyttä toteutetaan maksimaalisella tavalla. Itse asiassa koko tarinaa vie eteenpäin näyttelijöistä koottu kuoro kuin antiikin tragedia ikään.
Juutinen ja koreografi Kira Riikonen ovat tehneet hyviä tuloksia tuottanutta yhteistyötä jo aikaisemmin. Ohjausassistentiksi käsiohjelmassa merkityn Lauri Mattilan panosta voi katsojana vain arvailla, mutta otaksun, että tämä nuori Teatterikorkeakoulun opiskelija on tuonut esitykseen sen viimeisen silauksen kurinalaisuutta. Vauhtiin päästyään esityksen ajoitus toimii tarkasti kuin kello.
Riikosen näyttelijöiden fyysisyyttä korostava koreografia, Hannu Hauta-ahon äänimaailma, Juri Juutisen musiikki, Timo Hämäläisen valot, Kimmo ja Piia Pasasen videot ja Tarja Jaatisen hieno lavastus lataavat näyttämölle niin paljon merkityksiä, että suurin osa niistä jää katsojan tietoisen havaitsemisen ulkopuolelle. Sellainen ruokkii vastaanottavaisen katsojan mielikuvitusta.
Hieman jäykän alun jälkeen esitys löysi nopeasti oman napakan rytminsä. Kaupunginteatterin näyttelijöillä on jälleen henki päällä.
Roiston osat ovat tunnetusti niitä kaikkein herkullisimpia ja Joni Leponiemi pääsee vierailijana loistamaan tarinan Tom Edisonina, Koirankylän älykkönä, reaalipoliitikkona ja Juudaksena.
Oikeastaan ainoan merkittävän särön kokonaisuuteen aiheutti Ilona Pukkila toisessa avainroolissa, näytelmän Gracena.
Pukkilan roolityö on varmasti moneen kertaan ajateltu ja särö aivan tietoisen valinnan tulosta. Etäännyttämisellä on kuitenkin hintansa: vivahteille, herkkyydelle ja läsnäololle jää vähemmän tilaa.
Toisaalta tässä ihmisten maailmassa on vaikea olla jumalatar edes näyttämöllä ainakaan ilman Hollywood-tähteyden tuomaa glooriaa ja karismaa.
Dogville vaatii paljon myös katsojalta. Se on paitsi emotionaalistesti myös ennen kaikkia älyllisesti hyvin haastava esitys. Tarttumakohtia ja erilaisia oivaltamisen tasoja riittää, mikä on hyvän taiteen pettämätön tunnusmerkki.
Dogville on tarinan muotoon puettua painavaa filosofista ja eettistä pohdiskelua. Juutinen on sovittanut tekstin taiten, koska mitään ei jää puuttumaan, vaikka alkuperäistä näytelmää on lyhennetty.
Jumala ei ole kuollut, vaan kuolemaa tekee ihmiskunta. Dogvillessa ihmiskuntaa edustavat kylän asukkaat ja nämä ”12 apostolia” ansaitsevat pahoilla teoillaan kohtalonsa. Ihminen on vain ihminen kaikkine heikkouksineen eikä armo käy oikeudesta.
Mitähän Nietzsche-vainaa olisi moisesta tuuminut?
Elokuvaohjaaja Lars von Trierin tematiikkaa pitää tietenkin lähestyä hänen aikaisempien töidensä kautta. Elokuvissa Breaking the Waves ja Dancer in the Dark piinattu ja kärsivä nainen uhraa itsensä armon nimissä. Dogvillessa on kysymys ”imperiumin vastaiskusta”.
Loppuhuipennus, jossa tarinan pahikset teurastetaan, kuuluu populaarikulttuurin vakiokuvastoon. Kysymys ei ole kuitenkaan vain estetiikasta, vaan saman uskon voimalla ja varjolla tehtiin aikanaan selvää muun muassa Amerikan alkuperäisasukkaista. Lännenelokuvien epiikalla ja etiikalla on omat juurensa Yhdysvaltojen historiassa.
Koirankylässä von Trier tuli haastaneeksi koko sen kristilliseen traditioon perustuvan humanismin, jolle meidän länsimainen demokratiamme perustuu. Vanhan testamentin mutkat suoriksi ampuva jumala on oikeassa ja Uuden testamentin Jeesus väärässä. Siksi ”ainoa tytär” valitsee vallan saatuaan toisin.
Cannesissa von Trierin julkinen kuhertelu fasismin kanssa saattoi olla vanhinko, mutta ei mikään sattuma. Voi olla, että von Trier ihan aiheesta suoritti katumusharjoituksia tanskalaisen Politiken-lehden haastattelussa pian Norjan joukkomurhien jälkeen.
Mitä vaihtoehtoja meillä on silloin, kun mitään vaihtoehtoja ei enää näytä olevan? Ihmiskunnan historiassa tähän kysymykseen on saatu aina sama vastaus, eikä Lars von Trier ole ainoa aikamme taiteilijoista, joka on pohtinut suhdettaan väkivaltaan ikään kuin selkä seinää vasten.
Dogvillen Tom Edison ei ole sattumalta ammatissaan sivuraiteille ajautunut kirjailija. Eikä sattumaa ole tietenkään sekään, että tämä roolihahmo on samalla maailman tarinaperinteen tunnetuin reaalipoliitikko ja kavaltaja Juudas Iskariot.
Myös Jari Juutinen on paitsi teatterinjohtaja, myös taiteilija ja älykkö, jonka potemaa maailmantuskaa sivullinenkaan ei voi olla huomaamatta.
Kiinnostavaa on tietenkin verrata Juutisen ohjausta Minä olen Adolf Eichmann ja Dogvillea toisiinsa. Edellinen on hieno onnistuminen ja Dogville Juutisen tähänastisen uran ehdottomasti paras työ.
Juutisen omaan tekstiin perustuvassa Eichmannissa juutalaisten kansanmurhan keskeisiin organisoijiin kuuluvaa Adolf Eichmannia ei kuvata hirviönä, vaan ihmisenä tai ainakin kelpo virkamiehenä inhimillisine puuteineen. Eichmann on onnettomien olosuhteiden uhri siinä missä miljoonat tapetut juutalaisetkin.
Dogvillen maailmassa ei Juutisen dramatisoimassa versiossa enää pohdita ihmisten taustoja tai motiiveja. Inhimillinen pahuus tulee annettuna. Se on valuvika.
Usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ei ole tänään erityisen korkeassa kurssissa. Humanismilla ja pörssikursseilla näyttää olevan sama suunta. Hammurabin lailla näyttää olevan jälleen tilausta muun muassa mellakoista toipuvassa Lontoossa.
Tags: Dogville, Jari Juutinen, Lappeenrannan kaupunginteatteri, Lars von Trier
