Mikkelin piispa (Markku Maalismaa) saa Hellevi Teräksen (Rea Mauranen) käsissä tuntea, kuka on kuka. Taustalla Veijo Teräs (Juha Muje). Kuva Laura Malmivaara
Suomen Kansallisteatterin HOMO! alkoi kuiskauksella. Juuri kaapista ulos tullut Juha Muje oli unohtanut ensimmäisen repliikkinsä ja kuiskaajan apua tarvitiin.
Sitten katsoja tempaistiin luovaan pyörteeseen, jonka energiataso ja tiheys kasvavat hetki hetkeltä.
Reilun kolmen tunnin jälkeen Kansallisteatterin kaiken nähnyt ensi-iltayleisö aloitti raivokkaat suosionositukset, joista ei ollut tulla loppua. Ohjaaja Pirkko Saision, säveltäjä Jussi Tuurnan ja koreografi Jouni Prittisen HOMO! lunastaa kaikki sille asetetut ennakko-odotukset.
HOMO! on omasta lajityypistään tietoinen ja hengästyttävän hieno kabaree. Se on ehdottomasti teatterivuoden tapaus.
Saision kieli viiltää ja naurattaa. Terävimmillään Saisio on dialogissa, jonka esittäjinä Rea Mauranen, Kristiina Halttu ja Muje yltävät huikeaan sanailuun.
Katsojan pelastaa tikahtumiselta vain esityksen kiihkeä rytmi, joka naulaa hänet tuoliinsa kuin nakutettuna.
Kristillisdemokraattien kansanedustaja Hellevi Teräksen ja hänen omatuntonsa lavasäteilyyn rinnalla Helleviä jossain määrin todellisessa elämässä muistuttava ministeri Päivi Räsänen jää kovin kalpeaksi hahmosi.
HOMO! on kuitenkin ennen muuta yhteisön taidetta. Prittisen koreografia istuu saumattomasti Saision tekstin, Tuurin musiikin ja loistavan näyttelijäntyön kokonaisuuteen. Prittinen tekee näyttämöllä hätkähdyttävällä tavalla näkyväksi sen väkivallan uhan, jonka varjossa homot myös Suomessa joutuvat usein elämään.
Sainio rinnastaa raiskauksen ja homojen kokeman provosoimattoman väkivallan ja rinnastus osuu. Kaksinkertaisesti tämän väkivallan ovat joutuneet kohtaamaan lesbot, joita on ”eheytetty” raiskaamalla.
Homot ovat kautta historian olleet yhteiskunnan syntipukkeja, joihin yhteisön sisällä syntyvä viha ja aggressio on voitu kätevästi kanavoida.
Suomessa homopykälä poistettiin rikoslaista vuonna 1971, mutta maailmassa on yhä 77 maata, joissa homous on rikos. Tähän joukkoon mahtuu myös maita, joissa homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemantuomiolla.
Saisio ei silti saarnaa tai tuomitse. Oma elämänkokemus ja pitkä taiteilijanura pitävät katseen tiukasti ihmisessä.
Me emme ole kaikki samanlaisia. Tämän vakuudeksi Saisio marssittaa näyttämölle tieteen ja taiteen suurmiesten ohella myös historian hirviögalleriasta sekä Josif Stalinin että Adolf Hitlerin.
Ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on tärkeä osa hänen identiteettiään. Se ei kuitenkaan ole asia, joka määrittelee ihmisen kokonaan. Saisio tuo hyvin esille myös meidän perustavaa laatua olevan tarpeen kuulua yhteisöön, saada hyväksyntää, kokea rakkautta ja vastarakkautta ja saada arvostusta.
Varmasti Saisio haluaa sanoa, että homot ovat yksilöitä ja sellaisina kaikki erilaisia, niin kuin me kaikki.
Esityksessä on mukana 17 laulua. Myös laulujen tunneskaala ja tiheys kasvaa kappale kappaleelta. Varsinkin väliajan jälkeen Sainion ja Tuurnan toistoa tehokeinona käyttävät musiikkikohtaukset alkavat muistuttaa ortodoksista liturgiaa, kirkonmenoja.
Mielikuva on osuva. Ihmisen seksuaaliset ja uskonnolliset tunteet kumpuavat samasta lähteestä, mikä tietenkin tekee myös ymmärrettäväksi ne tabut, joita uskonnon kautta liitetään seksuaalisuuteen.
Näytelmän lopun Saisio jättää avoimeksi. Kaikkiin ihmisten välisiin ristiriitoihin ei ole olemassa ratkaisua. Voi vain toivoa, että jossakin on maa, jossa kaikki on toisin.
Homovihan vallassa on tehty kammottavia rikoksia ihmisyyttä vastaan. Samalla on todennäköisesti tuhottu paljon potentiaalisia mahdollisuuksia. Saision näytelmässä omat hetkensä on monilla taiteen ja tieteen suurmiehillä ja naisilla, joita nerouden lisäksi on yhdistänyt homous.
Riipaiseva esimerkki on varmasti tietokoneen matemaattisten periaatteiden, algoritmien keksijän Alan Turingin kohtalo. Saksalaisten käyttämän Enigma-salakirjoitusjärjestelmän avaamisella Englannin sotaponnistuksia ratkaisevalla tavalla auttanut Turing tuomittiin sodan jälkeen homoseksuaalisesta suhteesta vankilaan ja hän teki myöhemmin itsemurhan syömällä syanidilla myrkyttämänsä omenan.
Saisio tuo esiin näyttämölle myös militantin homoliikkeen, jonka mielestä homojen täydet kansalaisoikeudet voivat toteutua vain homojen omassa itsenäisessä valtiossa.
Tällainen valtio tai kaksikin sellaista myös perustetaan, Homolandia jonnekin Kainuun korpeen ja homoseksuaalisista sukupuolisuhteista kieltäytyvien islamilaisten homojen valtio Korania jonnekin Pohjanmaalle.
Käsiohjelmassa Sainio kertoo näytelmän kirjoitustyöstään otsikolla ”Mistä ei voi puhua”. Filosofi Ludwig Wittgenstein on vahvasti läsnä myös itse esityksessä. Kuuluisalla lauseellaan, joka määrittelee kielen perimmäistä olemusta, Wittgenstein ei nyt ehkä kuitenkaan tarkoittanut sitä, että homoseksuaalisuus olisi asia, josta täytyy vaieta.
Ainakin Saision näytelmä on painava puheenvuoro aiheesta. Näin järeää muurinmurtajaa paksuinkaan vaikenemisen muuri ei kauan kestä.
