Kielipuolen päiväkirja

Elokuvassa ei ole käytetty eläviä apinoita, vaan kaikki hahmot on luotu digitaalisesti. Kuvan Caesarille on antanut äänensä brittinäyttelijä Andy Serkis. Kuva Twentieth Centery Fox

Vuonna 1963 ilmestynyt ja vuotta myöhemmin suomennettu Apinoiden planeetta on satiiri, jossa sen ranskalainen kirjailija Pierre Poulle tekee rankaa pilaa ihmisistä yleensä ja erityisesti 60-luvulla maailmavalloituksensa aloittaneesta angloamerikkalaisesta populaarikulttuurista.

Herkullisia hetkiä lukija viettää Poullen kirjan parissa muun muassa, kun kirjoittaja kuvaa New Yorkin Wall Streetiä muistuttavassa paikassa apinan raivolla pörssikauppa tekeviä simpansseja ja gorilloja. 

Ihmiset ovat Boullen romaanissa eläimen tasolle taantuneita olentoja. Boullen kirjassa kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä antiutopiasta. Apinoiden hallitsemalla planeetalla ihminen on myös täydellisen kauneuden ruumiillistuma kaikessa alastomuudessaan.

Samaan takaisin luontoon -hengennostatukseen perustuu ohjaaja Rupert Wyattin ja käsikirjoittajakaksikko Rick Jaffan ja Amanda Silverin uusi tulkinta Boullen romaanista, elokuva Apinoiden planeetan synty.

Ranskalaisen filosofi Jean-Jacques Rousseau ei ajatellut vain paluutta luonnonmukaiseen elämään, jota Boullen kirjan täydellinen nainen Nova tyylipuhtaasti edustaa. Rousseaun filosofiasta ammensivat myös Ranskan suuren vallankumouksen tekijät ja varhaiset sosialistit.

Symbolisella tasolla Wyattin elokuvassa vallankumoukseen ryhtyy itse luonto, jota ihminen on ylimielisesti orjuuttanut. Käytännön toimiin ryhtyvät apinat, joita on nöyryytetty ja kidutettu pari vuosisataa sirkuksissa, eläintarhoissa ja luomakunnan herruudesta itse elämän herruuteen pyrkivän ihmisen laboratorioissa.

Populaarikulttuurin kuvastossa Wyattin kapinaan ryhtyvät apinat vertautuvat mihin tahansa sorretun luokka tekemään kapinaan. Digitaalisesti luotu apinakansan johtaja Caesar, jolle brittinäyttelijä Andy Serkis on antanut äänensä ja ruumiinliikkeet, ei hahmona juuri eroa vaikkapa australialaisen Mel Gibsonin The Patriot elokuvassa näyttelemästä kapinapäällikkö Benjamin Martinista paitsi tietysti siinä, että Caesar on, kuten sanottu, älykäs.

Wyatt ja kumppanit ovat kääntäneet päälaelleen myös sci-fi-elokuvan peruskalustoon kuuluvan kliseen hullusta tiedemiehestä. Elokuvan tiedemies Will Rodman (James Franco) on hyvä ja inhimillinen mies, joka tulee kehittäneeksi ihmiskunnalle kohtalokkaaksi käyvän viruksen pelastaakseen isänsä nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan suurimmalta kauhulta Alzheimerin taudilta.

Rodman ottaa myös hoiviinsa orvoksi jääneen apinalapsen, josta myöhemmin kehittyy apinakapinan johtohahmo Caesar. Näin se menee, tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla ja proletariaatti taputtaa karvaisia käsiään.

Tosin tässäkin elokuvassa katastrofin käynnistää seitsemästä kuolemansynnistä pahin, lääkefirmaa itsevaltaisesti johtavan tyypin ahneus.

Wyattin elokuvan on taitavasti tehty ja uusiseelantilaisen Weta Digitalin (sama firma teki tehosteet Taru sormusten herrasta trilogiaan) luomat apinahahmot niin inhimillisiä, että katsojan myötätunto on koko ajan tiukasti apinoiden puolella.

Poullen elokuva filmattiin ensimmäisen kerran jo 60-luvulla ja Franklin J. Schaffnerin elokuvasta Apinoiden planeetta tuli jättimenestys, joka poiki kolme jatko-osaa ja televisiosarjan.

Hyvin sofistikoituneella ironialla kirjoitettu Boullen kirja ei kuitenkaan ollut tuolloin vuonna 1968 ensi-iltansa saaneen elokuvan ympärillä syntyneen hässäkän syy, vaan eläintieteilijä Desmond Morrisin vuotta aikaisemmin ilmestynyt pamfletti Alaston apina sekä 60-luvun lopulla kuumana käynyt kylmä sota.

Se puhtaasti biologinen tosiasia, että ihminen on evoluution tulos, yksi eläinlaji eläinlajien joukossa, on toki edelleen kova juttu esimerkiksi amerikkalaisille fundamenttikristityille, vielä 200 vuotta Charles Darwinin kirjan Lajien synty jälkeenkin.

Ydinsota ei ole enää muodikas maailmalopun aiheuttaja. Wyatt ja kumppanit ovat napanneet tuhon lähteen aika suoraan Terry Gilliamin elokuvasta Twelve Monkeys, mikä tietenkin tekee oikeutta tälle hieman väheksytylle, mutta todellisuudessa yhdelle kaikkien aikojen parhaista sci-fi-elokuvista.

Tosin tiedemiesten laboratorioissa vahingossa syntyneestä tai ihan tahallaan tehdystä tappajaviruksesta on kirjoitettu monta tarinaa ja yksi varmasti parhaista niistä on epäilemättä Margaret Atwoodin geeniteknologian vaaroista lähtevä antiutopia Oryx ja Crake.

Hienoa Wyattin elokuvassa on myös se, että se kertoo tarinan ihan parhaiden tarinankerrontaperinteiden mukaisesti. Älykkäille katsojille joukkoon on siroteltu myös mukavia jippoja. Tällainen jippo on esimerkiksi täsmälääke, joka viedään soluun sitä varten kehitetyn keinotekoisen viruksen avulla.

Tällaista teknologiaa kehitetään parhaillaan myös ihan oikeassa todellisuudessa.

Tietenkin myös elokuva erikoistehosteet ovat loistavia, niin mahtavia, että monet, omasta mielestään kaiken nähneet elokuvakriitikotkin ovat langenneet loveen.

Apinoiden planeetan synty ei elokuvataiteellisten asioidensa puolesta yllä ehkä ihan neljään tähteen, viidestä nyt puhumattakaan. Elokuvan kulttuurihistorialliset juuret ja sen kulttuurihistoriallinen sisältö ovat kuitenkin erittäin kiinnostavia.

Jatko-osia on varmasti tulossa. Elokuvan lopussa kapinapäällikkö Caesar kiipeää suuren punapuun latvaan ja tähystää siltä kohti alla avautuvaa San Franciscoa. Olan varma, että ensimmäinen jatko-osa alkaa kuvilla, joissa Caesar tai pikemminkin hänen perillisensä katsoo saman puun latvasta allaan levittäytyviä muinaisen sivistyksen raunioita.

Pohjois-Amerikan valtavat aarniometsät tuhansia vuosia vanhoineen punapuineen olivat eurooppalaisten maahanmuuttajien ensimmäisiä uhreja intiaanien ohella.

Jatko-osissa Caessar ja hänen perillisensä saavat tähyillä muinaisen sivistyksen raunioita ja pääsemme varmasti seuraamaan, miten uusi ”sivilisaatio” syntyy.