Jarno Kolehmainen laukkaa maitohapoille jo ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kemppainen selässään. Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Mitä syntyy kun yhdistetään minimalistinen, käsitetaiteen keinoja käytävä lavastus ja fyysisyydessään vapaapainin maailmanmestaruuskisoja muistuttava esittäminen yhteen?
Syntyy koskettavaa, älykästä ja omalla ja omintakeisella tavallaan myös vapauttavan hauskaa teatteria.
Ohjaajana nuorella Lauri Maijalalla on jo nyt hyvin persoonallinen käsiala. Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva nuori mies ei ainakaan tunnistettavasti jäljittele ketään, vaan tekee ihan omia juttujaan.
Tekisi mieli sanoa, että Maijala on post-turkkalainen ohjaaja. Toivottavasti minua tästä hirtetä.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Veeran kammarin ensi-illalle leimallista oli näyttelijöiden vahva fyysinen läsnäolo. Se post-etuliite tulee taas siitä, että Maijalan tekemisiä ryydittää viisto huumorintaju.
Toki saksalaisen Franz Xaver Kroetzin tekstiin perustuva Ei lintu eikä kala on ihan toinen juttu kuin Maijalan opiskelukavereineen tilaustyönä Mikkeliin työstämä Mannerheim-farssi, jolla Teatteri Rujo nauratti kuoliaaksi meitä Työväen näyttämöpäivien kävijöitä viime tammikuussa.
Myös Veeran kammarissa Maijala näyttelijöineen vie kohtaukset nupit kaakossa aina uskottavuuden rajalle asti ja välillä vähän sen ylikin. Mutta sellaistahan se ihan oikeakin elämä usein on – absurdia.
Täytyy myöntää, että kohtaus, jossa näytelmän nuori aviovaimo Helga (Sanna Kemppainen) potee abortin jälkeistä masennusta ja parisuhdeongelmia kiskomalla (onneksi kuitenkin vain leikisti) pihdeillä hampaita suustaan oli esittämistä, jota pystyin seuraamaan vain silmät ummistettuna ja lievää pahoinvointia tuntien.
Hyvässä komediassa ajoitus on kaiken A ja O. Mutta kyllä hyvä rytmi antaa ryhtiä myös pohjimmiltaan hyvin vakavalle jopa traagisellekin draamalle. Maijalla on paitsi hyvin kekseliäs ohjaaja myös taitava, siis ammattimies puikoissa.
Näytelmän Edgar ja Emmi, Raijo Kanerva ja Marja-Liisa Ketola ovat aviopari myös oikeassa elämässä. Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Kaupunginteatterin näyttelijät alkavat loistaa tällaisen tilaisuuden saatuaan. Marja-Liisa Ketola, Reijo Kanerva, Jarno Kolehmainen ja Kemppainen heittäytyvät rooleihinsa hurjalla energialla.
Sellaista oli mukava katsella, tai oikeammin siihen oli ilo eläytyä.
Ketola ja Kanerva esittävät näytelmässä vanhaa pariskuntaa, Emmiä ja Edgaria, jotka työelämän raju rakennemuutos syöksee aivan uuteen elämäntilanteeseen.
Ketola ja Kanerva ovat myös oikeassa elämässä parikunta, jonka avioliitto on kestänyt kohta 40 vuotta. Se tuo heidän näyttelemiseensä jotakin erityistä, jota on vaikea pukea sanoiksi, mutta jonka vastaavan elämänkokemuksen omaava katsoja hyvin tunnistaa.
Kolehmainen joutuu vetämään itsensä maitohapoille jo heti ensimmäisessä kohtauksessa. Yksi Kemppaisen bravuureista tuli jo mainittua tuolla ylempänä. Molemmat tekevät vaativat roolityönsä erinomaisesti.
Kemppaisella on kaiken lisäksi erittäin vaikuttava lauluääni, minkä Maijala tietenkin myös hyödyntää esityksessä. Siis vasen yks, kaks, siis vasen yks, kaks…ja Kemppainen tulkitsee tietenkin tämän Hans Eisslerin säveltämän ja itsensä Bertolt Brechtin sanoittaman Yhteisrintamalaulun saksaksi.
Kaupunginteatterin verkkosivulla Maijalasta kerrotaan, että hän pyrkii olemaan osa yhteiskunnallisen ja kantaaottavan teatterin jatkumoa. Käsiohjelmassa Maijala kertoo itse saman asian, mutta paljon hauskemmin.
Se on rohkeaa puhetta. Samoin Länsi-Saksan kommunistiseen puolueeseen aikanaan kuuluneen Kroetzin näytelmän valinta Lappeenrannan näyttämölle on uskalias teko. Lappeenrantalaista yleisöä ei nyt parhaalla tahdollakaan voi oikein avarakatseisuudesta ja suvaitsevaisuudesta kiitellä.
No toisaalta erittäin tuottelias Kroetz on kotimaassaan kerännyt näytelmistään peukalohangallisen erilaisia arvostettuja teatteripalkintoja ja -tunnustuksia.
Poliittisuus ei teatterista ole sinänsä mihinkään hävinnyt niiden kamalien taistolaisaikojen jälkeenkään. Teatteri, tai ainakin hyvä teatteri tulee taiteenlajina niin lähelle ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, ettei teatterin tekijä voi mitenkään väistää vastaamista, jos hänen päässään on vähänkään älliä.
Ainakin itselleen pitää määritellä, mikä ihminen on? Jo tuohon peruskysymykseen vastaamalla on tänä päivänä kaiken poliittisen keskipisteessä.
Yhteiskunnallisesti kantaaottavan teatterin tekeminen vaatii tietenkin jo pidemmälle meneviä valintoja teatterin tekijältä. Sellaiset asiat kuin vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat eläneet kuitenkin meidän länsimaisessa kulttuurissa sitkeästi viimeiset pari tuhatta vuotta.
Maijalan ikäluokkaa edustavat nuoret taiteilijat joutuvat nousemaan kehään henkisesti hyvin vaativissa olosuhteissa. Itsestäänselvyyksiä ei enää ole. Tai ainakin edellisen vuosisadan kiveen kirjoitetut totuudet kaipaavat kipeästi uudelleenarviointia.
Mielikirjakseen Maijala ilmoittaa teatterin verkkosivulla Victor Hugon romaanin Kurjat. Kroetzin näytelmä ei ole mikään kurjaliston kuvaus, vaan sen henkilöt voivat kurjasti suhteellisen hyvinvoinnin keskellä 1980-luvun alun Länsi-Saksassa. Näytelmän keskeinen teema on kuitenkin hyvin ajankohtainen, mitä teatteri muistaa myös mainostaa.
Teatterinjohtaja Jari Juutiselle pitää antaa tunnutusta. Kausi alkoi perjantaina lupaavasti. Jos Juutisen omasta Kekkosesta tulee vielä odotettu täysosuma, ja Janne Saarakkala onnistuu lappeenrantalaisten sielunelämän syväluotauksessa Suuressa humppamusikaalissa, Lappeenrannan kaupunginteatterissa on alkamassa kaikkien aikojen kausi.
