Usko ja epäilys, koltta Jaakk (Hannu Friman) ja tulkki Paul Blommer (Joni Kuokkanen) ottavat mitaa toisistaan. Rovaniemen teatteri/Timo Lindholm
Yksilön kohtalo on sattumasta kiinni ja tämä elämän irrationaalinen puoli korostuu sodan kurimuksessa.
Rovaniemen teatterin Leiri maailman laidalla on ollut yksi viime talven puhutuimmista esityksistä. Se valittiin syksyllä vuoden 2009 aikana ensi-iltansa saaneista näytelmistä vuoden esitykseksi.
En ole lukenut Seppo Saraspään kirjaa, johon näytelmä perustuu. Ainakin katsojan kannalta rovaniemeläisten esityksen nautittavuutta himmentää se, etteivät Saraspään suomalaisen korpifilosofian traditiota edustavat pohdiskelut ja näytelmän tyylilajiksi valittu räväkkä farssi aina natsaa täysin yhteen.
Syykin on selvä. Farssi on teatterin kaikista tyylilajeista älyllisesti vaativin ja sellaisena myös se kaikkein kiinnostavin tapa tehdä teatteria.
Veikko Huovisen, Arto Paasilinnan ja oletettavasti myös Seppo Saraspään tuotannossa ihanteena on villi ja vapaa luonnonlapsi, jonka kautta todellisuus koetaan voimakkaiden tunne-elämysten kautta.
Rovaniemeläisten näytelmässä tämä luonnonlapsi koltta Jaakk (Hannu Frimann) päästää suustaan muun muassa sellaisen viisauden, että tiede ja totuus ovat kaksi eri asiaa.
Taava Hakalan ohjauksessa karnevalistinen perinne käännetään tavallaan ylösalaisin. Siinä uskovaiset pilkkaavat epäilijöitä.
Tällainen ajattelu ja lähestymistapa ovat tietenkin kovasti ymmärrettäviä, kun ajattelee viime vuosisadan kauheuksia ja paikkaa, jatkosodan aikaista saksalaisten sotavankileiriä, jossa venäläisiä sotavankeja ja myös saksalaisten omia rangaistusvankeja näännytettiin karmaisevissa olosuhteissa systemaattisesti hengiltä nälällä ja pakkotyöllä.
Moderni sota on yksilön kannalta täysin irrationaalinen juttu. Joseph Hellerin Catch 22 (Me sotasankarit) kuvaa omalla ylittämättömällä tavallaan tätä sodan farssimaista luonnetta.
Jari Juutisen näytelmässä Minä ole Adolf Eichmann lähestymiskulma on rakennettu se yksinkertaisen tosiasian varaan, että myös natsi-Saksan hirviögallerian nimien takana oli ihan tavallisia oma henkilöhistoriansa kahleissa kamppailevia ihmisiä.
Rovaniemeläisten näytelmässä vankileirin johtajan, luutnantti Hausmannin (Tomi Enbuska) silmät avautuvat sodan todellisuudelle, vasta kun venäläiset ovat ampuneet niistä toisen sokeaksi.
Näytelmän vahvuudet ovat esittämisessä. Esitys koostuu erinomaisesti tehdyistä kohtauksista eikä Sampo Pyhälän lavastusta ja Ina Jakobssonin puvustusta ole turhaan kehuttu.
Kohtausten kehittelyt tehdään toiminnan kautta. Pyhälän lavastuksen näyttämölle luoma rakenne lisää esityksen volyymia.
Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä ajoitukset eivät menneet aina ihan nappiin. Vaikeuksien perimmäinen syy lienee Saraspään tekstissä, jota on vaikea dramatisoida valitun tyylilain vaatimusten mukaiseksi.
Vallitsevaksi tunteeksi maanantain esityksen jälkeen jäi pieni ihmettely. Miksei Lappeenrannan kaupunginteatterin Minä olen Adolf Eichmann kelvannut kaksi vuotta sitten Teatterikesän taiteelliselle johdolle.
Tämän vuoden esityksiä valitessaan Tampereen teatterikesän taiteellisella johdolla ohjaaja-dramaturgi Aila Lavasteella, suomentaja Jukka-Pekka Pajusella ja ohjaaja Minna Leinolla on ollut linjana sanat eivät riitä kertomaan, tuskin niitä tarvitaan.
Niitä tuskin tarvitaan esimerkiksi koreografi Ari Nummisen yhdessä säveltäjä Tuomas Luukkosen kanssa neljälle tanssijalle ja kolmelle näyttelijälle työstämässä Kama Sutrassa.
Pajusen mukaan sanan mahti, tai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa hirmuhallinto on menettänyt otettaan jopa venäläisessä teatterissa.
Tänään aion kielipuolena kumartaa syvään Gogolia ja mennä katsomaan moskovalaisen Soundraman Studion tulkintaa Gogolin Illoista
