Kielipuolen päiväkirja

Sulo Vileniä näyttelee Irti-teatterin perustaja Jorma Piispanen ja Emilia Vielniä Henna Laitinen. Irti-teatteri/Antti Riikonen

Imatralainen Irti-teatteri tarjoaa katsojalle aina joskus jotakin ainutlaatuista, josta ammattilaisten huippuryhmätkin voivat yleensä vain haaveilla. Keskiviikon Tankki täyteen – näytelmän ensi-illassa oli sellaista tekemisen ja esittämisen iloa, että se laittoi naurun lomassa nieleskelemään. Yleisö ei turhaan noussut osoittamaan sen tekijöille seisaaltaan suosiotaan esityksen jälkeen.

Totta kai myös ryhmän osaaminen on huippuluokkaa. Opin tuntemaan esityksen ohjaajan Sami Sivosen Imatralla lahjakkaana teatterin harrastajana ja vanhimman tyttäreni Saaran luokkatoverina. Keskiviikon esitys osoitti, että Sivosesta on kasvanut Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulussa Kokkolassa lahjakas teatterin ammattilainen.

Komedia on sekä ohjaajalle että näyttelijöille vaikea laji. Sivonen on dramatisoinut Neil Hardwickin ja Jussi Tuomisen alun perin televisiosarjaksi kirjoittamasta kansankomediasta hyvin sujuvan teatteriversion Vuoksenniskan Nuorisoseuran Asemapaikan kesäteatteriin.

Kohtausten kehittelyt on tehty taitavasti ja katsojien naururefleksin laukaiseva isku osuu kohtaus kohtaukselta aina vaan napakammin paikoilleen.

Näin juuri komedia pitää ylösrakentaa. Yleisö palkitsee esittäjät spontaanilla ja pakottomalla naurulla. Se kertoo paremmin kuin mitkään sanat tekijöiden osaamisesta. Koiraa ei saa käskemällä heiluttamaan häntäänsä eikä ihmistä nauramaan.

Ryhmän esitys saattaa myös häpeään ne, joiden mielestä suolainen komedia perustuu aina tilannekomiikkaan. Ei se niin mene, vaan kyllä ainakin perihämäläisellä viuruamisella ja Hardwickin viljelemällä brittihuumorilla on paljon yhteistä.

Sivonen on löytänyt myös todella hyviä teatterin harrastajia huumoripläjäyksen keskeisiin rooleihin. Varsinkin Antto Hinkkasen ja Veera Pulkkisen vapautunutta esittämistä oli ilo seurata.

Pulkkinen tekee kahvila-apulaisen Ulla Korpelan roolin ilman yhtään turhaa elettä. Sellaisia ei tarvita, kun vapautunut läsnäolo näyttämöllä riittää vakuuttamaan katsojan. Näin yksinkertaista se on, silloin kun roolihenkilö on kunnolla sisäistetty ja hommat ovat hanskassa.

Hinkkasella on omat pienet maneerinsa, mutta ne ovat niin omintakeisia, että pikemminkin tukevat hänen roolihahmoaan kuin syövät sitä. Hinkkanen ei ole näytelmän Juhana Vileninä mikään 35-vuotias peräkammarinpoika, vaan oma valloittava itsensä, ikäisensä näköinen ja oloinen, mikä istuu Sivosen sovitukseen tästä television kestosuosikista hämmästyttävän hyvin.

Lähestymiskulma toki muuttuu. Kapinassaan vanhempiaan vastaan Hinkkasen Juhana ei ole samalla tavalla tragikoominen hahmo, kuin televisiosarjan peräkammarinpoika. Roolihahmon humoristisuus syntyy näyttelijän oman vahvan läsnäolonsa kautta. Temppu on melkoinen taidonnäyte sekä Hinkkaselta että hänen ohjaajaltaan.

Henna Laitinen on pääkaupunkiseudun ammattikorkeakoulun Metropolian koulutusputkessa. Laitinen ei ole teatterintekijänä siis enää mikään teatterin harrastaja, mutta on se rimakin tällä kertaa korkealla. Televisiosarjassa Sulo Vilenin vaimoa Emiliaa näyttelee itse Sylvi Salonen, jonka tulkintoihin ei yleensä muilla ole enää mitään lisättävää.

Sulo Vileniä tulkitseva Jorma Piispanen on puolestaan juuriltaan ihka aito nääs tamperelainen, eikä tähän olemiseen kaivata mitään lisää silloin, kun ollaan hämäläishuumorin ytimessä. Jos katsojasta näyttää, että Piispasen luoma Vilen muistuttaa vähän liikaakin televisiosarjan Tauno Karvosta, niin omapa on häpeänsä.

Veteraani Esko Keinänen näyttelee, niin kuin Keinänen on minun muistini mukaan aina näytellyt. Reinikaisen rooliin Keinäsen tyyli sopii hyvin. Ei mikään draaman laki tai muukaan sääntö vaadi, että maalaispoliisien joviaalisuuden pitäisi aina paisua Tenho Saurén –vainaan mittoihin.

Hyvää työtä tekee myös Ismo Harju rovastina. Toimii.

Kuuden keskeisen roolin tekijöiden tueksi Sivonen marssittaa näyttämölle puoli komppaniaa Irti-ryhmän taitavia teatterin harrastajia tekemään sivurooleja. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita näyttämöllä riittää, ja näiden apujoukkojen avulla Sivonen luo näyttämölle jatkuvaa liikettä, joka eliminoi esityksestä viimeisetkin täysin pysähtyneet kohdat.

Esityksen eteen on kesän aikana ahertanut myös iso joukko muita teatterin harrastajia. Sekä esityksen alussa että sen päätyttyä Sivonen muisti kiittää esityksen puvustuksen toteuttanutta Raija Kalliota ja varmasti aiheesta.

Käsikirjoittajista Jussi Tuominen oli ensi-illassa katsomassa esitystä. Toivottavasti myös Neil Hardwickille tulee tilaisuus nähdä se. Olen varma, että myös hän riemastuisi näkemästään.

Esitystaloudessa näytellään loistavasti. Kuvassa Ria Kataja ja Tommi Korpela. Espoon kaupunginteatteri/Stefan Bremer

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous on niitä juttuja, joiden takia teatterissa jaksaa rampata vuodesta toiseen. Näin huikeaa satiiria ei suomalaisen teatterin lauteilla ole esitetty aikoihin.

Juha Jokelan käsikirjoitus on älyllisesti haastava. Jokelan videotekniikkaa hyödyntävän sovituksen ja ohjauksen laadusta kertoo jotakin se, että alun perin pieneen Huoneteatteriin tehty juttu toimi loistavasti myös 1800 katsojaa vetävässä Tampere-talon pääsalissa.

Koko komeuden kruunaa se, että sen kaikki näytelmän roolityöt ovat huikean hienoja.

Yhteiskunnallisesti kantaaottavan teatteri tekeminen on edelleen vaikeaa ja sen Jokela on valmis itse ensimmäisenä myöntämään. Taistolaisuudesta jäi suomalaisele teatterille ilmeisesti pysyvä trauma.

Jokela haarukoi suomalaista todellisuudesta kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen totuus löytyy tilastoista. Suomessa alimpaan tuloluokkaan kuuluvien ihmisten kuolleisuus on kasvanut 90-luvulta lähtien. Kuolemasta on tullut se anus mundi, johon suomalainen hyvinvointiyhteiskunta työntää kiihtyvällä tahdilla näitä ”tarpeettomia ihmisiä”. 

Toinen näkökulma lähtee yksilöstä. Miksi kaikkein lahjakkaimmat yksilöt ovat usein ihmisinä varsinaisia paskiaisia. Hesarin haastattelussa Jokela kertoo pohtineensa asiaa jo Teatterikorkeakoulussa, jossa hänen aikanaan valitsi voimakas guru-kultti.

Esityksessä myös luetellaan nimeltä maailmanluokan taiteilijoita, jotka tunnetusti kohtelivat sekä läheisiään että muitakin ihmisiä poikkeuksellisen kusipäisesti. Jokelan oletus on se, että sama narsistinen persoonallisuushäiriö vaivaa myös liike-elämässä huipulle asti nousseita superlahjakkaita ihmisiä.

Esitystalouden yrityskonsultti Jari Niittymaan (Tommi Korpela) opit ovat paitsi silkkaa huuhaahuijausta, myös kuin suoraan jostakin teatteritieteen oppikirjasta.

Kysymys taitaa olla myös ”huijari” Juha Jokelan tunnustuksista, piikistä, joka osuu meihin tavallisiin talliaisiin, jotka sitkeästi kuvittelemme, että taide on portti johonkin toiseen ja parempaan todellisuuteen tästä raadollisesta maailmasta.

Todellisuus joka tapauksessa ylittää aina kaiken sen, mitä kukaan ihminen pystyy kuvittelemaan. Siksi realismi on hyvin ilmaisuvoimainen tyylikeino todella taitavan tekijän käsissä.

Teatterikesän tiedotustilaisuudessa Jokela esitteli itsensä entiseksi kristityksi fundamentalistiksi. Herätyskokousten mies Jokela on yhä, sillä Esitystaloudessa pyritään potkimaan jonkinlaista henkeä demareihin.

Jokela ei pilkkaa demareita, vaan analysoi hyvin terävästi Sdp:n tilaa. Kusipäisten nerojen vastavoimaksi tarvitaan voimakastahtoisia humanisteja, työväenluokka kaipaa uusia sankareita. Aito demokratia ei voi olla hyväosaisen hirmuvaltaa huono-osaisia kohtaan. Koittakaa nyt hyvät toverit ryhdistäytyä ja tehdä jotakin siellä Hakaniemessä.

Jokelassa on selvästi myös aimo annos feministiä. Tarvitaan eettisesti ja moraalisesti vahvoja naisia, jotta maailma pelastuisi. Esitystaloudessa tällainen hahmo on kansanedustaja ja SDP:n puoluehallituksen jäsen Jaana Sallinen (Ria Kataja).

Kansanedustaja Sallinen poikkeaa tosin muista Esitystalouden hyvin todentuntuisista roolihahmoista (tuo yrityskonsultti Rami Niittymaa on kuin ilmetty Jari Sarasvuo ja tuo OT Toivio enemmän Toivo Sukarin oloinen mies kuin Toivo Sukari itse…) siinä, että hän on heistä eniten myös siitä todellisuudesta, jossa seikkailevat eettisesti ja moraalisesti vahvojen kansanedustajien ohella Lumikki ja ne seitsemän kääpiötä.

Historia, siis myös oma lähihistoriamme, koostuu ihmisten teoista. Yhteiskunnallisten ilmiöiden psykologisoinnilla on kuitenkin myös omat riskinsä. Vaikka yhteiskunta- ja talousjärjestelmät ovat ihmisten luomia, ei se tarkoita sitä, että ne ovat aina myös ihmisten hallittavissa.

Ihmisten tolkuton ahneus on suistanut talousjärjestelmät kaaokseen kerta toisensa jälkeen sen jälkeen, kun finanssimarkkinat ja osakeyhtiöt keksittiin. Totta.

Me elämme täällä maan päällä kuitenkin ihan fyysisessä maailmassa, jonka todellisuus ei juuri piittaa ihmisen hyvistä aikomuksista.

Hyvä esimerkki on ilmastomuutos, joka on ihmisen oman toiminnan tulosta, mutta jota ei ole mitään mahdollisuutta enää ihmisen omin toimin pysäyttää. Helvettiin ollaan menossa ja jossain Pakistanissa jengi on viime aikaisten säätietojen mukaan päästy jo ihan perille asti tällä matkalla.

Kysymys ei ole vain psykologiasta, vaan myös biologiasta. Luonnon noin 100.000 vuotta sitten tekemää valuvirhettä on vaikea korjata. Ainakaan  edellisellä vuosisadalla tehdyt kokeilut eivät erityisesti houkuta. Sitä paitsi piikkilangan massatuotanto lisää hiilidioksidipäästöjä ihan siinä missä autoteollisuuskin.

Toisaalta sekö fatalismi että nihilismi ovat vastoin tervettä järkeä. Vain idiootti jähmettyy skeidat puntissa savannille leijonan hyökätessä, tai jää pohtimaa sitä, miten tästäkin saaliista lopulta hyeenat vievät sen leijonanosan.

Jokela ei saarnaa, julista (ei ainakaan häiritsevässä määrin) eikä tarjoile yleisölleen valmiita totuuksia. Esitystalous on teatteria, joka pakotta katsojan ajattelemaan. Loistavaa!

Näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoilla. Näytökset jatkuvat vielä syksyllä Espoon kaupunginteatterissa, mutta kaikki lipun myös näihin näytöksiin on jo myyty.

Tasan eivät siis käy onnen lahjat, mitä todella suuren lahjakkuuden jakamiseen tulee. Mutta kannattaa sitkeästi yrittää peruutuspaikkoja ja pistää tämän huippulahjakkaan teatterintekijän nimi visusti mieleen.

Aleksi Lavaste ja Teemu Koskinen näyttelevät näytemän nuoria miehiä, joita yhdistää hyvin kiinteä poikien ystävyys. Kotkan kaupunginteatteri/Juha Lahtinen

Kirjailija Toivo Pekkasen Jumalan myllyt jauhavat kultajyviä Kaisa Korhosen ohjauksessa hitaasti. Kotkan kaupunginteatterin esitys Maailma alkaa vasta on melkein yhtä pitkä ja perusteellinen kuin Kymen Sanomien Päivi Taussin siitä kirjoittama kritiikki.

No teatterin onneksi kuitenkin vain melkein.

Aamulehden haastattelussa Korhonen yllyttää ihmisiä ajattelemaan. Tosin hän ei taida täysin luottaa meidän maatiaisten kykyyn harjoittaa moista aivojumppaa, koska laittaa Kotkassa yleisönsä jälleen kerran lukkarinkouluun.

Suomalaisella teatterilla on vahva kirjallinen traditio. Se painaa myös kotkalaisten esityksessä. Varsinkin väliajan jälkeen lavalta pudotellaan yleisön niskaan painavia lauseita paksuilla aleviivauksilla.

Kotkalaisten Maailma alkaa vasta on vanhojen hyvien aikojen teatteria vanhoista pahoista ajoista. Pekkasen kuvaus 30-luvun pulavuosien Suomesta muistuttaa kovasti sitä todellisuutta, jossa me nyt elämme.

Korhonen ottaa tästä myös kaiken irti. Tämä juttu toimii.

Pekkasen romaanin ytimessä oleva nuoren miehen kehityskertomus ei istu näyttämölle yhtä hyvin. Korhonen on etäännyttänyt näytelmän roolihahmot niin tarkkaan, että sen ihmisistä tulee katsojan kannalta lähes yhdentekeviä. Naikaa tai olkaa naimatta, ketä kiinnostaa!

No ainakin Irja Korhonen roolissaan piirustuksenopettaja Lahtisena on kuin ilmetty Riitta Uosukainen, ja sehän on jo jotakin se.  

Tampereen Teatterin päänäyttämöllä pulmia aiheutti Lucia Kuropanován lavastus. Vielä ensimmäisessä näytöksessä Kurapanován liukuhihna jauhoi komeita näyttämökuvia kotkalaisesta industrialismista, mutta varsinkin toisessa näytöksessä liike kuihtuu näyttämöllä tuolien, pöytien, ovien ja ikkunoiden loputtomaksi puroksi.

Tavoiteltu illuusio elokuvanomaisesta leikkauksesta ei synny.

Kotkan kaupunginteatterin uusi johtaja Ilkka Laasonen on paaluttanut reviirinsä rajat tarttumalla Pekkaseen.

Kotkalaisten juurien etsintä on varmasti myös hyvä valita. Mikäli uskomme kolumnisti Aarno Loka Laitista, ja miksemme uskoisi, Suomessa löytyy nykyisin nuoren polven toimittajia, jotka saattavat kysyä varttuneelta kollegalta silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä, oliko Suomi jossain sodassa vuona 1943?

Maailma alkaa vasta –produktiossa on ollut mukana teatteri koko näyttelijäkunta suomalaisen teatterin maamerkiksi nousseen, kokeneen teatteripedagogin ja ohjaajan ohjauksessa. Se on varmasti hyvä lähestymiskulma uudelle johtajalle.

Kajaanissa Laasonen puolusti taloudellisesti erittäin ahtaissa oloissa Kajaanin kaupunginteatterin vankkaa mainetta taiteellisesti kunnianhimoisena ja tavoitteistaan tinkimättömänä teatterina.

Siitä on hyvä jatkaa Kotkassa.

Suomenruotsalainen Teater Mestola kaivaa Eugen Schaumanin kansakunnan kaapin päältä lähempään tarkasteluun. Arto Timonen

Lasse Garoffin, Jesper Karlssonin ja Martin Bahnen dramatisoima Eugen Schauman on paljon kiinnostavampi ja monitasoisempi näytelmä esitettynä kuin selitettynä. Se on taiteellisen laadun merkki.

Ehkä juuri siksi ainakin kokeneet ohjaajat yleensä selittelevät töitään vain ensi-illan kaltaisen pakon edessä. Paitsi tietenkin silloin, kun hyvät selitykset menevät itse esityksen edelle, mitä nähdyn ja koetun kiinnostavuuteen tulee.

Teater Mestolan esityksen on ohjannut käsikirjoittajakolmikosta paremmin näyttelijänä tunnettu Behne.

Esityksen alku yliopiston Tutkivan teatterityön keskuksen näyttämöllä ei ollut mitenkään lupaava. Ensi reaktio Suomi-neitoa esittävään pumpattavaan Barbaraan ja näyttelijöiden vahvan teatterimaskin peittämiin kasvoihin oli, voi ei, tätäkö taas!

Onneksi Etulinjan edessä ja Raja 1918 elokuvista tutuksi tullut Behne on kuitenkin lahjakkuus myös ohjaajana.

Behnen mukaan Eugen Schaumanin ja Jokelan kouluampujan elämänhistorioissa on paljon samaa. Molemmat olivat koulukiusattuja. Molemmat kokivat myös niin ankaran pettymyksen rakkaudessa, että juuri tämän hylätyksi tulemisen katsotaan olleen se viimeinen niitti, joka ajoi nämä nuoret miehet hirmutekoihin.

Motiiveistakin löytyy samanlaisuutta. Molemmat hakivat teollaan julkisuutta ja mainetta.

Toki oleellisia erojakin oli. Schauman oli aikansa ihanteiden nimiin vannonut kansallisromanttinen patriootti. Jokelan kouluampuja oli puolestaan väkivaltaviihteen nihilismistä ja verkon vihasivustoilta maailmankuvansa ammentanut desperado.

Teater Mestolan esityksestä jäi jollakin tavalla hyvin vahva tunne siitä, että Jokelan ja Kauhajoen kouluampumiset ovat traumatisoineet kokonaisen sukupolven.

Tappamisella on aina oma ilkeä sisäinen logiikkansa. Ei siis ihme, että Aamulehden haastattelussa kaikkea tappamista inhoava Behne on ryhmineen halunnut kaivaa myös Schaumanin, tämän suomenruotsalaisen kansallissankarin, kansakunnan kaapin päältä lähempään tarkasteluun.

Esitys tarkastelee tätä kysymyksenasettelua hyvin monitasoisesti. Rakenteellista väkivaltaa siinä edustaa tietenkin kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Tämän rakenteellisen väkivalan kasvottomuutta ryhmä korostaa marssittamalla ”pahan valtakunnan” edustajan näyttämölle Darth Vaderin asussa.

Edellisen vuosisadan alun sortokaudet ja salaisen palvelun Venäjällä ja ulkomailla toteuttamat toisinajattelijoiden murhat ovat järjestelmän väkivaltaa yksilöitä kohtaan. Tätä ryhmä viestittää tuomalla näyttämölle kotinsa ovelle ammutun toimittaja Anna Politkovskajan ja Lontoossa myrkyllä tapetun FSB:n entisen  agentin Aleksandr Litvinenkon valokuvat.

Toisaalta jo suomalainen koulujärjestelmä jakaa lapset tuleviin menestyjiin ja häviäjiin jo alakoulussa.

Teater Mestolan esitys vie katsojan ajatuksia moneen suuntaa. Miten pitkälle taipumus väkivaltaan on sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin, ja missä määrin me olemme tappajia ihan luonnostaan?

Akuutteja kysymyksiä maailmassa, jossa luonnonvarat ja kelvolliset elinpirit hupenevat hurjaa vauhtia samaan aikaan kun maapallon väestön määrä jatkaa kasvuaan.

Valmiita vastuksia sen herättämiin vakaviin kysymyksiin ei tyrkytetä.

Hyvin puhuttelevaa oli myös ryhmästä huokuva sisäinen koheesio.

SounDrama Studion Vetshera: Vesna edustaa uutta modenia venäläistä teatteria. SounDrama Studio/Natalia Vasiliishina

Venäläinen teatteri laittaa ummikolle helposti jauhot suuhun. Eikä vaikeuskerrointa vähennä se, että esitys perustuu Mihail Gogolin (Mielipuolen päiväkirjan kirjoittajan) novelliin.

Ymmärrän hyvin, miksi venäläiset käyttävät saunassa huovasta tehtyä saunahattua. Jonkinlaista Pelle Pelottoman mietintämyssyä kaipaa päähänsä myös venäläisen teatterin lauteilla hienoista tekstityslaitteista huolimatta varsinkin, jos menossa on kymmenien eri roolihahmojen kansoittama draama ja monumentaalisen esityksen yhdeksäs tunti.

Moskovalainen SounDrama Studio on puristanut Gogolin Vetsherasta (Illat Dikankan maatilalla) novellista Kevät vajaan kaksi tuntia kestävän esityksen. Esitys tempasi heti katsojan (siis ainakin minut) mukaansa ilman aronravaajan sitkeyttä vaativaa psyykkistä uuvutustaistelua.

Vladimir Pankovin ohjaamassa esityksessä ukrainalaisen kasakkakylän arkeen lomittuu unenomaisia näkyjä, joissa valoilleen pääsevät tämän päivän populaarikulttuurin suosikkihahmot noidat ja vampyyrit.

Välillä suorastaan suggestiivisen voimansa esitys saa jatkuvasta liikkeestä, joka esityksen kulminaatiopisteissä pysäytetään aina hetkeksi vaikuttavan kauniiksi näyttämökuviksi.

Energiaa tämä liike saa ryhmän itsensä tuottamasta musiikista, jossa peruskiisseli on keitetty kansamusiikista ja maustettu klassisen ja rockmusiikin mausteilla. Eikä huumoriakaan ole unohdettu.

SounDrama Studion esitys on kokonaisuus, jossa on teatterin lisäksi tanssin, oopperan ja rockkonsertin aineksia. Lyyrinen ja kunnon rytke vuorottelevat. Nuoret rakastavaiset saavat toisensa pojan isän vastusteluista huolimatta, vaikka isä välillä haukkuu poikaansa tavalla, joka pistää toden totta jauhot suuhun.

SounDrama Studio on aikaisemmin esiintynyt paitsi Tampereella myös Helsingissä Baltic Circle –festivaalilla.

Moskova on rankattu moneen otteeseen matkailijan kannalta maailman kalleimmaksi kaupungiksi. Ryhmän nimi kannattaa lataa korvan taakse, jos sinne asti pitää työn tai jonkin muun pakottavan tarpeen takia matkustaa.

Tampereen Työväen Teatterin Aimo Räsänen tekee elämänsä roolin Pienen rahan peräkammarin poikana. Tampereen Työväen Teatteri/Jyrki Tervo

Ohjaaja Sirkku Peltola kirjoittaa itse omat näytelmänsä. Hänen mukaansa Pieni raha on ollut eräänlainen irtiotto Suomen hevonen –trilogian maailmasta.

Mikään välityö Pieni raha ei ole, vaan minusta se on suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisena omanatuntona kunnostautuneen Peltolan uran toistaiseksi merkittävin työ. Se on hyvin elämänmakuinen ja tosi juttu, jossa Peltolan omaääninen ja rikas kieli ottaa nopeasti katsojan sisäisen näyttämön haltuunsa.    

Maaseudun peräkammarinpojat eivät ole mikään kovin inspiroiva aihe. Eikä kaupunkien syrjäytyneistä nuoristakaan ole saatu kokoon viime vuosina kunnon biisiä, jos volyyminappia ei ole heti kättelyssä väännetty kypälle.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Peltola kääri samaan pakettiin vielä syrjäseutujen ihmisten yksinäisyyden ja vanhusten turvattomuuden.

Peltolan Suomen hevosen kaksi jo ensi-iltansa saanutta ja tekijän mukaan myös trilogian kolmas, tekeillä oleva osa ovat tarinoita nyky-Suomesta.

Pienessä rahassa on sen sijaan ainakin pienen klassikon aineksia. Tarinaa ei ole sidottu tiukasti aikaan tai paikkaan, vaan sen hahmot ovat hyvin tuttuja ja helposti tunnistettavia todennäköisesti melkein missä tahansa maailmassa.

Näytelmän rakenne on mestarillinen. Tarina näyttämöllä etenee niin loppuviimetteeks hämäläisellä rytmillä, että vieressäni TTT:n Kellariteatterin katsomossa istunut venäläinen kollega nukahti jo kauan ennen väliaikaa lopullisesti aikansa pilkittyään.

Teatterin valtavirtaa ainakin meillä Suomessa on tällä hetkellä vääntää kierroksia aina vain kovemmalle. Peltolalla on malttia ja rohkeutta painaa jarruja.

Tämä ”hidas elämä” saa Tampereen Työväen Teatterin upeat näyttelijät loistamaan. Koomikkona tunnettu Aimo Räsänen tekee elämänsä roolin henkisesti jälkeen jäänenä peräkamarin poikana Jasonina.

Viimeisen silauksen hienolle ja puhuttelevalle esitykselle antaa Nadja Räikän luoma äänimaailma. Esimerkiksi musiikkivalinnoillaan Räikkä korostaa hienovaraisesti tämän jonnekin Hämeenkyrön perukoille ”Kökköönkulmille” kuin luontojaan istuvan tarinan universaalia luonnetta.

Epäilemättä Peltolan Pienestä rahasta  tulee vielä harrastajateattereiden suosikki. Ainakin sitä tekee mieli suositella lämpimästi. Näytelmän hieno kieli, sen mestarillinen rakenne ja hidastempoinen rytmi antavat hyvät mahdollisuudet koetella ohjaajana tai näyttelijänä oman osaamisen ja luovuuden rajoja.

Usko ja epäilys, koltta Jaakk (Hannu Friman) ja tulkki Paul Blommer (Joni Kuokkanen) ottavat mitaa toisistaan. Rovaniemen teatteri/Timo Lindholm

Yksilön kohtalo on sattumasta kiinni ja tämä elämän irrationaalinen puoli korostuu sodan kurimuksessa.

Rovaniemen teatterin Leiri maailman laidalla on ollut yksi viime talven puhutuimmista esityksistä. Se valittiin syksyllä vuoden 2009 aikana ensi-iltansa saaneista näytelmistä vuoden esitykseksi.

En ole lukenut Seppo Saraspään kirjaa, johon näytelmä perustuu. Ainakin katsojan kannalta rovaniemeläisten esityksen nautittavuutta himmentää se, etteivät Saraspään suomalaisen korpifilosofian traditiota edustavat pohdiskelut ja näytelmän tyylilajiksi valittu räväkkä farssi aina natsaa täysin yhteen.

Syykin on selvä. Farssi on teatterin kaikista tyylilajeista älyllisesti vaativin ja sellaisena myös se kaikkein kiinnostavin tapa tehdä teatteria.

Veikko Huovisen, Arto Paasilinnan ja oletettavasti myös Seppo Saraspään tuotannossa ihanteena on villi ja vapaa luonnonlapsi, jonka kautta todellisuus koetaan voimakkaiden tunne-elämysten kautta.

Rovaniemeläisten näytelmässä tämä luonnonlapsi koltta Jaakk (Hannu Frimann) päästää suustaan muun muassa sellaisen viisauden, että tiede ja totuus ovat kaksi eri asiaa.

Taava Hakalan ohjauksessa karnevalistinen perinne käännetään tavallaan ylösalaisin. Siinä uskovaiset pilkkaavat epäilijöitä.

Tällainen ajattelu ja lähestymistapa ovat tietenkin kovasti ymmärrettäviä, kun ajattelee viime vuosisadan kauheuksia ja paikkaa, jatkosodan aikaista saksalaisten sotavankileiriä, jossa venäläisiä sotavankeja ja myös saksalaisten omia rangaistusvankeja näännytettiin karmaisevissa olosuhteissa systemaattisesti hengiltä nälällä ja pakkotyöllä.

Moderni sota on  yksilön kannalta täysin irrationaalinen juttu. Joseph Hellerin Catch 22 (Me sotasankarit) kuvaa omalla ylittämättömällä tavallaan tätä sodan farssimaista luonnetta.

Jari Juutisen näytelmässä Minä ole Adolf Eichmann lähestymiskulma on rakennettu se yksinkertaisen tosiasian varaan, että myös natsi-Saksan hirviögallerian nimien takana oli ihan tavallisia oma henkilöhistoriansa kahleissa kamppailevia ihmisiä.

Rovaniemeläisten näytelmässä vankileirin johtajan, luutnantti Hausmannin (Tomi Enbuska) silmät avautuvat sodan todellisuudelle, vasta kun venäläiset ovat ampuneet niistä toisen sokeaksi.

Näytelmän vahvuudet ovat esittämisessä. Esitys koostuu erinomaisesti tehdyistä kohtauksista eikä Sampo Pyhälän lavastusta ja Ina Jakobssonin puvustusta ole turhaan kehuttu.

Kohtausten kehittelyt tehdään toiminnan kautta. Pyhälän lavastuksen näyttämölle luoma rakenne lisää esityksen volyymia.

Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä ajoitukset eivät menneet aina ihan nappiin. Vaikeuksien perimmäinen syy lienee Saraspään tekstissä, jota on vaikea dramatisoida valitun tyylilain vaatimusten mukaiseksi.

Vallitsevaksi tunteeksi maanantain esityksen jälkeen jäi pieni ihmettely. Miksei Lappeenrannan kaupunginteatterin Minä olen Adolf Eichmann  kelvannut kaksi vuotta sitten Teatterikesän taiteelliselle johdolle. 

Tämän vuoden esityksiä valitessaan  Tampereen teatterikesän taiteellisella johdolla ohjaaja-dramaturgi Aila Lavasteella, suomentaja Jukka-Pekka Pajusella ja ohjaaja Minna Leinolla on ollut linjana sanat eivät riitä kertomaan, tuskin niitä tarvitaan.

Niitä tuskin tarvitaan esimerkiksi koreografi Ari Nummisen yhdessä säveltäjä Tuomas Luukkosen kanssa neljälle tanssijalle ja kolmelle näyttelijälle työstämässä Kama Sutrassa.

Pajusen mukaan sanan mahti, tai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa hirmuhallinto on menettänyt otettaan jopa venäläisessä teatterissa.  

Tänään aion kielipuolena kumartaa syvään Gogolia ja mennä katsomaan moskovalaisen Soundraman Studion tulkintaa Gogolin Illoista