Elokuvan päähenkilö Dom Cobbin (Leonardo DiCaprio) on vakoilija, joka tunkeutuu ihmisten ajatuksiin heidän uniensa kautta. Warner Bros.
Ohjaaja Christopher Nolanin Inception ei ole aiheetta synnyttänyt voimakasta mediakohinaa. Nolanin leffa on älyllisesti haastava ja vahvoja tunteita herättävä juttu. Se on kuluvan kesän toistaiseksi paras elokuvakokemus ilman muuta.
Inception on vakoilutarina, jonka juonta tai sisältöä ei ole syytä tässä tämän enempää valottaa. Se on scifiä, ja lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti leffa kertoo jotakin tärkeää meidän omasta ajastamme.
Elokuvassa liikutaan unien maailmassa. Eivätkä nämä unet kerro mitään erityisen hyvää tämän päivän ihmisten todellisuudesta.
Elokuvan päähenkilön Dom Cobbin (Leonardo DiCaprio) unissa läheiset ihmissuhteet ovat jonkinlaisen ylittämättömän muurin takana ja alitajuntaa demonisoivat väkivaltaiset purkaukset.
Elokuvassa liikutaan siis vahvasti analyyttisen ajattelun maailmassa. Toki mukaan on mahdutettu myös melkoinen määrä Hollywoodin rakastamaa hölynpölyä siitä, miten ihmiset pystyvät tässä tapauksessa valveilla käyttämään vain murto-osaa aivojensa todellisesta kapasiteetista.
Uusien ideoiden istuttaminen toisen ihmisen aivoihin ei ole sinänsä mikään uusi ajatus. Jotkut psykoanalyysin asiantuntijat väittävät jopa pokkana, että psykoterapiassa pystytään rakentamaan yksilön koko minuus uusiin puihin.
Eikä siinä mitään. Ihmisen omien muistojen ja kokemusten korvaaminen uusilla onnistuu todennäköisesti alan asiantuntijoilta helposti.
Inceptionin kuvasto kertoo myös sen, ettei länsimaisten ihmisten ajatuksia tai unelmia tarvitse enää millään aivopesumenetelmällä louhia esiin. Yhteinen kuvasto, samat demonit ja väkivaltaiset näyt ovat jo nyt Hollywoodin elokuvatuottajien ja suureten tietokonepelitalojen peukalon alla jo nyt.
Nolanin leffassa homma hoidetaan unen aikana. Ja mikä ettei, kun on siihen hommaan sopivat pelit ja vehkeet. Nolanin elokuva on tässä mielessä antiutopia monien muiden science fiction –lajityypin mestariteosten tapaan.
Todellisen ja kuvitellun raja hämärtyy. Elokuvan kuvitellussa maailmassa mielen defenssit tarttuvat rynnäkkökivääriin ja kranaattikonekivääriin. Todellisessa maailmassa koulupoika tarttuu automaattipistooliin.
Mutta ei Nolanin elokuvaa passaa ainakaan yksiulotteisuudesta morkata. Siinä on valtavasti tasoja ja sen kuvasto on ajoittain tyrmäävän upeaa. Ajatelkaa vaikka analogiaa kasvihuoneilmiön takia kiihtyvällä vauhdilla sulavista mannerjäätiköistä ja samalla tavalla mereen romahtavista sivilisaation raunioista.
Ja löytyy leffasta myös positiivisia tasoja ja ehkä se positiivisin juttu on usko ihmisen luovuuteen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.
