Raittius on Pasille (Sakari Tuominen) vain hetken hurmaa. Kohtaus jossa Pasi ratkeaa uudestaan on toteutukseltaan riemastuttava. Kuva Teatteri Vanha Juko
Viina virtaa ja mies vikisee. Aikansa vikistyään hän lyö. Sitten hän tappaa, kun on juotu ja lyöty riittävän monta kertaa.
Ohjaaja Juha Luukkosella on hurjan paljon sanottavaa. Painavaa asia on itse asiassa niin paljon, että esityksen vimmainen muoto alkaa notkua sen painon alla.
Teatteri Vanhan Jukon Kahdeksan surmanluotia ei ole yhtä tiivis, intensiivinen ja muodoltaan puhdas purkaus kuin Luukkosen loistokas Punainen viiva Lappeenrannan kaupunginteatterissa.
Guruksi nousseen Kristian Smedsin vaikutus näkyy nyt selvästi myös Luukkosen ohjauksessa. Suoria lainauksia on niin paljon, että kaikkein tutuimpia niistä teki mieli morjestaa.
Luukkonen vitsailee asialla myös itse. Näytelmän Pasi (Sakari Tuominen) sanoo jossain vaiheessa, että tämä biisi on Reclat Finlad, minkä käsityksen varmasti ainakin peräpukamista kärsivät katsojat olivat valmiita yli kolme ja puolituntia kestävän esityksen viimeisillä minuuteilla allekirjoittamaan.
Eikä lainaamisessa ole mitään pahaa. Se on yksi taiteen tärkeimmistä ilmaisukeinoista. Pisimmälle tässä jalossa taidossa on päässyt varmasti mestari Smeds itse, joka viimeiseksi tekemässään mestarillisessa Mental Finlandissa lainasi suvereenisti lähinnä itseään.
Toki myös Kahdeksassa surmanluodissa turvauduttiin jo ensimmäisen näytöksen alussa rankkaan provokaatioon. Näyttelijät kokoontuivat näyttämön reunalla ja tähtäilivät kivääreillä yleisöä.
- Ommu toi, joka pitää päätään mukavasti kallellaa, Sami Lanki ja Sakari Tuominen opastavat Juha Lagströmiä siinä, miten yleisöltä otetaan luulot pois. Kuva Teatteri Vanha Juko
- Ammu tuo, joka pitää päätään tollain mukavasti kallella, isä Pasi opasti poikaansa (Juha Lagström) ampumataidon aakkosiin.
Joka tapauksessa Mikko Niskasen näytelmään ja elokuvaan löyhästi perustuva Kahdeksan surmanluotia on erittäin tärkeä, taiteellisesti merkittäjä ja koskettava näytelmä.
Jukon Kahdeksan surmanluotia on tyhjän näyttämön teatteria. Näyttämöllä ei ole kuin jokunen pieni puulaatikko, kolme pyörillä varustettua roskasäiliötä, tuhti audiovisuaalinen varustus liikekuvien kameroineen ja videoprojektoreineen sekä näyttelijät.
Videotekniikka vapauttaa esityksen tilan kahleista ja pyörillä varustettujen roskalaatikoiden avulla Luukkonen saa aikaan välillä suorastaan suggestiiviset mittasuhteet saavan liikkeen.
Esimerkiksi kohtaus, jossa Pasi ja hänen vaimonsa (Kirsi Asikainen) pyörivät roskapönttöjen päällä seisten ja kädet levitettynä ympäri näyttämöä on suorastaan hengästyttävän upea.
Luukkonen on epäilemättä yksi tämän hetken lahjakkaimmista nuorista ohjaajistamme.
Liikkeen ohella Luukkonen käyttää hyvin taitavasti musiikkia ja ääniä. Muun muassa Titanicista (!) tuttujen biisien akustisissa välikkeissä näyttämö usein ähkii ja mörisee.
Kaiken esittämisen ytimessä on tietenkin loistava näyttelijäntyö. Kaikki roolityöt ovat huikean hyviä. Kahdeksan surmanluotia on läsnäolon teatteria.
Suomalaisen väkivallan koko kirjo tuodaan näyttämölle. Luukkosen tulkinnan mukaan sen juuret ovat syvällä kymmeniätuhansia uhreja vaatineessa kansalaissodassa.
Sitä rataa mennään edelleen. Suomessa tehdään lähes kaksi kertaa enemmän henkirikoksia kuin muissa Pohjoismaissa. Tyypillinen suomalainen henkirikos on sellainen, jossa mies tappaa yli kolmen promillen humalassa vähintään yhtä humalaisen ryyppykaverinsa keittiöveitsellä. Lähes 70 prosenttia tekijöistä ja vielä useampi uhreista on tekohetkellä hulluna humalassa.
Ehkä sen takia Jukolan näyttämöllä mökellettiin viinan kanssa ylen määrin. Näytelmätekstiin joukkoon siroteltujen tositarinoiden pääpaino oli kuitenkin niissä tapauksissa, joissa uhri ja tekijä eivät lainkaan tunteneet toisiaan tai teko oli muuten täysin motivoimaton.
Tällaisen järjettömän väkivallan uhreista mainitaan muiden muassa Imatralla vuonna 2000 murhattu koulutyttö ja 14 kuukautta tapon jälkeen teosta kiinni saatu vuotta vanhempi koulupoika.
Kristian Smeds saa kohta näppylöitä naamansa, kun joku sanoo sanan poliittinen teatteri. Smedsin teatteri on kuitenkin hyvin poliittista, halusipa tekijä itse sitä tai ei. Maailman näyttäminen sellaisena kuin se on, on poliittinen teko, provokaatio ja samalla kannanotto pahimmasta ja tietysti myös parhaasta päästä.
Myös Luukkosen näytelmissä on hurjasti sanomisen pakkoa. Lappeenrannan Punaisessa viivassa esitettiin elämäksi kutsuttua sirkusta ekokatastrofin varjossa. Kahdeksan surmanluotia huutaa omaa totuuttaan vielä enemmän selkokielellä: näin on, mutta näin ei saa olla! Tehkää jotakin!
Smedsin kuuluisan Kajaanin kauden aloitti tiukka moraliteetti Huutavan ääni korvessa, jossa näyttämölle nostettiin lähiökapakan ihmiset, joiden elää hallitsee viina ja patologien pillun puute.
Luukkosen Kahdeksassa surmanluodissa yritetään myös analysoida, miksi nämä ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Pullosta etsitään sitä kuuluisaa sorretun voimaa epäoikeudenmukaisiksi koettuja nöyryytyksiä vastaan.
