Pääkuvajana toimineen Barry Ackroydin käsikameralla kuvatuissa toimintakohtauksissa on imua. Matt Damon on sotilasmestri Roy Millerinä mies paikallaan.
Jos sota on toisin keinoin toteutettua ulkopolitiikkaa, Paul Greengrassin leffa Green Zone on tapa tehdä poliittista trilleriä toisin keinoin.
Minulla ei ole hajuakaan amaerikklaisen toimittajan Rajiv Chandrasekaranin reportaasikirjasta Imperial Life in the Emerald City: Inside Iraq’s Green Zone, johon elokuva perustuu. Joka tapauksessa Brian Helgeland on tehnyt sen pohjalta napakan ja suoraviivaisen käsikirjoituksen. Tarina on vastoin lajityypin parhaita perinteitä kaiken lisäksi edes jossain määrin uskottava.
Lajissaan aivan erinomaiseen trillerin L.A. Confidentialin käsikirjoittaja on edelleen hyvässä vireessä.
Greengrassin ohjauksessa on imua ja Matt Damon on samanlainen vähäeleinen ja sympaattinen sankari kuin kaksikon aikaisemmissa Jason Bourne elokuvissa Medusan isku ja Medusan sinetti.
Myös Green Zone pitää katsojan hyvin pihdeissään. Pääkuvajana toimineen Barry Ackroydin käsikameralla öisillä kaduilla kuvaamat toimintajaksot ovat hienoja.
Elokuvan henkilöt ovat tietenkin vahvasti tyypiteltyjä. Kirkasotsainen sankari etsi totuutta petosten ja hämäysten maailmassa, jossa hänellä on vastassaan systeemi.
Helgelandin ja Greengrassin katsojille tarjoamat totuudet eivät kuitenkaan ole yksioikoisia tai edes yksiselitteisiä. Pisteitä ropisee myös esimerkiksi siitä, että elokuvan irakilaiset sunnit puhuvat keskenään arabiaa.
Irakissa on sodittu nyt seitsemän vuotta. Tulevaisuuden kannalta ratkaisevina pidettyjen parlamenttivaalien tuloksi lasketaan parhaillaan.
Mitään paraatimarssi demokratiaa ei George W. Bushin masinoimasta sotaretkestä tullut, mutta kanatta silti jälleen pitää sekä amerikkalaisten että ennen kaikkia irakilaisten puolesta peukkua.
