Ihmemaassa teekutsuilla ollaan hyvien puolella. Mia Wasikowska on välillä suuri ja välillä pieni. Johnny Depp näyttelee vahvasti maskeerattuna. Kuva Disney Enterprises Inc.
Ohjaaja Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa on pystytetty kahden niin vankan eettisen kannanoton varaan, että tekijöille antaa ilomielin anteeksi sen pienen pettymyksen, jonka elokuvan toteutus aiheutti.
Burtonin elokuva on vahva kannanotto mielikuvituksen vapauden ja naisten ihmisoikeuksien puolesta. Molemmat ovat ilmeisesti jälleen kerran uhattuina, kun fundamentaalinen uskonnollisuus voittaa maailmalla alaa.
Se tärkein ihmisoikeus on tietenkin oikeus itse päättää, miten oman elämänsä elää.
Tällä kivijalalla seisoo myös Burtonin dramaturginen ratkaisu, jossa Lewis Carollin Liisasta tehdään nuori nainen. Carollin tuttu ja rakastettu tarina saa uuden juonteen hyvin perustellusta syystä.
Kuten kaikki tiedämme, Lewis Caroll oli oikeassa elämässä 1800-luvun loppupuolella Oxfordissa elänyt ja työskennellyt matemaatikko Charles Lutwidge Dodgson.
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten pätevä Dodgson oli varsinaisessa ammatissaan, mutta Ihmemaan irrationaalinen maailma laittaa epäilemään, että mies oli myös matemaatikkona aikaansa edellä.
Dodgsonin aikalainen, ranskalainen matemaatikko Jules Henri Poincaré törmäsi laskelmissaan siihen hämmästyttävään matemaattiseen tosiasiaan, ettei maailma olekaan kausaalinen, kuten me yleensä yhä vielä kuvittelemme. Luonnossa syy ja seuraus lähtevät usein lomalle, kuten Douglas Adams satiirisessa scifi-parodiassaan Linnunradan käsikirjassa liftareille irvailee.
Poincaré pelästyi yllättäviin lopputuloksiin johtaneita laskelmiaan niin paljon, että piilotti ne pöytälaatikkoon, mutta nykyisin tämän varhaisen puurtajan työn katsotaan luoneen perustan kaaosteorialle.
Esimerkiksi historian ja taloustieteen tutkimuksessa kaaosteorian ikimuistoinen sovellutus on ollut jo ennen tämän matemaattisen teorian keksimistä se, että hyvät syy ja seuraus -selityksen aikalaiset täysin yllättäneelle mullistukselle keksitään vasta jälkeenpäin.
Viimeiset sata vuotta elokuvantekijät ovat olleet avainasemassa näiden tarinoiden sepittäjinä. Erittäin älykkäät ja luovat ihmiset ovat luoneet järjestystä kaaokseen tekemällä käyttötaidetta ja viihdettä meille tyhmille ja luoneet samalla sitä todellisuutta, jossa me nyt elämme.
Burtonin kotimaassa ikiomaan ihmemaahan on tainnut tällä kertaa eksyä muuan Barack Hussein Obama. Tosin Obaman ihmemaassa teekutsuilla eivät istu hyvikset, vaan juuri se synkeä ”päitä vadille” väki, josta myös Burton omassa leffassaan varoittaa.
Meillä tavallisilla pulliaisilla taitaa olla jokin sisäänrakennettu käsitys maailman perimmäisestä epälineaarisuudesta, koska Carollin hullu ja unenomainen maailma on ollut niin suosittu vuosikymmenestä toiseen ja Liisa Ihmemaassa on varmasti maailman filmatuin lastenkirja.
Valitettavasti tarinan kertomisen lait tuntuvat olevan paljon tiukempia vaatimuksissaan kuin luonnonlait. Burtonin elokuva pelkistyy tarinan edetessä hyvin perinteiseksi hyvän ja pahan taisteluksi.
Vuonna 1832 syntynyt Dodgson alias Caroll oli todennäköisesti perillä varsinaisessa ammatissaan ainakin peliteorioista. Ranskalainen matemaatikko ja taloustieteilijä Augustin Cournot esitti ensimmäisen yleisen peliteorian analyysin vuonna 1938.
Ihmemaan pääpahis Punainen kuningatar on herttarouva ja hänen sotilaansa pelikortteja. Hyvisten puolella taas taistelevat shakkinappulat. Eivätkä nämä mielikuvat ole pujahtaneen Carollin satuihin ihan sattumalta.
Burtonin elokuvan animaattorit ovat tehneet tietokoneillaan hyvää työtä. Hahmot ovat hauskoja, joskin käytetystä tekniikasta johtuen kuva näytti kömpelöiden 3D-lasien läpi katsottuna ajoittain hivenen tuhruiselta.
Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp ansaitsee varmasti jälleen faniensa ihailun suorituksestaan. Elokuvan varsinainen voimavara ovat kuitenkin sen erinomaiset naisnäyttelijät Mia Wasikowska nimiroolissa ja Helena Bonham todella suuripäisenä Punaisena kuningattarena.
