Marjut Purho ja Antti Suora näyttelivät Mikkelissä upeasti Vakiopaine teatterin Varastossa. Kuva Jere Lauha
Arto Salmisen kirjat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Turhan nuorena kuolleessa Salmisessa oli näkijän vikaa.
Kriitikot jaksoivat ylistää tiiviitä ja kielellisesti nerokkaita romaaneja sillä peräkaneetissa, että Salminen edustaa kirjallisuudessa inhorealismia.
Todellisuus jota esimerkiksi Salmisen romaanit Varasto, Paskateoria ja Kalavale kuvaavat, on toki inhottava, mutta se ei ole enää tänään inhorealismia, vaan täyttä totta – ikävä kyllä.
Salmisen kuolema alle viisikymppisenä oli suuri menetys suomalaiselle kirjallisuudelle. Nyt vihdoin Salmisen itse näytelmäksi dramatisoiman Varaston nähtyäni tiedän, että myös suomalainen näytelmäkirjallisuus menetti Salmisessa todella lahjakkaan dramaturgin.
Romaanina Salmisen Varasto on mustan huumorin sävyttämä yksinpuhelu. Salmisen käsissä sama tarina on kuitenkin taipunut myös loisteliaaksi dialogiksi. Varasto on teksti, johon pitkälle taidoissa edenneen harrastajateatterin kannattaa ehdottomasti tarttua.
Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä Varaston esitti jyväskyläläinen Vakiopaine teatteri. Ryhmä on todella taitava. Minulle uusi nimi Eino Airo ohjaa kurinalaisesti ja ryhmän jäsenet näyttelevät upeasti. Antti Suoran, Marjut Purhon ja kumppaneiden otteissa on rosoisuutta, joka tekee tästä lähiökurjaliston kuvauksesta hyvin uskottavan.
Perinteet velvoittavat. Keskisuomalaisen teatterikriitikko Hannu Waarala laskee kolumnissaan, että myös Työväen näyttämöpäivillä vuosien varrella usein esiintynyt Jyväskylän Huoneteatteri on kasvattanut vuosien varrella peräti 40 teatterin ammattilaista.
Vakiopaine on kulkenut viimeiset 15 vuotta samoja polkuja.
Kom-teatteri esitti reilu vuosi sitten Kalavaleesta dramatisoidun näytelmän. Tarina pureutuu tositelevision maailmaan ja tekee kunniaa Salmisen tarkkanäköisyydelle. Tositelevision maailma ei ole enää kaukana tämän tarinan dystopiasta.
Salmisen Turvapaikka ja Paskateoria perustuvat osittain kirjoittajan omiin elämänkokemuksiin. Salminen ehti elämänsä aikana olla töissä sekä pakolaiskeskuksessa että Iltalehden urheilutoimittajana.
Toimittaja Kai Hirvasnoron mukaan Paskateoria on suorastaan profeetallinen kuvaus viihdelehdistön kehityksestä, sillä siinä neljä vuotta sitten keksityt ylilyönnit ovat tänään totta. Kansan Uutisten toimittajana Hirvasnoro teki yhden Salmisen viimeisistä haastatteluista syyskuussa 2005.
Salminen ehti vielä dramatisoida Paskateorian Tampereen teatterille. En ole itse nähnyt Taru Mäkelän ohjausta. Hesarin Lauri Meri ei ilmeisesti näkemästään tykännyt, mutta sitä ei voi välttämättä laskea viaksi sen paremmin Salmiselle kuin Tampereen teatterilekaan.
Kirjailijoista Salmisen jättämälle paskamaiselle perinnölle tekee kunniaa omalla karnevalistisella tyylillään Jari Tervo. Olen vasta nyt ehtinyt tarttua Tervon Koljattiin ja nauttinut suunnattomasti lukemastani tai oikeammin kuulemastani. Veikko Honkasen lukemana äänikirjana Koljatti on huikeinta ja terävintä mediakritiikkiä, mitä olen aikoihin nähnyt, öh siis kuullut.
Ei siis ihme, jos jotkut kriitikot ovat pitäneet sitä jonkinlaisena koulukiusaajan käsikirjana. Tervon pilkan kärki ei kuitenkaan osu Mauri Pekkarisen tupeeseen tai Matti Vanhasen naishuoliin, vaan ammattikuntaan, jonka keskuudessa kesätoimittajakin velvollisuuksiin kuuluu jo toisena työpäivänä arvioida rinta rottingilla pääministerin poliittista uskottavuutta.