Akseli Koskelaa näyttelee Aatu Johansson ja Aleksi Koskelaa Timo Palmgren. Kuva Suvi Lehtinen
Akateemikko Väinö Linnan massiivisen Täällä Pohjantähden alla – trilogian sovittaminen näyttämölle vajaat kolme tuntia kestäväksi esitykseksi on vaativa tehtävä. Eikä tehtävän vaativuutta varmaan vähennä, että esitys tehdään 30 harrastajanäyttelijän voimin.
Ohjaaja Samuli Reunasen sovitus Seppo Parkkisen dramatisoinnista on joka tapauksessa hieno. Heti ensimmäisessä kohtauksessa käydään kiinni tarinan peruskonfliktiin, pappilan ja torpparin kiistaan maasta.
Tästä se lähtee kuin Jussi Koskelan ensimmäinen lapionpisto raa’alla suolla. Ne jotka tuntevat Linnan kirjoittaman tarinan, eivät kaipaa romaanin ensimmäisen osan pitkää johdantoa näyttämöllä.
Luulen, että Parkkisen ja Reunasen tapa kertoa tämä tarina toimii myös niiden kohdalla, joilta Linnan massiivinen romaanijärkäle on jäänyt lukematta, sen pohjalta tehdyt elokuvat katsomatta ja kuunnelmat kuuntelematta.
Järvenpään teatterin ja Ohkolan nuorisoseuran yhdessä toteuttama jättiproduktio on tehty tiukasti teatterin ehdoilla, enkä oikein tiedä kumpaa Parkkista vai Reunasta pitäisi enemmän kiittää tästä hienosta sovituksesta.
Pohjantähteä on esitetty Ohkolan Öljymäen kesäteatterissa, samoissa maisemissa, joissa käytiin Mäntsälän kapina. Siinä riittää rekvisiittaa, mutta Reunasen tyhjän tilan teatteri toimi upeasti myös Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä. Kasasta tiiliä ja yhdestä aitanovesta osaava mies rakentaa paitsi ison palan pienen kansan historiaa myös vaikuttavia näyttämökuvia ja kohtauksia.
Koettu ja eletty ei ole kiinni tavaroissa, vaan ihmisissä. Linnan kirjassa kapinassa ja Suomen sodissa kovia kokeneet pentinkulmalaiset puhuvat omista kuolleistaan. On Aleksi-vainaa, Akusti-vainaa, Halme-vainaa ja monia muita vainaita. Reunasen sovituksen hienouksia on muun muassa se, että nämä ”vainaat” ovat näyttämöllä läsnä näytelmän loppuun asti.
Reunasella on ollut käytössään 30 taitavaa ja kokenutta harrastajanäyttelijää ja hän on hyödyntänyt tämän voimavaran komeasti. Ammattiteatterin puolella vastaavaan ei todennäköisesti pystytä kuin Kansallisoopperan resursseilla.
Edvin Laineen ja Timo Koivusalon elokuvat päättyvät Akseli Koskelan kotiinpaluuseen punavankileiriltä. Samaan kohtaukseen on ollut usein tapana päättää myös Pohjantähden teatteriversiot.
Tässä tarinan taitekohdassa piilee varmasti syvä dramaturginen sudenkuoppa. Reunanen nostaa kuitenkin tarinan uudelleen siivilleen ja hyvänä apuna hänellä on tässä Akateemisen Karjala-Seuran aktivistia, opettaja Pentti Rautajärveä hienosti näyttelevä Seppo Pirskanen.
Mäntsälän kapina alkoi vuonna 1932 Ohkolan työväentalolla, jossa lapuanliikkeen aktivistit keskeyttivät työväenyhdistyksen järjestämän puhetilaisuuden. Ei 30-luvun suurta lamaa ja Lapuan liikettä tietenkään voi sivuuttaa näytelmäversiossa, jota näytellään Mäntsälässä.
Hienointa Reunasen sovituksessa ja ohjauksessa on kuitenkin se, että esitys irtoaa niistä kulttuurihistoriallisista kehyksistä ja sitä poliittisesta painolastista, joka on vuosikymmeninen varrella kasautunut Linnan suuren romaanin päälle. Esitys on juuri sillä tavalla yleisinhimillinen ja universaali kuin suuren klassikkotulkinnan pitääkin olla.
Yleisö äänesti Reunasen ohjauksen Työväen Näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi. Ihan syystä, vaikka mukana oli nyt aivan poikkeuksellisen paljon myös muita huikean hyviä esityksiä.
Reunanen kuuluu niihin teatterin tekijöihin, joiden nimi kannattaa painaa mieleen. Edellinen näkemäni Reunasen ohjaus, Oulun kaupunginteatterin Tukholma oli myös aivan omaa luokkaansa.
