Kielipuolen päiväkirja

Kahden seriffin Chuck Aulen (Mark Ruffalo) ja Teddy Danielsin (Leonardo DiCaprio) tukimukset saavat elokuvassa nopeasti yllättäviä käänteitä. Kuva Paramount Pictures

Koskettava tarina, hyvä käsikirjoitus, vangitsevat kuvat ja vahva äänimaailma, loistavat näyttelijät. Siinä se.

Ei tarvita enää muuta kuin Martin Scorsesen kaltainen keittiömestari ohjaajanpallille, ja  reseptillä syntyy todella maukas trilleri.

Scorsesen Suljettu saari on leffa, jossa nämä kaikki elementit ovat kohdallaan. Se on niin tiukka satsi, ettei sitä oikein tohdi edes suositella kaikkein herkimmille.

Elokuva perustuu amerikkalaisen Dennis Lehanen romaaniin, josta Laeta Kalogridis on tehnyt kelpo käsikirjoituksen. Tarina kuljettaa katsojaa pitkin kahden hyvin erilaisen todellisuuden rajapintaa niin, että oikea todellisuus paljasta karvansa vasta aivan elokuvan lopussa, jos silloinkaan.

Suljettu saari on oikea syväsukellus ihmismieleen lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti.

Elokuvan pääosaan värvätty Leonardo DiCaprio nykyisin iso stara, mutta kyllä poika vai pitäisikö jo sanoa äijä osaa myös näytellä. Ben Kingsley on tietenkin jälleen hemmetin hyvä ja samaa voi sanoa leffan koko näyttelijäkaartista.

Kuvausporukka on pääkuvaaja Robert Richardsonin johdolla antanut elokuvalle visuaalisen ilmeen, jossa on särmää. On meri, on myrsky, synkkä linnoitus ja tummanpuhuva väriskaala.

Itse tarinaa ei tässä kannata ryhtyä ruotimaa. Suljettu saari on niitä juttuja, jotka pitää kokea elokuvateatterin hämärässä.

Lehanen romaani on suomennettu. Löytyy varmaan kirjastosta nimellä Suljettu saari.

Samuli Punkka ja Liisa Vuori tulkitsevat nuorta lempeä tarinan 14-vuotiaana Fredrikinä ja 13-vuotiaana Evana. Kuva Aki Loponen

Ymmärrän toki, että hajuton ja mauton komedia istuu juuri nyt hyvin Lappeenrannan kaupunginteatterin ohjelmistoon. Teatterijohtaja Jari Juutinen perääntyy hyvässä järjestyksessä kaupungin patavanhoillisen yleisön makutottumuksien edessä.

Silti kaupunginteatterin Kimpassa on teatteriesitys, josta jäi vähän valju olo. Jos teatterista lähtee hakemaan elämyksiä ja niiden antamaa psyykkistä potkua, ei tämän esityksen takia kannata vaivautua.

Jopa kaupunginteatterin erittäin kunnianhimoisesti tehty, mutta epäonninen Kolme sisarta on aivan kuin jostain toisesta ulottuvuudesta Valtakadulle tupsahtanut ufo tämän esityksen rinnalla. Siis oikeaa teatteria.

Ruotsalainen runoilija ja elokuvaohjaaja Lukas Moodysson on tietenkin kova nimi. Kukapa ei muistaisi hänen elokuvaansa Fucking Åmål, jossa kuvataan hyvin herkällä tavalla teini-ikäisten tyttöjen kasvukipuja tai kamalaa Lilja 4-ever –elokuvaa, kuvausta nuoren tytön joutumisesta ihmiskaupan ja seksuaalisen riiston uhriksi.

Odotukset Lappeenrannan kaupunginteatterin kantaesityksen suhteen olivat siis jälleen erittäin korkealla.

Moodyssonin Kimpassa on elokuvana hauska komedia. Otaksuttavasti myös Lappeenrannan kaupunginteatterin Kimpassa on komedia. Juutisen sovitus ja ohjaus vain eivät ole näyttämöllä kovin hauskoja.

Ensi-illassa yleisö kyllä taputti kovasti näyttelijöiden suorituksille, mutta nauruun se puhkesi harvoin.

Elokuvakäsikirjoituksen sovittaminen näyttämölle on ilmeisesti yllättävänkin kinkkistä puuhaa. Kohtausten kehittely ei oikein sujunut, eikä sitä koomista huipentumaa, sitä oikea-aikaista iskua, joka saa yleisön räjähtämään nauruun, tahtonut löytyä.

Luultavasti ainakin osa esityksen ajoituksiin liittyvistä ongelmista johtuu Juutisen käyttämistä tilaratkaisuista. Esitystä on levitetty näyttämöltä sen laidoille. En tiedä onko tämän kaltaisella tilan ja sitä jäsentävällä valojen käytöllä pyritty jonkinlaiseen elokuvanomaiseen leikkaukseen. Ainakaan se ei toiminut kovin hyvin. Kohtausten väliin jäi pitkiä kuolleita hetkiä.

Moodysson on syntynyt 1969. Asian oikeaa laitaa tietämättä veikkaan, että Kimpassa perustuu ainakin osittain kirjoittajan omiin lapsuudenkokemuksiin.

Ainakin tarinan henkilöt nähdään lapsen silmin. Sen vuoksi näytelmän hahmoista puutuu psykologisia ulottuvuuksia, joita omaa 70-luvulle sattunutta nuoruuttaan muisteleva kirjoittaja olisi tämän vasemmistoradikaalien ja feministien asuttaman kommuunin asukkaille antanut.

Lasten terävänäköisyyttä ei tietenkään pidä aliarvioida. Varmasti näistä lähtökohdista johtuu ainakin osaksi myös se, että esityksen lapsinäyttelijät, nuo mainiot Kaisanlahden pojat Anselmi ja Eino ovat näyttämön kaksi kirkkainta tähteä. Esityksen ehdottomasti parhaat hetket koettiin, kun tuo kaksikko on vauhdissa.

Näytelmän roolihahmojen tietynlaisesta psykologisesta yksiulotteisuus aiheuttaa kuitenkin dramaturgisia ongelmia. Kunnon komediaa ei oikein synny, jos keitoksessa ei ole mukana myös annosta mitä synkintä tragediaa.

Moodyssonin elokuvien yksi kantava teema on kadonnut vanhemmuus. Synteesiä Moodysson vetää tätä keskeisestä teemastaan elokuvassaan Mammutti, jossa siitä kasvaa globaali teema.

Lappeenrannan esitystä ei tässä suhteessa pelasta edes Juutisen siihen lisäämät omat viritykset siitä viimeisestä taistosta. Tai no miksei, jos asia ymmärretään niin, että joku kaipaa kipeästi poissaolevan isän korvikkeeksi Josif Satalinin kaltaista Isä Aurinkoista.

Me ikävammaiset voimme tietenkin vaipua esityksen aikana syvään nostalgiaan ja muistella omaa 70-luvulle sattunutta nuoruuttamme. Mistä esityksen lavastanut Tarja Jaatinen onkaan löytänyt nuo karmean värisen tapetit, samettikankaalla päällystetyt sohvat ja räsymatot.

Sekä vaatteet että aatteet olivat 70-luvulla hassunhauskoja. Ne naurattavat ihan oikeasti vieläkin. Ja tietenkin vielä enemmän naurattaa se, miten tosissaan silloin oltiin.

Mutta tässä ei varmaa ole mitään uutta. Luulen että yhtä hyvät naurut on taattu 30-40 vuoden päästä myös tälle uudelle teatteritekijöiden sukupolven tekijöille, kun he muistelevat nuoruuttaan ja sitä luomaansa uutta ja ihmeellistä ihmiskuvaa.

Vihreiden puheenjohtaja Anni Siinemäki esitti tammikuussa osinkotulojen verottamista. Kuva Janne Lehtonen

Hallitus on ollut hiljaa valtiovarainministeriön asettaman verotyöryhmän työstä.

Työministeri Anni Sinnemäki (vihr.) on ainoa ministeri, joka on poikennut hallituksen mökötyslinjasta. Sinnemäki toi julkisuuteen vihreiden verotyöryhmän muistion, jossa esitetään pörssin ulkopuolisten osakeyhtiöiden osinkotulojen verottamista. Vuoden 1993 verouudistuksella osinkotuloista tehtiin osittain verovapaita.

Sinnemäki on paitsi työministeri ja vihreiden puheenjohtaja myös kyseisen vihreiden verotyöryhmän puheenjohtaja. Hänen esilletulonsa on laittanut huhut liikkeelle ja saanut paljon pahaa aikaan.

Kauppalehden haastatteleman asiantuntijan mukaan PK-yritysten osakkeenomistajat tyhjentävät jo nyt firmojensa taseita ylimääräisistä rahoista ikään kuin varmuuden vuoksi.  

Vihreiden verotyöryhmän työ osoittaa, että vihreistä on tullut myös aito puolue. Vihreillä ei ole pokkaa Osmo Soininvaaraa lukuun ottamatta esittää esimerkiksi asumistulon verottamista, vaikka juuri tämä vero ohjaisi ihmisten kulutustottumuksia ympäristöverojen tapaan päästöjä vähentävään ja kestävää kehitystä tukevaan suuntaan.

Nykyisenlainen kerskarakentaminen satojen neliöiden omakotitaloineen jäisi vähemmälle ja ihmiset mitoittaisivat asumistarpeensa nykyistä järkevämmin, jos asumistuloa verotettaisiin.

Asuminen lienee myös suurin yksittäinen CO2-päästöjen lähde Suomessa. Kaikki hyötyisivät, jos suuret perheet asuisivat entistä useammin suurissa asunnoissa ja pienet perheet pienissä eikä päin vastoin kuten nykyisin usein on laita.

Asumistulon verotus tuottaisi valtiolle myös paljon rahaa jaettavaksi. Ekonomistien arvio veron tuotosta on 19,9-2,2 miljardin euron haarukassa. Se on kolme kertaa suurempi summa kuin jo päätetyillä ympäristöverojen korotuksilla saadaan kokoon.

Tällä rahalla voitaisiin alentaa esimerkiksi palkkatyön verotusta ja kaventaa sitä epätasa-arvon kuilua, joka nykyisin ammottaa siksi, että pääomatuloja verotetaan maassa paljon lievemmin kuin työtuloja.

Nyt verovapaiden osketulojen laittaminen verolle palvelisi varmasti tasavaertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita, mutta se tuskin tuottaisi kovin montaa uutta ropoa valtion kirstuun.

Minna Haapkylä palkitiin Jussilla Kerttu Nuortevan roolista. Kuva Jörn Donner Productions

Ihminen on arvoitus. Hyvin älykkäätkin ihmiset ovat rimpuilleet ja rimpuilevat yhä dogmaattisen uskonnon tai ideologian pakkopaidassa. Tämä järjen ja järjettömien pakkoajatusten ristiriita vie hulluuden porteille. Mikä piru meitä ihmisä oikein riivaa?

Ohjaajaveteraani Jörn Donnerin Kuulustelu kertoo vakoilijana Suomessa jatkosodan aikana pidätetyn Kerttu Nuortevan tarinan, tai oikeammin osan siitä.

Lehtijuttujen mukaan Donner halusi tehdä bergmanilaisen elokuva. Hän myös onnistuu siinä yli odotusten. Nuorteva jää katsojalle juuri sellaiseksi arvoitukseksi kuin ihminen on.

Donner rakentaa elokuvansa lähikuvien ja loistavien näyttelijöiden varaan. Minna Haapkylä ei suotta pokannut juuri äsken Jussia Nuortevan roolista.

Myös elokuvan miehet Marcus Groth, Hannu-Pekka Björkman, Lauri Nurkse ja Pertti Sveholm ovat rooleissaan hyvin uskottavia.

Varsinkin Groth kunnostautuu Nuortevaan kuulustelijan rakastuneeseen oikeustieteen tohtori Paavo Kastarin roolissa.

Olli Soinion käsikirjoitus on erinomainen. Nuortevan tarina kouraisee syvältä. Neuvostoliitossa suomalaiset joutuivat monien muiden pienten kansanryhmien tavoin Josif Stalinin poliittisen terrorin ja etnisten puhdistusten uhreiksi.

Uhrien joukkoon kuului myös Nuortevan isä Tampereelta maailmalle lähtenyt Santeri Nuorteva, joka ennen lihamyllyyn joutumistaan ehti Leninin suosikkina nousta jopa Karjalan autonimisen sosialistisen neuvostotasavallan presidentiksi.

Donner on riisunut elokuvansa kaikesta turhasta. Koko tarina pitää kuulla vuorosanoista ja lukea näyttelijöiden kasvoista. Pirjo Honkasalon kuvaus ja Pedro Hietasen musiikki korostavat elokuvan ankaran askeettista ilmettä.

Kokonaisuus on hieno kaikessa karuudessaan.

Jokin elementti Donnerin elokuvasta myös puuttuu, se terävä oivallus tai kipinä, joka saa katsojan uskomaan, ettei maailma ole pelkää filmattua teatteria. Kysymys on siitä pienestä erosta, joka tekee erinomaisesta neljän tähden elokuvasta liki täydellisen viiden tähden elokuvan.

Kuulustelu pyörii torstaina viimeistä kertaa Nuijamiehessä. Se on kuitenkin takuuvarmasti loistoleffa myös DVD-formaatissa ja televisiosta katsottuna.

Marjut Purho ja Antti Suora näyttelivät Mikkelissä upeasti Vakiopaine teatterin Varastossa. Kuva Jere Lauha

Arto Salmisen kirjat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Turhan nuorena kuolleessa Salmisessa oli näkijän vikaa.

Kriitikot jaksoivat ylistää tiiviitä ja kielellisesti nerokkaita romaaneja sillä peräkaneetissa, että Salminen edustaa kirjallisuudessa inhorealismia.

Todellisuus jota esimerkiksi Salmisen romaanit Varasto, Paskateoria ja Kalavale kuvaavat, on toki inhottava, mutta se ei ole enää tänään inhorealismia, vaan täyttä totta – ikävä kyllä.

Salmisen kuolema alle viisikymppisenä oli suuri menetys suomalaiselle kirjallisuudelle. Nyt vihdoin Salmisen itse näytelmäksi dramatisoiman Varaston nähtyäni tiedän, että myös suomalainen näytelmäkirjallisuus menetti Salmisessa todella lahjakkaan dramaturgin.

Romaanina Salmisen Varasto on mustan huumorin sävyttämä yksinpuhelu. Salmisen käsissä sama tarina on kuitenkin taipunut myös loisteliaaksi dialogiksi. Varasto on teksti, johon pitkälle taidoissa edenneen harrastajateatterin kannattaa ehdottomasti tarttua.

Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä Varaston esitti jyväskyläläinen Vakiopaine teatteri. Ryhmä on todella taitava. Minulle uusi nimi Eino Airo ohjaa kurinalaisesti ja ryhmän jäsenet näyttelevät upeasti. Antti Suoran,  Marjut Purhon ja kumppaneiden otteissa on rosoisuutta, joka tekee tästä lähiökurjaliston kuvauksesta hyvin uskottavan.

Perinteet velvoittavat. Keskisuomalaisen teatterikriitikko Hannu Waarala laskee kolumnissaan, että myös Työväen näyttämöpäivillä vuosien varrella usein esiintynyt  Jyväskylän Huoneteatteri on kasvattanut vuosien varrella peräti 40 teatterin ammattilaista.

Vakiopaine on kulkenut viimeiset 15 vuotta samoja polkuja.

Kom-teatteri esitti reilu vuosi sitten Kalavaleesta dramatisoidun näytelmän. Tarina pureutuu tositelevision maailmaan ja tekee kunniaa Salmisen tarkkanäköisyydelle. Tositelevision maailma ei ole enää kaukana tämän tarinan dystopiasta.

Salmisen Turvapaikka ja Paskateoria perustuvat osittain kirjoittajan omiin elämänkokemuksiin. Salminen ehti elämänsä aikana olla töissä sekä pakolaiskeskuksessa että Iltalehden urheilutoimittajana.

Toimittaja Kai Hirvasnoron mukaan Paskateoria on suorastaan profeetallinen kuvaus viihdelehdistön kehityksestä, sillä siinä neljä vuotta sitten keksityt ylilyönnit ovat tänään totta. Kansan Uutisten toimittajana Hirvasnoro teki yhden Salmisen viimeisistä haastatteluista syyskuussa 2005.

Salminen ehti vielä dramatisoida Paskateorian Tampereen teatterille. En ole itse nähnyt Taru Mäkelän ohjausta. Hesarin Lauri Meri ei ilmeisesti näkemästään tykännyt, mutta sitä ei voi välttämättä laskea viaksi sen paremmin Salmiselle kuin Tampereen teatterilekaan.

Kirjailijoista Salmisen jättämälle paskamaiselle perinnölle tekee kunniaa omalla karnevalistisella tyylillään Jari Tervo. Olen vasta nyt ehtinyt tarttua Tervon Koljattiin ja nauttinut suunnattomasti lukemastani tai oikeammin kuulemastani. Veikko Honkasen lukemana äänikirjana Koljatti on huikeinta ja terävintä mediakritiikkiä, mitä olen aikoihin nähnyt, öh siis kuullut.

Ei siis ihme, jos jotkut kriitikot ovat pitäneet sitä jonkinlaisena koulukiusaajan käsikirjana. Tervon pilkan kärki ei kuitenkaan osu Mauri Pekkarisen tupeeseen tai Matti Vanhasen naishuoliin, vaan ammattikuntaan, jonka keskuudessa kesätoimittajakin velvollisuuksiin kuuluu jo toisena työpäivänä arvioida rinta rottingilla pääministerin poliittista uskottavuutta.

Akseli Koskelaa näyttelee Aatu Johansson ja Aleksi Koskelaa Timo Palmgren. Kuva Suvi Lehtinen

Akateemikko Väinö Linnan massiivisen Täällä Pohjantähden alla – trilogian sovittaminen näyttämölle vajaat kolme tuntia kestäväksi esitykseksi on vaativa tehtävä. Eikä tehtävän vaativuutta varmaan vähennä, että esitys tehdään 30 harrastajanäyttelijän voimin.

Ohjaaja Samuli Reunasen sovitus Seppo Parkkisen dramatisoinnista on joka tapauksessa hieno. Heti ensimmäisessä kohtauksessa käydään kiinni tarinan peruskonfliktiin, pappilan ja torpparin kiistaan maasta.

Tästä se lähtee kuin Jussi Koskelan ensimmäinen lapionpisto raa’alla suolla. Ne jotka tuntevat Linnan kirjoittaman tarinan, eivät kaipaa romaanin ensimmäisen osan pitkää johdantoa näyttämöllä.

Luulen, että Parkkisen ja Reunasen tapa kertoa tämä tarina toimii myös niiden kohdalla, joilta Linnan massiivinen romaanijärkäle on jäänyt lukematta, sen pohjalta tehdyt elokuvat katsomatta ja kuunnelmat kuuntelematta.

Järvenpään teatterin ja Ohkolan nuorisoseuran yhdessä toteuttama jättiproduktio on tehty tiukasti teatterin ehdoilla, enkä oikein tiedä kumpaa Parkkista vai Reunasta pitäisi enemmän kiittää tästä hienosta sovituksesta.

Pohjantähteä on esitetty Ohkolan Öljymäen kesäteatterissa, samoissa maisemissa, joissa käytiin Mäntsälän kapina.  Siinä riittää rekvisiittaa, mutta Reunasen tyhjän tilan teatteri toimi upeasti myös Mikkelin teatterin suurella näyttämöllä. Kasasta tiiliä ja yhdestä aitanovesta osaava mies rakentaa paitsi ison palan pienen kansan historiaa myös vaikuttavia näyttämökuvia ja kohtauksia.

Koettu ja eletty ei ole kiinni tavaroissa, vaan ihmisissä. Linnan kirjassa kapinassa ja Suomen sodissa kovia kokeneet pentinkulmalaiset puhuvat omista kuolleistaan. On Aleksi-vainaa, Akusti-vainaa, Halme-vainaa ja monia muita vainaita. Reunasen sovituksen hienouksia on muun muassa se, että nämä ”vainaat” ovat näyttämöllä läsnä näytelmän loppuun asti.

Reunasella on ollut käytössään 30 taitavaa ja kokenutta harrastajanäyttelijää ja hän on hyödyntänyt tämän voimavaran komeasti. Ammattiteatterin puolella vastaavaan ei todennäköisesti pystytä kuin Kansallisoopperan resursseilla.

Edvin Laineen ja Timo Koivusalon elokuvat päättyvät Akseli Koskelan kotiinpaluuseen punavankileiriltä. Samaan kohtaukseen on ollut usein tapana päättää myös Pohjantähden teatteriversiot.

Tässä tarinan taitekohdassa piilee varmasti syvä dramaturginen sudenkuoppa. Reunanen nostaa kuitenkin tarinan uudelleen siivilleen ja hyvänä apuna hänellä on tässä Akateemisen Karjala-Seuran aktivistia,  opettaja Pentti Rautajärveä hienosti näyttelevä Seppo Pirskanen.

Mäntsälän kapina alkoi vuonna 1932 Ohkolan työväentalolla, jossa lapuanliikkeen aktivistit keskeyttivät työväenyhdistyksen järjestämän puhetilaisuuden. Ei 30-luvun suurta lamaa ja Lapuan liikettä tietenkään voi sivuuttaa näytelmäversiossa, jota näytellään Mäntsälässä.

Hienointa Reunasen sovituksessa ja ohjauksessa on kuitenkin se, että esitys irtoaa niistä kulttuurihistoriallisista kehyksistä ja sitä poliittisesta painolastista, joka on vuosikymmeninen varrella kasautunut Linnan suuren romaanin päälle. Esitys on juuri sillä tavalla yleisinhimillinen ja universaali kuin suuren klassikkotulkinnan pitääkin olla.

Yleisö äänesti Reunasen ohjauksen Työväen Näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi. Ihan syystä, vaikka mukana oli nyt aivan poikkeuksellisen paljon myös muita huikean hyviä esityksiä.

Reunanen kuuluu niihin teatterin tekijöihin, joiden nimi kannattaa painaa mieleen. Edellinen näkemäni Reunasen ohjaus, Oulun kaupunginteatterin Tukholma oli myös aivan omaa luokkaansa.