Kielipuolen päiväkirja

Jussi Sorjonen on Teatteri Rujon Carl Gustaf Mannerheim. Kuva Teatteri Rujo

Ohjaaja Mikko Roiha uskoo, että nuorten teatterintekijöiden teksteissä ja esityksissä näkyy tekijöiden uudenlainen käsitys siitä, millaisia me ihmiset olemme.

Tai sellaista uutta ihmiskuvaa hän on ollut etsimässä yhdessä teatterikriitikko Kirsikka Moringin kanssa, kun he ovat valinneet Työväen näyttämöpäivien esiintyjiä.

Puhe ihmiskuvasta vie tietenkin helposti harhaan. Ihminen on biologisena lajina maapallon kaikkien muiden eliölajien joukossa loppujenlopuksi kohtuullisen vaha keksintö ja vastaus perimmäiseen kysymykseen kaikesta on yhtä hukassa kuin aina ennenkin.

Tämän päivän kaksikymppisten käsitys maailmasta on kuitenkin varmasti erilainen kuin nykyisten entisten nuorten maailmankuva 20 vuotta sitten, puhumattakaan meistä muinaisella Paasikivi-kaudella syntyneistä.

Joka tapauksessa Työväen näyttämöpäivien esitysten taso on ollut aivan huikea tänä vuonna. Hyväesimerkki osaamisesta oli helsinkiläisen Teatteri Rujon esitys Mannerheim eli lapsistasi ei mitään.

Se on sekä poskettoman hauskaa että syvältä kouraisevan koskettavaa teatteria. Se on kaikessa loistokkuudessaan kerta kaikkiaan hämmentävän hieno.

Siekailemattoman esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Lauri Maijala. Tämän 23-vuotiaan nuoren miehen nimi kannattaa painaa visusti mieleen.

Käsiohjelmassa ryhmäläiset kertovat tulleensa Mannerheimin esikuntakaupunki Mikkeliin ”pilkkaamaan kotia, uskontoa ja isänmaata”.

Ei pidä pelästyä. Ryhmän motto pilkkaa korkeintaan 60-luvun nuoria radikaaleja, siis heidän omien vanhempiensa sukupolven maailmankuvaa, jos sitäkään, ja pilkka on silloinkin maustettu nautittavaksi terävillä oivalluksilla.

Pilkan kohteina eivät ole Mannerheim tai muut historian suuret sankarit  ja konnat, vaan pikemminkin se kovin keinotekoinen maailma, jota me itse kukin olemme oppineet pitämään todellisena.

Sitä paitsi ei ole peilin vika, jos naama näyttää vinolta. Esitys on raikas kuin kirpeä pakkaspäivä. Sen parissa on mukava tomuttaa vaikka omia, paljon hölynpölyä keränneitä asenteitaan.

Koko ryhmä on suorastaan käsittämättömän taitava toimissaan. On oivaltava käsikirjoitus, napakka ohjaus ja paljon loistavaa näyttelijäntyötä.

Ensimmäisen näytöksen kiihkeärytminen farssi muuttuu väliajan jälkeen alakuloiseksi tragediaksi, jonka kirjoittamisesta varmasti itse Anton Tšehovkin olisi voinut olla pollea.

Ensimmäisen näytöksen hevostelun syvintä olemusta taas kuvaa se, että erään herra William Shakespearen varsin tunnettu eksistentialistista ahdistusta hyvin kuvaava monologi on siinä nostettu kunniapaikalle.

Maijala on itse teatterisukua ja se näkyy. Nuoresta iästään huolimatta hän on ilmeisesti nähnyt jo tähän mennessä teatteria enemmän kuin mikään laki määrää.

Se näkyy hyvällä tavalla hänen käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan. Traditio on tällä nuorella miehellä suorastaan kadehdittavalla tavalla hanskassa.

Esitys on niin täynnä riemastuttavaa oivaltamisen iloa, että se saa tällaisen vanhan teatterihyypiön pohtimaan toisen samanlaisen kanssa syvällä rintaäänellä, voiko tällaista koskaan esittää missään laitosteatterissa? Heh heh…

Toivottavasti voi! Tällaisella energialla ja intensiteetillä vedetään tämän päivän parikymppiset myös laitosteattereiden katsomoihin.

Teatteri Rujo esiintyi Mikkelissä harrastajateattereiden katselmuksessa kutsuttuna. Syystä. Kolme ryhmän jäsenistä on teatterin tulevia ammattilaisia ja loputkin niin lahjakkaita, että toivoisin heistä tulevan sellaisia.

Maijalla opiskelee toista vuotta Teatterikorkeakoulussa ohjaajalinjalla.  Samassa oppilaitoksessa on myös pari muuta ryhmän jäsentä.

Joka tapauksessa nimet Paavo Kinnunen, Miika Laakso, Riikka Oksanen, Anni Rainio, Julian Remes, Jussi Sorjanen ja Linda Wallgren pulpahtavat pian jälleen esiin.

Pirjo Heikkilä taitaa hupaisten juttujen lisäksi myös hauskan elekielen.

Stand up –komiikan juuret ovat estraditaiteen lajityyppinä vahvasti angloamerikkalaisessa kulttuurissa, kuten tämän huumoripitoisen taidelajin nimestäkin voi päätellä.

Suomeen stand up –komiikan toi ruotsinsuomalainen André Wickström 90-luvun puolivälissä ja tämä vaativa komiikan laji elää ja hengittää juuri ruotsinkielisten keskuudessa.

Suuri osa esiintyvistä stand up –koomikoista on nykyisin Wicströmin ja Joachim Thibblin perustamassa tallissa, joka tottelee nimeä Wickström & Thibblin Comedy Ab. Tuotantoyhtiön kirjoissa on peräti 36 stand up -koomikkoa.

Tuotantoyhtiön kotipaikka on Turku ja Thibblin on Turun ruotsalaisen teatterin teatterinjohtaja. Lappeenrantaa ei siis ihan vielä voida Sikahauska stand up –festivaalista huolimatta julistaa Suomen stand up –komiikan pääkaupungiksi.

Yksi amerikkalaisen stand up -komiikan perustyypeistä on liberaalin maailmankatsomuksen omaava älykkö. En ole varma, mutta otaksun, että tämän parhaimmillaan huikean älyllisen huumorinlajin taustalla on juutalainen kulttuuri. Siltä todennäköisesti kumpuavat lajityypin itseironia, humaani eetos ja auktoriteettien pilkka. Ainakin monet nimekkäimmät stand up –koomikot ovat lähtöisin juutalaisyhteisöstä.

Wickströmiä voi jo pitää Suomessa tällaisen älykkään stand up –komiikan ikonina. Hän pohtii esiintyessään usein ruotsinkielisen vähemmistön suhdetta suomenkieliseen valtaväestöön.

Lappeenrannan Sikahauska stand up –festivaalin esiintyjistä ainakin Pirjo Heikkilä ja Marko Kämäräinen edustivat tätä liberaalia ja älykästä stad up –huumoria.

Kämäräinen on itse asiassa myös olemukseltaan ja esiintymistyyliltään melkein kuin André Wickström –klooni.

Itse pidin Heikkilän stand up -komiikasta. Perusteellisesti ajateltuja, tämän maailman tragikoomista luonnetta ruotivia juttuja sävytti usein hieno mimiikka. Old Cockissa saimme tutustua muun muassa puliukon personal traineriin, joka neuvoo housuihinsa paskantanutta pultsaria: ”Älä ota sitä vastoinkäymisenä, vaan haasteena!”

Näin Heikkilän lavalla kaksi kertaa ja sekä kapakassa että teatterin lauteilla hänellä oli koko ajan hyvä kontakti yleisöön. Teatterin puolella puhuttaisiin varmaan vankasta läsnäolosta.

Toki Suomessa on ollut stand up –koomikoiksi sopivia humoristeja jo ennen Wickstömiä. Tätä suomalaiskansallista tyyliä edustaa vaikkapa Jope Ruonansuu.

Siitä ja sen kestävyydestä vitsejä vääntäviä stand up –koomikoita löytyy myös Thibblinin ja Wicströmin tallista. Old Cockissa omat tyylinäytteensä antoivat perjantaina Anitta Ahola ja Ismo Leikola.

Ahtola höysti juttunsa rankalla itseironialla. Leikolan ominta aluetta oli hämäläinen jahkailu. Yli kahden promillen kunnossa Leikolan jutut olisivat takuuvarmasti myös naurattaneet ja verkkainen tahti olisi auttanut pysymään kärryillä vielä kolmen promillen kunnossakin.

Mutta niinhän se tietenkin on.  Kun oikein pannaan ja panettaa, yläpäätä ei tarvita kuin viinahissin konehuoneena.

Erittäin fyysisesti esiintyvää Mika Eirtovaaraa on vaikea sijoitta oikopäätä mihinkään karsinaan.  Eirtovaara on kokenut esiintyjä, ja hän sai heti erittäin hyvän kontaktin yleisöön.  Eirtovaaran esiintymisessä oli paljon positiivista energiaa ja hän myös päätti esityksensä jonkinlaiseen elämänuskon julistukseen.

Hienoa.

Rankka vittuilu myös kuuluu stand up –komiikan olemukseen. Siihen liittyy karnevalistinen ulottuvuus. Se kaivaa esiin todellisuutta uskonnolliseen liturgiaan ja hienostelevaan tapakulttuurin sidotun ilmaisun alta. Kaikkien aikojen nimekkäimpänä pidetyllä Lenny Brucella oli käytössään f-sana ja kaikki muut amerikanenglannin törkeydet. Lenny myös tuomittiin vuonna 1964 vankilaan epäsiveellisestä kielenkäytöstä.