Näyttelijät Sam Worthington ja Zoë Saldana eivät ole antaneet vain äntään elokuvan Jake Sullylle ja Neytirille, vaan tietokone on tallentanut animointia varten myös heidän kasvonilmeensä ja liikkeensä.
James Cameron sanoo käsikirjoittajana jo elokuvansa ensimmäisessä repliikissä kaiken oleellisen ohjauksestaan Avatar. Avausrepliikissä sodassa vaikeasti loukkaantunut ja alaraajahalvaantunut elokuvan sankari Jake Sully (Sam Worthington) kertoo elokuvan yleisölle, miten hän näki sotasairaalassa unta lentämisestä ja oli vapaa.
Jokainen lentounia edes joskus nähnyt ihminen tietää, että näin on. Ihmisen vapaus on kykyä kuvitella asioita, se on mielikuvituksen vapautta. Edes siipien värillä ei ole niin väliä kunhan saa lentää ilman kahlitsevan vakaumuksen pakkopaitaa.
Cameronin elokuvan tyrmäävän upea visuaalisuus, johon liittyy lähes jatkuva liike, pitää lopusta huolen. Ainakin minulle lähes kolme tuntia kestävä elokuva ei ollut uuvuttava, vaan vapauttava kokemus. Jopa aluksi hankalilta tuntuneet 3D-lasit hävisivät jonnekin tietoisuuden mustaan aukkoon ja lakkasivat painamasta nenänpieltä.
Avatar on tietenkin aikuisten satu, mutta kuten hyvässä sadussa aina, siinä käsitellään tärkeitä asioita.
Cameronin keskeinen tyylikeino on rankka liioittelu. Avatarin toisella planeetalla, Pandoralla elävät humanoidit ovat kolmimetrisiä anorektikkoja. Kaiken lisäksi elokuvan sankaripariskunta esiintyy lähes koko elokuvan ajan pelkkiin lannevaatteisiin sonnustautuneita, mitä ei ole varmaan nähty suurtuotannon Hollywood leffoissa sitten Johnny Waismullerin päivien.
Liioittelu on kuitenkin niin elimellinen osa meidän kulttuuriamme, että sitä on mahdoton välttää, tai edes huomata. Mainostajat, Walt Disney ja kumppanit, koko tuo mahtava tajuntateollisuus on kohta sata vuotta dumpannut meidän visuaaliseen ympäristömme täyteen söpöjä hahmoja, ylimakeita värejä ja muuta roskaa niin paljon, että tämän visuaalisen kakofonian keskellä on pakko huutaa tullakseen kuulluksi.
Paljon oleellisempaa on se, että Cameron taiteilijoineen onnistuu kuin onnistuukin salakuljettamaan katsojan tajuntaan myös näkemyksen siitä, mikä heidän mielestään on oikeasti ainutlaatuisen kaunista. Taitavat olla varsinaisia puidensyleilijöitä koko sakki.
Elokuvan juoni on se vanha tuttu, jonka osaamme jo melkein ulkoa niistä parhaista länkkäreistä, joita Hollywoodin tuutista on aikoinaan ulos tupsahtanut. Jalot villi taistelevat tuhoa ympärilleen ahneutensa takia kylvävää länsimaista sivilisaatiota vastaan.
Tähän keitokseen on kuulunut jo pitkään mausteena ainakin pieni, tai kuten tässä, suuri hyppysellinen muodikasta New Age –uskonnollisuutta. Cameronin elokuvan Pandora on myös myyttinen Gaia, alkujumala tai Maaäiti, jonka povella kaikki elollinen on yhtä, tässä tapauksessa puiden juuristojen ja niihin erityisellä elimellä, kuudennella aistilla kytkeytyvien eläinten yhdessä muodostama planeetan laajuinen verkko.
Siihen ei ole oikeastaan huomauttamista. Jokainen tulee uskollaan autuaaksi. Sitä paitsi evoluutio sitoo myös ihan oikeasti kaikki maapallon elolliset olennot toisiinsa. Meillä ja rupisammakoilla on yhteinen menneisyys.
Molekyylitasolla tämä voidaan todistaa jo hyvin vakuuttavalla tavalla. Esimerkiksi teoria mitokondrio-Eevasta on kiehtova. Todennäköisesti me kaikki maailman ihmiset olemme tämän noin 100.000 vuotta sitten Afrikassa eläneen naisen jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.
Pätevimmillään Cameronin ennätyskallis saarna onkin silloin, kun hän kuvin ja viittauksin pyrkii muistuttamaan meille, että me ihmiset olemme eläimiä muiden kaltaistemme joukossa.
Cameronin edellinen elokuva, aikanaan myös maailman kallein Titanic symbolisoi sitä, miten meidän teknokulttuurimme ajaa kohti tuhoaan. Aikoinaan uppoamattomana pidetty insinööritaidon ihme meni pohjaan törmättyään jäävuoreen.
Avatarissa omaan kaikkivoipaisuuteensa uskovalle teknokulttuurille käy ihan yhtä köpelösti.
Oma ristiriitansa on tietenkin siinä, että Avatar on mitä suurimmassa määrin juuri tämän kohti tuhoaan höyryävän teknokulttuurin luomus. Cameron on itse kertonut odottaneensa 12 vuotta tietokonetekniikan kehittymistä siihen pisteeseen, että hänen huimat visionsa oli mahdollista toteuttaa.
Noiden vuosien aikana olisi voinut ehkä askaroida vielä perusteellisemmin käsikirjoituksen parissa.
On väitetty, että Avatar kritisoi Irakin sotaa. Minusta kritiikin maalina on koko se republikaaninen hirmuhallinto, joka pääsi valtaan presidentti George W. Bushin kahden presidenttikauden aikana. Cameron naulaa nämä teesinsä Pandorassa sijaitsevan malmiyhtiön tukikohdan oveen, kun hän laittaa elokuvan pääpahiksen, eversti Miles Quaritchin (Stephen Lang) toteamaan lakonisesti, että terroria vastaan pitää taistella terrorilla.
Elokuvan tehosteista on päristetty partaa varmaan ihan tarpeeksi. Minusta 3D –tekniikka toimii tässä elokuvassa vähintäänkin hyvin. Elokuvan hahmoista voi myös päätellä, että ainakin elokuvan animaatioista vastanneen työryhmän taiteellinen johtaja Yuri Bartoi ja hänen alaisensa tykkäävät kissoista.
Miau, ja täydet viisi tassunjälkeä!


