Kuukausiarkisto joulukuu, 2009

Siipien värillä ei ole niin väliä

tiistai 22. joulukuuta 2009
Näyttelijät Sam Worthington ja Zoë Saldana eivät ole antaneet vain äntään elokuvan Jake Sullylle ja Neytirille, vaan tietokone on tallentanut animointia varten myös heidän kasvonilmeensä ja liikkeensä.

Näyttelijät Sam Worthington ja Zoë Saldana eivät ole antaneet vain äntään elokuvan Jake Sullylle ja Neytirille, vaan tietokone on tallentanut animointia varten myös heidän kasvonilmeensä ja liikkeensä.

James Cameron sanoo käsikirjoittajana jo elokuvansa ensimmäisessä repliikissä kaiken oleellisen ohjauksestaan Avatar. Avausrepliikissä sodassa vaikeasti loukkaantunut ja alaraajahalvaantunut elokuvan sankari Jake Sully (Sam Worthington) kertoo elokuvan yleisölle, miten hän näki sotasairaalassa unta lentämisestä ja oli vapaa.

Jokainen lentounia edes joskus nähnyt ihminen tietää, että näin on. Ihmisen vapaus on kykyä kuvitella asioita, se on mielikuvituksen vapautta. Edes siipien värillä ei ole niin väliä kunhan saa lentää ilman kahlitsevan vakaumuksen pakkopaitaa.

Cameronin elokuvan tyrmäävän upea visuaalisuus, johon liittyy lähes jatkuva liike, pitää lopusta huolen. Ainakin minulle lähes kolme tuntia kestävä elokuva ei ollut uuvuttava, vaan vapauttava kokemus. Jopa aluksi hankalilta tuntuneet 3D-lasit hävisivät jonnekin tietoisuuden mustaan aukkoon ja lakkasivat painamasta nenänpieltä.

Avatar on tietenkin aikuisten satu, mutta kuten hyvässä sadussa aina, siinä käsitellään tärkeitä asioita.

Cameronin keskeinen tyylikeino on rankka liioittelu. Avatarin toisella planeetalla, Pandoralla elävät humanoidit ovat kolmimetrisiä anorektikkoja. Kaiken lisäksi elokuvan sankaripariskunta esiintyy lähes koko elokuvan ajan pelkkiin lannevaatteisiin sonnustautuneita, mitä ei ole varmaan nähty suurtuotannon Hollywood leffoissa sitten Johnny Waismullerin päivien.

Liioittelu on kuitenkin niin elimellinen osa meidän kulttuuriamme, että sitä on mahdoton välttää, tai edes huomata. Mainostajat, Walt Disney ja kumppanit, koko tuo mahtava tajuntateollisuus on kohta sata vuotta dumpannut meidän visuaaliseen ympäristömme täyteen söpöjä hahmoja, ylimakeita värejä ja muuta roskaa niin paljon, että tämän visuaalisen kakofonian keskellä on pakko huutaa tullakseen kuulluksi.

Paljon oleellisempaa on se, että Cameron taiteilijoineen onnistuu kuin onnistuukin salakuljettamaan katsojan tajuntaan myös näkemyksen siitä, mikä heidän mielestään on oikeasti ainutlaatuisen kaunista. Taitavat olla varsinaisia puidensyleilijöitä koko sakki.

Elokuvan juoni on se vanha tuttu, jonka osaamme jo melkein ulkoa niistä parhaista länkkäreistä, joita Hollywoodin tuutista on aikoinaan ulos tupsahtanut. Jalot villi taistelevat tuhoa ympärilleen ahneutensa takia kylvävää länsimaista sivilisaatiota vastaan.

Tähän keitokseen on kuulunut jo pitkään mausteena ainakin pieni, tai kuten tässä, suuri hyppysellinen muodikasta New Age –uskonnollisuutta. Cameronin elokuvan Pandora on myös myyttinen Gaia, alkujumala tai Maaäiti, jonka povella kaikki elollinen on yhtä, tässä tapauksessa puiden juuristojen ja niihin erityisellä elimellä, kuudennella aistilla kytkeytyvien eläinten yhdessä muodostama planeetan laajuinen verkko.

Siihen ei ole oikeastaan huomauttamista. Jokainen tulee uskollaan autuaaksi. Sitä paitsi evoluutio sitoo myös ihan oikeasti kaikki maapallon elolliset olennot toisiinsa. Meillä ja rupisammakoilla on yhteinen menneisyys.

Molekyylitasolla tämä voidaan todistaa jo hyvin vakuuttavalla tavalla. Esimerkiksi teoria mitokondrio-Eevasta on kiehtova. Todennäköisesti me kaikki maailman ihmiset olemme tämän noin 100.000 vuotta sitten Afrikassa eläneen naisen jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.

Pätevimmillään Cameronin ennätyskallis saarna onkin silloin, kun hän kuvin ja viittauksin pyrkii muistuttamaan meille, että me ihmiset olemme eläimiä muiden kaltaistemme joukossa.

Cameronin edellinen elokuva, aikanaan myös maailman kallein Titanic symbolisoi sitä, miten meidän teknokulttuurimme ajaa kohti tuhoaan. Aikoinaan uppoamattomana pidetty insinööritaidon ihme meni pohjaan törmättyään jäävuoreen.

Avatarissa omaan kaikkivoipaisuuteensa uskovalle teknokulttuurille käy ihan yhtä köpelösti.

Oma ristiriitansa on tietenkin siinä, että Avatar on mitä suurimmassa määrin juuri tämän kohti tuhoaan höyryävän teknokulttuurin luomus. Cameron on itse kertonut odottaneensa 12 vuotta tietokonetekniikan kehittymistä siihen pisteeseen, että hänen huimat visionsa oli mahdollista toteuttaa.

Noiden vuosien aikana olisi voinut ehkä askaroida vielä perusteellisemmin käsikirjoituksen parissa.

On väitetty, että Avatar kritisoi Irakin sotaa. Minusta kritiikin maalina on koko se republikaaninen hirmuhallinto, joka pääsi valtaan presidentti George W. Bushin kahden presidenttikauden aikana. Cameron naulaa nämä teesinsä Pandorassa sijaitsevan malmiyhtiön tukikohdan oveen, kun hän laittaa elokuvan pääpahiksen, eversti Miles Quaritchin (Stephen Lang) toteamaan lakonisesti, että terroria vastaan pitää taistella terrorilla.

Elokuvan tehosteista on päristetty partaa varmaan ihan tarpeeksi. Minusta 3D –tekniikka toimii tässä elokuvassa vähintäänkin hyvin. Elokuvan hahmoista voi myös päätellä, että ainakin elokuvan animaatioista vastanneen työryhmän taiteellinen johtaja Yuri Bartoi ja hänen alaisensa tykkäävät kissoista.

Miau, ja täydet viisi tassunjälkeä!

Kirkko keskelle kylää

sunnuntai 13. joulukuuta 2009
Havainnekuva Citycon Oy:n suunnittelemasta Ison-Kristiinan kauppakeskuksen laajennuksesta. KUVA CEDERQVIST & JÄNTTI ARKKITEHDIT OY

Havainnekuva Citycon Oy:n suunnittelemasta Ison-Kristiinan kauppakeskuksen laajennuksesta. KUVA CEDERQVIST & JÄNTTI ARKKITEHDIT OY

Kirkko pitää rakentaa keskelle kylää. Tämän totuuden nimeen vannovat useimmat Lappeenrannan keskustan kehittäjät. Se osoittaa, että keskustan kehittäminen on useimmille näistä ihmisistä enemmän uskon kuin järjen asia.

Toki aika monella näkyvällä keskustan kehittäjällä on näkemyksilleen myös omaan bisnekseen tai omistukseen liittyvä järkevä intressi.

Tällaisen tavallisen keskusta-asujan kannattaa kuitenkin muistaa se, että kuluttajan kannalta jokainen kilpailun rajoittamiseen tähtäävä viranomaismääräys on myös kustannus, joka realisoituu hinnoissa. Tämän tosiasian tietää jokainen, joka on vaivautunut tutustumaan edes taloustieteen alkeisiin. Ilmaisia lounaita ei ole kaavoituksessakaan.

Kaavoituksen vanhat virheet tietenkin kostautuvat nyt kaupunkisuunnittelussa. Edellinen kaupunkisuunnittelijasukupolvi vieraili opiskeluaikoinaan mieluummin Itä- kuin Länsi-Saksassa.

Opiskelu kylmän sodan aikaisessa Keski-Euroopassa olisi tehnyt terää. Sieltä olisi löytynyt paljon Lappeenrannan kokoluokan vanhoja kulttuurikaupunkeja, joista olisi voinut ottaa esimerkkiä.

Euroopassa vanhoja, yleensä jo keskiajalla rakennettuja kaupunkikeskustoja pitää elinvoimaisina ja vireinä hengästyttävän kaunis miljöö ja sen henkimä kaupunkikulttuuri.

Lappeenrannassa kaupungintalon ympärille syntyneen liikekorttelin kaltaisiin arkkitehtonisiin ratkaisuihin ei vanhoissa kulttuurimaissa juuri törmää. Lappeenrannan keskusta saarnaa nyt aivan liian monessa kadunkulmassa rumuuden evankeliumia.

Joka paikassa suunnittelijoiden pitää kuitenkin ratkaista sama logistinen ongelma: henkilöautot ja ihmiset sopivat huonosti samaa kaupunkitilaan.

Suurissa kaupungeissa osa liikenteestä ja autojen pysäköintipaikat laitetaan maan alle.

Maanalaisista pysäköintitiloista haaveillaan myös Lappeenrannassa. Valitettavasti näille haaveille ei löydy taloudellista pohjaa kuin korkeintaan veronmaksajien kukkarosta.

Maanalaisten pysäköintihallien rakentaminen vaatisi aivan uudenlaista tehokkuutta myös maanpäälliseen rakentamiseen. Kukaan tuskin on kuitenkaan valmis hyväksymään esimerkiksi City-kortteliin korkeaa tornitaloa tai repimään keskustan nykyistä rakennuskantaa maan tasalle uusien tehokkaampien alta.

Osa hankkeesta voitaisiin ehkä rahoittaa myymällä keskustan asukkaille pysäköintipaikkoja. Asiointia varten keskustasta pysäköintipaikkaa hakevat autoilijat tuskin ovat valmiita maksamaan palvelusta hintaa, joka kattaisi pysäköintiluolan rakennus- ja ylläpitkokulut.

Kaupungin ”hovirakentajan” mielestä vanhojen talojen purkaminen ja uusien rakentaminen näin vapautuville keskustan tonteille on jo nyt niin kannattamatonta, ettei kaupungille sopimuksen perustella kuuluvaa korvausta kiinteistön arvonnoususta tarvitse maksaa.

Aika kohtuutonta olisi satsata autopaikkojen rakentamiseen myöskään miljoonia euroja veronmaksajien rahoja samaan aikaan, kun koulut, sairaalat ja kaupungin viemärilaitos on kiireellisten korjausinvestointien tarpeessa. Yhä syvenevään talousahdinkoon ajautuvat kaupungin rahat eivät varmasti riitä kaikkiin tarpeisiin. 

Ainakin kannattaisi vielä muutama vuosi odottaa ja katsoma, miten esimerkiksi Kuopiolle ja Mikkelille vastaavissa hankkeissa käy.

Niillä joilla on Kauppakadun ja Valtakadun risteyksen ympärillä vaalittavinaan ihan omia etuja, on tietenkin lupa sumuttaa ja vedättää päättäjiä kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Huolestuttavaa on se, miten huonosti suuri yleisö vielä tiedostaa parhaillaan käynnissä olevan talouden rakennemuutoksen syvyyden. Me emme voi säilyttää nykyistä elintasomme myymällä toinen toisillemme Kiinassa tehtyjä tavaroita ja Intiassa räätälöityjä palveluja.

Maailmantalouden kummallisuuksiin kuuluu kuitenkin se, että myymällä näitä tavaroita ja palveluja venäläisille voimme jatkossakin säilyttää edes säällisen elintason.

Venäläisten ostosmatkailu on ja pysyy, jos Lappeenrannassa hintataso ja kaupan palveluiden saavutettavuus voidaan pitää järkevällä tasolla.

Venäläisten ostosmatkailu tuskin loppuu edes Venäjän jäsenyyteen Maailman kauppaliitossa WTO:ssa. Korkeat tullit eivät ole ainoa hintoja nostava tekijä Venäjällä. Sitä paitsi korkeita tulleja kierretään edelleen systemaattisesti niin kutsutulla kaksoislaskutuksella.

Verot ja palkat ovat jopa Pietarin alueella selvästi suomalaista tasoa pinenmpiä. Silti tavarat paikallisissa ostoskeskuksissa maksavat vähintään saman kuin meillä, eikä venäläinen kotimassaan saa ostoksistaan pysyvää 22 prosentin alennusta arvonlisäveron palautuksen muodossa.

Venäjän hämmästyttävän korkea hintataso selittyy todennäköisesti yhteiskunnan kaikille tasoille levinneellä korruptiolle, jolle edes pääministeri Vladimir Putin ei mahtikäskyillään voi yhtään mitään.

Korruption kitkeminen venäläisestä yhteiskunnasta ei puolestaan ole vuoden eikä edes kymmenen vuoden projekti. Siihen menee seuraavat tuhat vuotta. 

Rakennusyhtiö SRV haluaisi rakentaa Leiriin suuren kauppakeskuksen paikallisia markkinoita loistavan kauppapaikkansa ansiosta suvereenisti hallitsevan Prisman viereen.

Suuria hankkeita toteuttamaan erikoistuneen SRV:n hanke osoittaa, että Lappeenranta on edelleen hyvin kiinnostava kauppapaikka. Ilmeisesti liiketilojen tulevien vuokralaisten ja omistajien pääkonttoreissa on tehty samanlaisia laskelmia venäläisten tulevasta ostoskäyttäytymisestä kuin tämän kirjoittajan päänupissakin.

Syvän taantuman keskellä kymmenien miljoonien investointi on oikea onnenpotku Lappeenrannalle. Se tuo alueelle kaivatun pääomaruiskeen, jonka kerrannaisvaikutukset ovat tuntuvat.

Hanketta voi tietenkin myös vastustaa periaatteellisista sysistä. Vetominen keskustan ja Myllymäen tyhjiin liiketiloihin on kuitenkin silkkaa sumutusta ja huuhaata.

Liiketiloja on tyhjillään ennätyksellisen syvän taantuman takia. Toisaalta suuri rakennusinvestointi kannattaa ja pitää tehdä juuri taantuman aikana. Näin paikalliset taloudelliset resurssit saadaan käyttöön. Pelkän periaatteen takia ei rakennusmiehiä saa pitää kortistossa.

Taantuma ei myöskään jatku ikuisesti. Ainakin Venäjän puolella nousu on ilmiselvästi jo alkanut. Se näkee jo jokainen Kuutostien käyttäjä lisääntyneestä rekkaliikenteestä.

Eekoon Prisma sijoittui aikanaan Leiriin demareiden masinoiman kaavoitusfarssin seurauksena. Leiri on osoittautunut myös aivan erinomaiseksi paikaksi jättimyymälälle.

Myllymäen alueen erottaa kaupungin ydinalueesta rata ja Kuutostie. Leiri on taas keskustasta lyhyen kävelymatkan päässä. Leiriin on kantakaupungilta paremmat yhteyden myös autoliikenteelle. Koulukadun jyrkän ylämäen ja rautatien alikulkusillan muodostamaa liikenteellistä pullonkaulaa ei ole.

Luulen, että tämän tosiasian jokainen autoileva lappeenrantalainen tietää omasta kokemuksestaan.  Kuutostieltä Leirin suuntaan ajoa helpottaa puolestaan upouusi Simolantien kiertoliittymä.

Vetyä, perkele

sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Vetytytöt Mirkka Kuosmanen ja Minna Mänttäri. Kuva Kesy/Ari Nakari

Vetytytöt Mirkka Kuosmanen ja Minna Mänttäri. Kuva Kesy/Ari Nakari

Lappeenranta on pieni kaupunki ja pienen kaupungin asukkaina täkäläisillä on tietenkin pienen kaupungin pienen asukkaan  mentaliteetti.

Susanna Kaupin ja Minna Mänttärin Kesylle kirjoittama Vetyä, perkele vastaa hyvin tällaisen junan tuoman omia havaintoja lappeenrantalaisuuden syvimmästä olemuksesta.

Rajat ovat ahtaat. Ne ulottuvat parhaimmillaankin vain 150 metrin päähän Valtakadun ja Kauppakadun risteyksessä. Patologisempiin nurkkapatriootteihin en ole törmännyt edes Imatralla.

Mutta ei se mikään synti ole, tai edes kauhean suuri häpeä. Kyllä lappeenrantalaisuuskin tarjoaa varmasti huikean avaria näköaloja esimerkiksi ihmiselle, joka on syytä tai toisesta sattunut syntymään vaikkapa Kouvolassa tai Kuusankoskella.

Vetyä, perkele on 21 itsenäisestä kohtauksesta koottu esitys. Kauppi ja Mänttäri kirjoittavat hauskaa ja terävää dialogia ja oivaltavaa monologia. Parhaimmillaan teksti yltää purevan satiirin asteelle, mutta tietenkin kaikella rakkaudella. Juuri sopiva annos itseironiaa antaa kokonaisuudelle raikkaan sävyn.

Juuri peiliin katsominen antaa usein kirkkaan näkökulman tämän maailman ikäviin asioihin. Ihmisen minuus koostuu pääasiassa vanhoista vitseistä ja pinttyneistä ennakkoluuloista, kun pintaa vähän raaputtaa, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun yksilön ensimmäisestä rekisteröinnistä on kulunut yli 40 vuotta.

Se ei ole pelkästään lappeenrantalainen ilmiö. Vastasyntyneen ihmistaimen pääkuoren luutuminen kun tahtoo usein jatkua hamaan hautaan asti. Samanlaisen puujalan varassa meistä itse kukin nilkuttaa sitä viimeistä pysäkkiä kohti.

Voi olla, että Lappeenrannasta ja sen ympäristöstä löytyy paljon pihlajanmarjoja, mutta on niitä mansikoitakin.

Jo rakenteensa takia esityksestä tulee tietenkin hieman epätasainen. Koomisten nostatusten ja niiden vastapainona välttämättömien suvantovaiheiden sijoittaminen tuottaa kaksikolle kirjoittajina ongelmia.

Sama pulma kertautuu tietenkin ohjauksessa. Kaupilla on ohjaajana vaikeuksia ajoitusten kanssa. Parhaiten esitys kulkee ennen väliaikaa, mutta sen jälkeen kirjoittajakaksikon sanomisen pakko vie esityksen rytmistä sen parhaan terän.

Eija Iskanius, Tarja Kuorttinen, Mirkka Kuosmanen, V. Hyyryläinen, Kaisu Kärri, Suvi Mikonsaari, Minna Mänttäri ja Leena Soikkeli näyttelevät aivan upeasti. Esityksessä on energiaa ja tekemisen iloa. Se vie katsojankin ihan väkisinkin mukanaan.

Kaikista näyttelijöistä myös näkee ja kuulee, että kokemusta ja näkemystä riittää. Katsoja kiinnittää heti huomiota esimerkiksi taitavaan puhetekniikkaan.

Kesy pyöritti vuosia Linnoituksen kesäteatteria. Luulen että välttämättömyydestä on tehty siellä myös hyve. Kun on näytelty ulkoilmassa eikä otsamikrofoneihin ole ollut ehkä varaa, on panostettu puhetekniikan opiskeluun.

Katsoja kiittää. Tosin se viimeinen silaus taiturimaisen puhetekniikan hallinnassa on tietenkin saatu vasta sitten, kun katsoja ei kiinnitä asiaan enää mitään huomiota.

Tämä joukko pärjää hyvin vaikka ammattiteatterin lauteilla, ja aika usein heitä on vuosien varrella Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttämöllä myös nähty.

Parhaimmillaan Vetyä, perkele on ihan sikahauska. Se kannattaa ehdottomasti nähdä ja kokea. Tällaista herkkua pitää mättää lautaselle aina, kun sitä on tarjolla. Nauraminen tekee hyvää sekä sielulle että pallean lihaksille.

Täällä Pohjantähden alla

lauantai 5. joulukuuta 2009

 

Ilkka Koivula on hieno valinta Akseli Koskelan rooliin. Kuva Artista Filmi

Ilkka Koivula on hieno valinta Akseli Koskelan rooliin. Kuva Artista Filmi

Elokuvia oppii ohjaamaan ohjaamalla elokuvia. Metodi on kallis ja Timo Koivusalon kohdalla se on käynyt aika monta kertaa myös hänen elokuviensa katsojien hermoille enemmän kuin olisi kohtuullista.

Mutta elokuvista oppii paljon myös elokuvia katsomalla. Luulen, että Koivusalo on katsonut tarkkaan ja moneen kertaan parhaat westernit.

Koivusalon Täällä Pohjantähden alla –elokuvassa Väinö Linnan  suurromaanin ympärille syntynyt mytologia on saanut uudet puitteet. Tarina on irronnut historiallisista kehyksistään ja muuttunut jonkinlaiseksi eeppiseksi tragediaksi,  jossa punanahat ottavat mittaa kalpeanaamoista alan parhaiden perinteisen perinteiden mukaisesti.

Tarinan keskiössä ei ole enää historiallinen ”totuus” Suomen sisällissodasta, jota joskus on sanottu myös torppareiden sodaksi, vaan sankaruus.

Koivusalon Pohjantähteet siis on kuin onkin uusi 2000-luvuvun tulkinta jo kuluneeksi kalutusta aiheesta, aivan toista maata kuin Radio ykkösellä parhaillaan pyörivä kuunnelma Täällä Pohjantähden alla.

Koivusalon elokuvan yhdennäköisyys Edvin Laineen vuonna 1967 ohjaaman Täällä Pohjantähden alla -elokuvan kanssa johtuu lähinnä näköharhasta ja tuotantotiimin rahapulasta. Laine jakoi Linnan trilogian kahdeksi leffaksi ja samaan ratkaisuun on suurhankkeen taloudellisia riskejä minimoidakseen joutunut turvautumaan myös Koivusalo.

Viime vuosisadan puolella Linnan trilogiasta kanonisoitui historiallinen totuus luokkasodasta ja sitä seuranneesta marssista kohti sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa. Romaanijärkäleen lukijoilta ja Laineen elokuvan katsojilta tahtoi väillä unohtua kokonaan, että kysymys on kuitenkin vain romaanista, fiktiivisestä taideteoksesta.

Uusi sukupolvi voi katsoa Koivusalon elokuvaa, vaikka ei olisi koskaan edes kuullut Väinö Linnan nimeä. Oikeastaan se, että kirjan tarina tai oikeammin tarinat ovat niin läpikotaisin tuttuja, häiritsee Koivusalon elokuvan katsomista.

Leffa toimii ihan hyvin myös täysin itsenäisenä teoksena. Suomen itsenäistyminen, vuosisadan alun torpparikysymys, työväenliikkeen synty ja taistelu kahdeksantuntisesta työpäivästä jäävät hyvin elokuvassa pelkiksi viittauksiksi.

Se ei ole välttämättä huono asia. Linnan tarina ikään kuin riisutaan sen päälle vuosikymmenten aikana kerääntyneestä poliittisesta painolastista.

Koivusalon elokuvan voima perustuu hyvään näyttelijätyöhön. Useimmat roolivalinnat ovat todella onnistuneita. Intensiivinen näytteleminen myös pitää yllä elokuvan jännitettä. Elokuva on pitkä. Se kestää yli kolme tuntia, mutta sen intensiteetti kestää loppuun asti. 

Koivusalo on valinnut elokuvan esteettiseksi tyylilajiksi naturalismin. Sekin on onnistunut ratkaisu. Se etäännyttää katsojaa siitä realismista, jolla esimerkiksi Laine yritti omassa elokuvassaan Linnan romaania kuvittaa.

Linnan kieli on jo valmiiksi niin huikean visuaalista, että sitä on turha yrittää sellaisenaan jäljentää. Kuten Peter von Bagh aikoinaan sanoi, Linnan romaani Tuntematon sotilas on edelleen paras elokuvaversio Linnan romaanista Tuntematon sotilas.

Sama pätee varmasti Pohjantähti-trilogiaan.

Elokuvan epookissa, työn kuvauksissa ja taistelukohtauksissa on tietenkin toivomisen varaa. Mutta köyhän pitää olla nöyrä myös näissä asioissa.

Voi olla, että Koivusalo on halunnut visuaalisilla ratkaisuillaan myös korostaa vuosisadan alun maattoman väestön elämän kovuutta. Äärettömän raskas ruumiillinen työ varmasti vanhensi ihmisiä ennen aikojaan ja samasta raadannasta siksi myös se herraviha, jonka kaikuja me vieläkin kuuntelemme.

Minua roolihahmojen tieten tahtoen tehty vanhentaminen häiritsi ensin, mutta se muuttui äkkiä myös hyvin kiinnostavaksi elementiksi elokuvassa. Se etäännytti minut katsojana Linnan tuttuakin tutummista hahmoista ja vanhoista luutuneista käsityksistä.

Koivusalon tarinassa myötätunto on inkkareiden puolella. Hahmojen kirkasotsaisuus ja tietynlainen yksiulotteisuus ei ole suoraan Linnan kirjasta, vaan juontaa juurensa pikemminkin elokuvan lajityypin vaatimuksista. Koivusalon elokuvassa ”jalot villit” taistelevat olemassaolostaan sivistyksen tuomaa pahuutta ja kaksinaamaisuutta vastaan.

Joillekin Koivusalon leffa on tuonut mieleen vanhat SF-filmit. Minusta se muistuttaa kyllä enemmän jonkinlaista käyhän miehen pastissia Hollywoodin parhaista länkkäreistä. Se on Koivusalon eastern Tanssii punikkien kanssa.

Käsite postmoderni on rypenyt niin syvällä kaikenlaisessa kvasifilosofisessa paskassa, ettei tee mieli sanoa Koivusalon elokuvan olevan sitä itseään. Mutta kuka ihan tosissaan odotti jotain uutta 2000-luvun näkökulmaa 60-luvun yleishumaaniin vasemmistolaisuuteen tai sitä seuranneeseen 70-luvun kivikasvoiseen taistolaisuuteen?