- Treenattu ja fyysinen Punkka pystyy nostamaan erittäin vaativan slapstick-komiikan aivan omalle tasolleen. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri
Ammattimiehenä Renvall myös tietää, että hauskan tekeminen on kuolemanvakavaa puuhaa. Renvallin musiikkipotpurissa Reino ”Repe” Helismaa kokee sen klassisen väärinymmärretyn taiteilijaneron kohtalon.
Kaiken lisäksi tämä tarina on tosi.
Ammattimiehiä ja osaavia naisia löytyi torstaina myös Veeran kamarin näyttämöltä. Teatterin Seppo Kaisanlahdesta, Heikki Pirhosesta, Jussi Johnssonista, Samuli Punkasta, Reijo Kanervasta ja Sirja Saurosesta irtoaa paljon osaamista ja aitoa lavasäteilyä, kun ilmaisua ei kahlitse ohjaajan kouristuksenomainen sanomisen pakko.
Kokonaisuuden kuorruttavat lapset Saimi Kaisanlahti ja Eino Kaisanlahti. Valloittavan mutkattomasti esiintyvä kaksikko korostaa esityksen ympärilleen huokumaa läheisyyden ilmapiiriä. Melkein perhejuhlastahan tässä on kysymys eikä tämä perhe ole se pahin.
Kontakti esiintyjien ja yleisön välillä syntyi kuin itsestään ja vauhti sen kuin parani, kun kaikki olivat päässeet kunnolla kyytiin mukaan. Kokemus vuorovaikutuksesta oli hieno.
Aivan erikseen tekee mieli kehua tässä Punkkaa. Treenattu ja fyysinen Punkka pystyy nostamaan erittäin vaativan slapstick-komiikan aivan omalle tasolleen.
Päivänsäde, minä ja menninkäinen on näyttelijä Anne Niilolan esikoisohjaus. Niilolan kokemukset Suomea kiertävän vapaan teatteriryhmän näyttelijänä näkyvät esityksessä. Hän osaa kääntää käytettävissä olevien resurssien niukkuuden esityksen vahvuudeksi.
Kun ei ole varaa orkesteriin, näyttelijät soittavat Helismaan biisit itse. Kaikki kappaleet eivät mene välttämättä ihan viimeistä piirtoa myöten nuotilleen, mutta se vain korostaa esityksen tematiikkaa. Näytelmän roolihahmojen esikuvat Helismaa, Tapio Rautavaara, Esa Pakarinen ja Masa Niemi olivat kaikki viihteen saralla itseoppineita mestareita.
Esikoisohjaajaksi Niilolalta on onnistunut myös se komedian kannalta kaikkein tärkein eli oikea-aikainen ajoitus hienosti. Esityksellä on hyvä rytmi, esimerkiksi Meksikon pikajuna ryskii raiteillaan suorastaan riemukkaasti. Toisaalta myös esityksen sisällön kannalta oleelliset suvantokohdat ovat saaneet riittävästi tilaa.
Todellinen huumori saa kaikupohjansa elämän rajallisuudesta. Kuten Juice Leskinen -vainaa aikanaan riimitteli, elämästä ei selviä hengissä, ei ainakaan meidän jengissä. Tällaisessa jengissä pyörivät aikanaan myös Helismaa ja kumppanit.
Tänään Suomea oman onnensa seppinä kiertävät muusikot ja taiteilijat eivät enää näe vilua ja nälkää. Renvallin teksti ja Niilolan napakka ohjaus kertovat kuitenkin hyvin miten karua tällainen kiertue-elämä voi yhä olla.
Heti sodan jälkeen 50-luvun ja vielä 60-luvun Suomessa, jonne Renvall on syöpään kuolevan Helismaan viimeiset vaiheet sijoittanut, elämä oli tietenkin vielä karumpaa. Ennen sotia, 30-luvun pulakauden aikana syrjäseuduilla ja köyhien joukossa nähtiin jopa nälkää, mistä Esa Pakarisen oma elämänhistoria on hyvä esimerkki. Riisitauti ja keripukki eivät olleet tuolloin täysin tuntemattomia asioita maassamme.
Se pistää ajattelemaan myös sitä syvää juopaa, joka tuolloin vallitsi kulttuurieliitin ja tavallisen rahvaan välillä. Meidän päivinämme tämä sama juopa on jälleen kasvussa. Törky on yhä törkyä varsinkin internetissä. Suomalaisella sivistyneistöllä, vaikka se pääluvultaan on nyt aivan eri luokkaa kuin 50 vuotta, on edelleen vaikeuksia nähdä, millainen paikka tämä ihmisten maailma oikeasti on.
