Sängyssä tapahtuu. Jarmo Kolehmainen (Fjodor Kulygin), Sirja Sauronen (Maša), Sanna Kemppainen (Olga) ja Ilona Pukkila (Irina) Lappeenrannan kaupunginteatterin Kolmessa sisaressa. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Loma Graphics Oy
Nuoren Janne Saarakkalan mielessä lienee liikkunut eeppinen teatteri, kun hän on lähtenyt ohjamaan Lappeenrannan kaupunginteatterille Anton Tšehovin Kolmea sisarta. Resepti on kuin suoraa Bertolt Brechtin keittokirjasta.
Brechtin dramaturgiassa katsoja pyritään etäännyttämään näyttämön tapahtumista. Tärkeätä ei ole eläytyminen, vaan ajattelu.
Minunlaiseni teatteri-intoilijan kannalta Saarakkalan esikoisohjaus Lappeenrannassa on siis oikein kiinnostava tapaus. Sitä piti oikein odottaa vesi kielellä.
Metodissa on kuitenkin vaaransa. Siinä menetetään helposti teatterin vanhin valtti, illuusio voimakkaasta läsnäolosta.
Myös Saarakkalan järkeily lipsahtaa vielä tällä kertaa niin kutsutun sumean logiikan puolelle. Saarakkalan kalastelee sattumia tietoisuuden kirkkaista vesistä muun muassa jättikokoisella tekopeniksellä.
Se ei ole kaksinen täky. Sovituksen eroottisilla fantasioilla lienee lopulta kovin vähän rajapintaa eteläkarjalaisen normiyleisön mieltymysten kanssa. Ohjaajalle itselleen ne voivat tietenkin olla hyvinkin tärkeitä.
Käsiohjelmassa Saarakkala kertoo työstäneensä Kolmea sisarta vuonna 2002 Kajaanissa Kristian Smedsin vetämässä teatterityöpajassa. Hän kutsuu tätä viikon komennusta henkilökohtaiseksi mestariluokakseen.
Smedsin dramaturgialle tyypillinen älyllinen virtuositeetti puuttuu kuitenkin vielä tämän nuoren ohjaajan otteista. Ajattelu, jota Saarakkala Kolmen sisaren katsojille tyrkyttää, on vielä luvalla sanottuna vähän keskenkasvuista.
Savolaisten mielestä hyvin meinattu on jo puoliksi tehty. Lappeenrannan kolme sisarta lienee tyyppiesimerkki siitä, mitä huonosti meinatusta projektista tulee.
Esityksen sovitus on jäsentymätön ja sen vuoksi myös näyttelijät ovat täysin hukassa rooliensa kanssa. Katsojalle tulee nopeasti tunne, että näyttelijät yrittävän näytellä heille täysin vieraalla kielellä, jonka todellisia merkityksiä he eivät ymmärrä.
Tšehov pyörittää Kolmen sisaren tarinaa tiiviisti niin kutsutun perimmäisen kysymyksen ympärillä. Aikalaistensa tavoin Tšehovin käsitys todellisuuden luonteesta on kovasti idealistinen.
Tällaista filosofista pohdintaa Kolmessa sisaressa harrastetaan varsinkin näytelmän neljännessä näytöksessä siinä vaiheessa, kun kaksi ja puolituntisen esityksen uuvuttaman katsojan idealismi on jo kääntynyt ihan takapuolituntumalla materialismin puolelle.
Puutunut ahteri todistaa vastaansanomattomasti, että ainakin painovoima on varmasti olemassa katsojan tajunnasta riippumatta. Tekstin metafyysinen ulottuvuus kääntyy päälaelleen. Olemme ihan oikeasti teatterissa, mutta meistä ei vain tunnu siltä.
Kolmessa sisaressa Moskova on paikka, jonne ihminen ei voi koskaan päästä. Se on siis vähän samanlainen paikka kuin teatteri-intoilijan taivas tällaiselle lappeenrantalaiselle löylynlyömälle.
Tšehov laittaa kuitenkin näytelmänsä Olgan ja Irinan kertomaan myös sen, mikä on hänen mielestään se toiseksi paras vaihtoehto, kun täydellisyyttä ei voida saavuttaa. Pitää tehdä joka päivä lujasti työtä aamusta iltaa.
Siitä se toinen todellisuus lähtee. Tosin en tiedä, miten tiukan aikataulun puitteissa näytelmää on harjoiteltu esityskuntoon. Aika tekijöiltä on joka tapauksessa loppunut kesken.
Saarakkala on varmasti sekä lahjakas että kunnianhimoinen ohjaaja. Saarakkalan teatteriestetiikan lähtökohtana on tällä kertaa tyhjä tila ja ainakin tässä tapauksessa äärimmäisen niukka lavastus natsaa hyvin yhteen näytelmän sisällön kanssa.
Parhaimmillaan esitys oli väliajan jälkeen alkavassa neljännessä näytöksessä. Hitaasti kiiruhtavalle maailma on kamala paikka ja se varmaan selittää myös näyttelijöiden epätoivon tšehovilaisen filosofoinnin kanssa.
Apuun tulee myös Tšehovin väkivahva teksti. Se repii näytelmän puoliväkisin sen alkuperäisille juurille 1800-luvun venäläisen yläluokan elämäntapaan, joka kuten tiedämme, on täynnä kaihoa ja kaipausta sitä saavuttamatonta kohtaan.
Biologisena olentona ihminen on tietenkin ollut ihan samanlainen olento 1800-luvulla kuin nytkin. Eroja voi havaita lähinnä kulttuuriksi kutsutun kotkotuksen muodoissa.
No yhden merkinnän Saarakkalan Todellisuuden tutkimuskeskuksen kirjoihin voi varmaan Kolmen sisaren perusteella tehdä. Tämän päivän narsismin läpitunkemat ihmiset eroavat edellisten vuosisatojen ihmisistä vain siinä, että eettisesti arveluttava käytös ja suoranainen moraalittomuus eivät enää ole vain rikkaiden ihmisten yksioikeus.
Tosin tekisi mieli väittää, että ainakin Kaj Chydenius ja Gösta Sundqvist, jotka ovat päässeet biiseillään koristelemaan Kolmea sisarta, ovat molemmat meidän oman aikamme eettisesti vahvoja ja moraalisesti esimerkiksi kelpaavia ihmisiä.
Saarakkala on ryhmineen tarttunut resursseihin nähden liian vaikeaan tyylilajiin. Lopputulos on mitä todennäköisimmin teatterin katsojalukujen ja talouden kannalta grande katastrof.
Se on tietenkin kurjaa, mutta toisaalta lahjakkaille ihmisille pitää antaa ilman mutinoita oikeus myös epäonnistua. Epäonnistumisista rakentuu vähitellen se kivijalka, jolle myös Saarakkala voi pystyttää ryhmineen ne tulevat teatteritaiteen mestariteokset.
Kyllä pojassa on potkua ja potentiaalia vielä todellisiin mestariteoksiin.
