Kuukausiarkisto syyskuu, 2009

Mental Finland

torstai 17. syyskuuta 2009

mentalfinland1.JPG

Voittamaton Juhan Ulfsak taistelee esityksen alussa Euroopan unionin joukkoja vastaan. Smeds Ensemble/Bart Grietens

Esityksen omien kotisivujen mukaan Mental Finland on surrealismin sävyttämä musta komedia, jossa taistellaan taiteen, näyttämön ja lopulta maailman herruudesta.

Kansallisteatterin ensi-illassa Smeds Ensemble haastoi katsojan ottamaan matsia jo käsiohjelmassa. Heti ensimmäiselle aukeamalle on painettu sitaatti, joka kertoo, ettei tässä ole mitään henkilökohtaista, kysymys on vain taiteesta.

Se osui. Mikäpä sitä olisi vähemmän henkilökohtaista kuin taiteen kokeminen, puhumattakaan taiteen tekemisestä?

Ainakin minun kohdallani Mental Finlandin aiheuttama katarsis oli ja on edelleen monta luokkaa voimakkaampi kuin se helpotus, jonka nurkan takana piipahtaminen ankaran pissahädän yllättäessä antaa viimeksi mainitus kättelyn merkitystä suinkaan väheksymättä.

Mental Finland on laitettu kokoon lyyrisen kauniista, pallealihaksia repivän hauskoista ja banaalisuuteen tai pitäisikö sanoa banaanisuuteen asti groteskeista kohtauksista. Kokonaisuus on todella vaikuttava. Tunnetasolla se iskee suoraan sydänalaan ja heittää alusta asti sekä katsojan aistit että aivot ylikierroksille.

Välipuheena sanon jo tässä, että Mental Finland on ehdottomasti jokaisen sen tekemiseen uhratun euron arvoinen. Esityksessä on mukana taiteilijoita 11 eri maasta ja tämän huipputaitavan ryhmän käsissä teatteri näyttää todellisen mahtinsa.

Kaiken lisäksi esitykseen käytetyt reilu puoli miljoonaa euroa ovat tuottaneet huikeita innovaatioita teatteritaiteen tulevaisuuden tarpeisiin.

Syvällä rämäkän pinnan kulkee myös jokin hyvin surumielinen pohjavire. Tässä mielessä esityksessä on jotakin samaa kuin Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaamissa Tuntemattomassa sotilaassa Jumala on kauneus –näytelmän uusintaversiossa.

Ilmeisesti Smedsin maailmankuva ja ennen kaikkia käsitys ihmisestä ja hänen mahdollisuuksistaan ovat vuosien varrella muuttuneet. Armon mahdollisuuteen uskovasta vapahtajasta on kehkeytynyt julistaja.

Mental Finlandin armottomassa maailmassa armosta ei enää ole tietoakaan. Olemme jääneet oman kulttuurimme luomaan satimeen kuin täi tervaan.

Tämän päivän suomalaiset eivät tänään nauti vain konjakkia edustajiensa välityksellä. Koko elämä häilyy jossakin median ja viihdeteollisuuden luomassa fiktiivisessä keinotodellisuudessa.

Tuntemattoman sotilaan ympärillä käyty teatterisota on ehkä kuitenkin lyönyt pienen haavan myös Smedsin. Mental Finlandissa se kuitataan naurulla.

Tuntemattoman sotilaan paheksujat paheksuivat muun muassa sitä, että esityksen lopussa ammuttiin Muumimamman lisäksi tunnettujen poliitikkojen kuvia.

Mental Finlandissa kidnapataan ja sitten lahdataan koko ensi-iltayleisö. Yleisön kimppuun käyminen on periaatteessa suurin majesteettirikos, mihin teatterintekijä voi ylipäätään syyllistyä. Tosin tällä kertaa vakavin katsojan terveyttä oikeasti vaarantava uhka on nauruun tikahtuminen.

Smeds on kieltänyt systemaattisesti teostensa poliittisuuden. Hän on korostanut, että kysymys on taiteesta. Mutta jos keisarilla ei ole vaatteita, totuuden kertominen on tietenkin myös poliittinen kannanotto, vaikka se tulisi leikki-ikäisen lapsen suusta.

Mental Finlandin antama kuva Euroopan henkisestä tilasta ei ole mitenkään mieltä ylentävä. Saamme kohta sanoa hyvästi runollisuudelle, herkkyydelle ja lopulta kaikelle inhimillisyydellä. Kaikki on jo nyt myytävänä eikä vasta vuonna 2069, johon Smeds kumppaneineen antiutopiansa sijoittavat.

Toisaalta Smeds Ensemblen esityksessä on niin valtavan paljon tasoja, että sitä on turha yrittää yhdestä näkökulmasta tehdyllä analyysissa luokitella ja niputtaa johonkin joukkoon.

Smeds Ensemblen taiteilijat käyttävät populaarikulttuurin kuvastoa suvereenilla tavalla. Yksityiskohtia ja erilaisia koukkuja on niin paljon, että kaikkien havaitseminen ylittää tällaisen tavallisen katsojan havaintokyvyn ja perehtyneisyyden antamat mahdollisuudet.

Tavaton runsaus on tuttua Smedsin aikaisemmista ohjauksista. Ville Hyvösen teatterin tarpeisiin kehittämä videotekniikka laajentaa kaiken lisäksi näyttämötilan kauas sen fyysisten rajojen ulkopuolelle.

Ari Nummisen koreografia lomittuu täydellisesti esityksen kokonaisuuteen. Itse asiassa katsojat viedään sisälle esitykseen juuri tanssin avulla ja jo tämä ensimmäinen kohtaus on aivan lumoavan kaunis.

Yhden esityksen bravuureista tekee Hannu-Pekka Björkman, joka esittää kotimaansa vainoja Suomeen pakenevaa maahanmuuttajaa, joka tosin puhuu täysin keksittyä kieltä.

Kielivaikeudet ja halu itsepintaisesti pitää kiinni omasta kulttuurista saattavat tämän puheliaan kaverin nopeasti konfliktiin metallisessa kontissa majaansa pitävän suomalaisten heimon kanssa.

Hahmo on ensin tavattoman koominen ja sitten hyvin traaginen. Aika äkkiä itsensä aluksi kipeäksi nauraneen katsojan on pakko kysyä itseltään mille minä oikeastaan nauran?

Missä on näyttämöllä näkemämme rajun aggression samaistumispiste? Ainakin kohtaukseen on sisällytetty viittauksia islamilaiseen kulttuurin tavalla, joka laittaa pohtimaan omia perimmäisiä asenteita.

Suomalaisella aksentilla äännetty fingelska, sauna, joulupukki ja pieruhuumori mahtuvat hyvin tämän erittäin vakavasti otettavan esityksen raameihin. Merkitykset ovat aivan muualla kuin perinteisessä puskafarssissa.

Pitää kysyä, mikä on tämä viimeisten vapaiden suomalaisten heimo? Tai perhe, kuten Juhan Ulfsak kutsuu tätä ”ehtaa suomalaista yhteisöä”. Keitä nämä teräskontissa majailevat maalaiset oikein ovat?

Jos esityksen viimeiset kohtaukset ovat taistelua taiteen herruudesta, siis kulttuuripoliittinen kannanotto, sen kritiikki on rajua.

Täysin sisäsiittoisessa yhteisössä homma menee pakostakin tumputtamiseksi ja kyvyttömyyttä aitoon vuorovaikutukseen vain korostaa se, jos oman itsetyydytyksessä kalun hinkkaamiseen käytetään jonkun toisen ihmisen sukuelimiä.

Voidaanko meitä lunastaa tästä häpeästä enää edes kivittämällä ja ristiinnaulitsemalla kovasti Kalle Holmbergin näköinen joulupukki?

Niin tai näin me Suomen ensi-illan katsojat saimme nähdä täysin ainutkertaisen esityksen myös siksi, että Kansallisteatterin suuren näyttämön nostolaitteet tekivät tenän vain puoli tuntia ennen esityksen alkua.

Voittamattomien suomalaisten heimo taikajuomineen ei laskeutunut teräskontissaan keskuuteemme jostakin yläilmoista. Emme siis saaneet tietää, miten huikea on tämän esityksen vertikaalinen ulottuvuus. Olen kuitenkin varma, että mistään oleellisesta emme jääneet paitsi. Mental Finland on teatteriesitys, jonka varmasti muistaa lopun ikäänsä.

Skavabölen pojat

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

pojat_autossa.jpg

Zaida Bergroth on löytänyt elokuvaansa mahtavia kakaroita. Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila tulkitsevat upeasti Skavabölen Rupertia ja Evertiä poikaikäisinä. Kuva FS-Film/Jolle Onnismaa

Skavabölen pojat on esikoisohjaukseksi suorastaan häkellyttävän kypsä ja eheä työ. Sen erinomaisuutta ei ole turhaan hehkutettu. Zaida Bergroth on ohjaaja, jonka nimi kannattaa painaa mieleen.

Elokuva perustuu Antti Raivion kirjoittamaan menestysnäytelmään.

Bergrothin hieno elokuva alleviivaa hyvän käsikirjoituksen merkitystä. Ilmeisesti todella kertomisen arvoiset tarinat ovat harvinaisuuksia, joita ei jokaisen aloittelevan ohjaajan ulottuville satu.

Tässä tapauksessa Bergroth on yhdessä Raivion ja Jan Forsströmin kanssa työstänyt Raivion näytelmästä käsikirjoituksen, jossa koskettava tarina on käännetty elokuvan kielelle. Bergrothin elokuva pojat ei ole filmattua teatteria.

Tuotantotiimi on löytänyt elokuvan lapsirooleihin mahtavan hyviä lapsinäyttelijöitä. Heitä tukevat aikuisten rooleissa suomalaisen teatterin vahvat nimet Leea Klemolasta Eila Roineeseen ja Martti Suosalosta Tommi Korpelaan.

En tiedä miten paljon Raivion kirjoittama näytelmä liittyy hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa. Vakuuttava se on joka tapauksessa. Sakavabölen pojat on niitä elokuvia, jotka itkettävät ja naurattavat vuorovedoin. Se on elämys.

Todellisuus ja fantasia sekoittuvat tarinassa juuri niin kuin ne lapsuudessa vain voivat sekoittua. Tarinan poikia lasina näyttelevät Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila ovat unohtumaton parivaljakko. Rupertia ja Evertiä aikuisuuden kynnyksellä näyttelevät Lauri Tilkanen ja Iiro Panula jäävät hieman etäisemmiksi hahmoiksi.

Näin vakuuttavasti lapsuutta ja sen päättymistä on kotimaisessa elokuvassa kuvattu viimeksi varmaan silloin, kun Mikko Niskasen Pojat 60-luvulla tuli ensi-iltaan.