Kielipuolen päiväkirja

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Maanmainiot näyttelijät Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä loistavat Mika Kaurismäen elokuvassa toisiaan raatelevana avioparina. Kuva SF Film/Jami Granström
Ohjaaja Mika Kaurismäen trillereissä ja tie-elokuvissa on samanlaista vauhdin hurmaa ja vaaran tuntua kuin kurviin jarruttavassa etanassa.

Olen nauttinut niistä kaikista, varsinkin Kaurismäen varhaisimmista, Suomessa filmatuista elokuvista. Esimerkiksi Kaurismäen Arvottomat ei jätä vielä tänäänkään ketään vanhaa hämyä täysin kylmäksi

Haarautuvan rakkauden talossa tyylilaji on vaihdettu farssiksi. Tarina etenee nytkin varsin verkkaisesti, mutta sen käänteet ovat hauskoja. En ole nauranut elokuvateatterissa yhtä makeasti pitkään aikaan.

Mainiot näyttelijät Hannu-Pekka Björkman, Elina Knihtilä, Kati Outinen, Kari Väänänen, Irina Björklund, Kari Heiskanen, Sakari Kuosmanen ja kumppanit ottavat kaiken irti Petri Karran samannimiseen esikoisromaaniin perustuvasta käsikirjoituksesta.

Karra on esikoiskirjailija, mutta ei mikään untuvikko. Hänellä on pitkä kokemus elokuvien käsikirjoittajana, mikä näkyy.

Karra ja hänen kanssaan käsikirjoituksen kirjasta vääntäneillä Kaurismäellä ja Sami Keski-Vähälällä on myös sanottavaa ihan saarnaksi asti. Ankea perhehelvetti voi jatkua sukupolvesta toiseen ellei kenessäkään ole jossakin vaiheessa tarpeeksi miestä tai naista katkaisemaan tätä kierrettä.

Tähän perustuu varmasti myös tapa, jolla Kaurismäki ja kumppanit lopettavat tarinansa. Tässä raadollisessa maailmassa todella tärkeät jutut ovat ihan oikeasti naiivin yksinkertaisia.

Ehkä eniten häiritsi elokuvan tarinan tuttuus. Olen varma, että olen aikaisemminkin nähnyt jutun, jossa eroa tekevä aviopari juuttuu toisiinsa vaikeasti myytävän asunnon takia ja alkavat kiusata toisiaan uusilla todellisilla ja keksityillä suhteilla.

No ”taistelevat Virtaset” ovat television sketsiviihteen vakiokalustoa sekä meillä että muualla.

Haarautuvan rakkauden talo on pieni elokuva, mutta jollakin tavalla merkillisen katsomiskokemuksen siitä tekee Rauno Ronkaisen kuvaus. Siinä on jotakin rumankaunista ja maagista. Jäin elokuvan jälkeen pohtimaan oikein tosissani tuota värien, valojen ja varjojen maailmaa.

Ja tavallaan samaa lumoa on Karran kirjoittamassa dialogissa. Se on sekoitus August Strinbergin tyyliin kirjoitettua raatelua ja televisioviihteestä tuttua kevyttä hömppää. Katsojaa vedetään alta lipan niin että tukka pöllyää.

Kirjoittajan tavoin monet ahkerasti vesillä liikkuvat ovat huomanneet Pien-Saimaan rehevöitymisen. Kuva Harri Laamanen

Keskustelu Pien-Saimaan rehevöitymisestä näyttää jälleen juuttuvan eipäs-juupas -kinasteluksi.

Valoa viemäriputken päässä alkaa tosin näkyä siinä mielessä, että kinastelun osapuolet näyttävät olevan liikuttavan yksimielisiä siitä, että parasta olisi rakentaa kanava ja uusi pumppaamo Kolhonlahdesta Kolinlahteen ja kierrättää kaikki ongelmat tämän uuden keinotekoisen virran mukana läntisestä Pien-Saimaasta Suur-Saimaaseen.

Lappeenrannan kaupungin omaan juomavesialtaaseensa laskemat jätevedet ovat silloin poissa silmistä ja poissa mielestä.

Vaikka tietoa sanotaan olevan nyt ”riittävästi”, yllätyksenä saattaa tulla viranomaisten nihkeä suhtautuminen. Hankkeen vaatima lupa vesioikeudelta ei heltiä noin vain.

Todennäköisemmin asiasta tulee vähintään yhtä kimurantti kysymys, kuin kaupungin hankkeesta jatkaa edelleen jätevesilaitoksen purkuvesien pumppaamista Rakkolanjokeen.

Kierrätysmiehiltä on ehkä unohtunut se, että myös Lappeenrannan naapureilla Suur-Saimaan puolella on asiassa puhe- ja esitysoikeus.

Tyypillistä lienee myös se, että Lappeenrannan Vesi Oy:n edustajat kieltävät systemaattisesti kaikki ongelmat, tai jos ongelmia on, ne ovat kokonaisuuden kannalta korkeintaan marginaalisia.

Sunnuntaina lehdessä Lappeenrannan veden suunnittelupäällikkö Arvi Seppänen osoittaa syyttävän sormensa kaupungin koiranomistajien suuntaan Hänen mukaansa hulevesien mukana Pien-Saimaaseen hulahtava uloste on sadevesien mukana huuhtoutunutta koirankakkaa.

Totta tietenkin on, että vastuuttomat koiranomistajat jättävät lemmikkiensä pökäleet kadulle maatumaan. Mutta samaan paikkaan jäävät myös kissojen, citykettujen ja alati kasvavan kaupunkijänisten joukon jätökset, rotista ja muista pienemmistä jyrsijöistä nyt puhumattakaan.

Tiettävästi mikään edellä mainituista nelijalkaisista ei kuitenkaan käytä vessapaperia peräpeilinsä siistimiseen tämän tärkeän toimituksen jälkeen.

Itse hankin joskus 70-luvun alussa opiskelurahoja Ylöjärven kunnan vesilaitoksen palveluksessa alimman palkkaluokan viemärityöläisenä. Aika monta viikkoa tuosta unohtumattomasta kesästä kului eräällä jätevesipumppaamolla. Yritin lippoa pumppaamon altaaseen valunutta jäteöljyä talteen käytettyjen kondomien, vessaperin, kakkapökäleiden ja muun törkyisen rojun seasta.

Työ oli vaarallista, koska maan sisällä, betonikannen alla sijaitseva jätevesiallas täyttyi nopeasti ja alkoi tulvia yli rankkasateen aikana. Pumput eivät jaksaneet pumpata kaikkia altaaseen virrannutta sadevettä edes silloin kun ne toimivat. Ukkosella tyypillisen sähkökatkon aikana allas tulvi hetkessä yli.

Olen aika varma, että myös Lappeenrannassa ainakin osa jäteveden pumppaamoista on toteutettu samalla tavalla. Jäte- ja hulevedet kulkevat eri putkissa vain lähimmälle pumppaamolle asti. Siellä ne sekoittuvat toisiinsa. Rankkasateen tai sähkökatkoksen aikana nämä altaat tulvivat yli, ja ylivuoto valuu tai oikeammin valutetaan hulevesiputkia pitkin Pien-Saimaaseen, kun muutakaan konstia ei ole.

Ukonilma ja rankkasateet eivät ole mikään täysin poikkeuksellinen tapaus Suomen suvessa, vaan säännöllisesti toistuva luonnonilmiö.

Ja yhtä säännöllisesti Lappeenrannan veden putkistoista valuu suuria määriä ulosteita sisältävää jätevettä esimerkiksi Sammonlahteen ja sitä kautta meidän yhteiseen juomavesialtaaseen Sunisenselälle.

Kysymys ei ole siis olosuhteiden pakosta, vaan täysin tietoisesta valinnasta.

Kollegat Mari Pajari ja Maija Vehviläinen ovat juttuaan varten kaivaneet jostakin tiedon vuonna 1987 tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan hulevesien osuus oli tuolloin 15 prosenttia läntisen Pien-Saimaan fosforikuormituksesta.

Varsin tuoreena lappeenrantalaisena en tunne kyseistä tutkimusta. Tosin ihmettelen, miten moiseen osuuteen on päästy, kun samassa jutussa Saimaan vesiensuojeluyhdistyksen toiminnanjohtaja, limnologi Pena Saukkonen sanoo, ettei hulevesien tai ojavesien vaikutusta ole koskaan tutkittu kattavasti.

Ainakin Lappeenrannan kaupunki on reilussa 20 vuodessa kasvanut valtavasti. Pelkästään uusia katuja ja pysäköintialueita on päällystetty asvaltilla vuoden 1987 jälkeen satoja hehtaareja ja samassa suhteessa ovat tietenkin lisääntyneet kaupungin viemäriverkostoa kuormittavat pintavedet.

Vesi kuin ei imeydy asvaltin läpi maaperään.

Maanviljelys on tutkitusti Suomen suurin vesistöjen kuormittaja. Maanviljelijät ovat kuitenkin viime vuosina pyrkineet ihan tosissaan vähentämään ravinteiden valumia pelloilta.

Tähän heitä on kannustanut paitsi valistus myös viime vuosina lähes pilviä hiponut lannoitteiden hinta. Myöskään viljelypinta-alat eivät viime vuosina ole Pien-Saimaan valuma-alueella lisääntyneet, pikemminkin päin vastoin.

Itse olen varma, että Lappeenrannan kaupunki on ykkösepäilty, kun etsitään syyllistä Pien-Saimaan alati kiihtyvään rehevöitymiseen.

Varmaa tietoa tästä ei ole kellään ja se, ettei tätä tietoa ole, on koko Pien-Saimaan levämysteerin suurin arvoitus.

Kaakkois-Suomen ympäristökeskus haki jo vuonna 2000 ympäristöministeriöltä määrärahaa, jonka turvin asia olisi perusteellisesti tutkittu. Tätä rahaa ei ole tähän päivään mennessä tullut, vaikka sitä on sitkeästi haettu yhä uudelleen.

Tätä on vaikea ymmärtää. Juuri ympäristöministeriön pitäisi valvoa tässä maassa näitä asioita.

Lappeenrannan veden edustajien asenteet asian suhteen ovat ymmärrettäviä. Viemäriverkostoon pitäisi investoida nopeasti jopa kymmeniä miljoonia euroja, jotta jätevesien ylivuodot Pien-Saimaaseen saataisiin loppumaan.

Sama pulma on tietenkin myös kaupungilla. Kaupungin on pakko uusia kiireellisesti vedenpuhdistuslaitoksensa ja jo tämä investointi nielee miljoonia. Veronmaksajienkin venymiskyvyllä on rajansa.

Viemäriverkoston kunnostamiseen ei yksinkertaisesti ole rahaa ja tämä tosiasia laittaa myös kaupungin omat ympäristöviranomaiset hankalaan välikäteen. Heillä on tässä asiassa verkonpaikkaajan homma, pitää etsiä, vaikka kukaan ei soisi, että jotakin löytyy.

Kasassa ovat kaikki ainekset todella vakavalle ympäristökatastrofille. Eikä Lappeenranta suinkaan ole yksi näiden ongelmien kanssa. Samanlaisia ongelmia on 60- ja 70-luvuilla rakennettujen viemäriverkostojensa kanssa lähes kaikilla muillakin kaupungeilla. Ne ovat helisemässä rappeutuvien veimäriverkostojensa kanssa.

Tällä vuosituhannella kunnallistekniikkaan on ehkä panostettu, mutta investoinnit eivät ole todennäköisesti täyttäneet edes niitä investointiaukkoja, joita 90-luvun laman aikana syntyi. Pien-Saimaan rehevöityminen saatta siten hyvinkin olla yksi 90-luvun suuren laman vitsauksista.

Silti ympäristöministeriö ei korvaansa lotkauta. Se on käsittämätöntä.

Tälläkin tarinalla on kuitenkin myös omat sankarinsa. Nostan olematonta hattuani Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen limnologi Marja Kaupille. Hän on uskaltanut ja jaksanut potki yli 10 vuotta asiassa tutkainta vastaan. Toivon Kaupille jaksamista.

Viime syksynä Suomman tehtailla purettiin Paperikone 3:sta. Kuva Kimmo Seppälä

”Kun Suomi putos puusta kaikki kävi äkkiä.”

Näin runoili vuonna 1990 Sielunveljien Ismo Alanko, ja vähän samaa virttä veisaa kaksi vuosikymmentä myöhemmin Stora Enson toimitusjohtaja Jouko Karvinen.

Jotain tarttis tehdä ja äkkiä. Metsäteollisuuden näkökulmasta Suomi on hinnoitellut itsensä ulos markkinoilta.

Asiaa ei auta yhtään, että Suomen talous on ikuisiksi ajoiksi kiinnitetty juuri nyt huippukalliiseen euroon. Parhaillaan meillä jyllää se epäsymmetrinen kriisi, josta puhuttiin korkeintaan sivulauseissa, kun päätös liittyä Euroopan rahaliittoon tehtiin. Suomen kansantalouden puujalka on lahoamassa pystyyn.

Stora Enson tiedotteessa muistutetaan, että metsäteollisuus työllistää edelleen Suomessa noin puoli miljoonaa ihmistä.

Metsäteollisuuden merkitystä korostaa vielä se, että sen tuotteet perustuvat hyvin pitkälle kotimaisiin tuotantopanoksiin. Esimerkiksi energian osalta suomalainen sellutehdas on täysin omavarainen.

Metsäteollisuuden tienaamilla taaloilla Suomessa on pidetty yllä maan maksutasetta ja rahoitettu niitä elämän pikku mukavuuksia kuten autoja ja etelänmatkoja, joihin me olemme ehtineet tottua jo itsestäänselvyyksinä.

Mutta nyt kauppa ei käy.

Aikaisemmin metsäteollisuuden ihan itse aiheutettu kustannuskriisi on laskusuhdanteen sattuessa laukaistu devalvoimalla markka. Nyt sekään ei ole mahdollista.

Moni pirtti saattaa vielä kylmetä muuallakin kuin Varkaudessa, jossa Stora Ensolla ja Varkauden kaupungilla on yhteinen voimalaitos jauhamassa sähköä ja kaukolämpöä.

No ehkä kaupunginjohtaja Hannu Tsuparia muita varkautelaisia lämmittää vähän se, että Stora Enson ja Neste Oilin yhteisyrityksen NSE Biofuels Oy:n biopolttoaineen koelaitoksen testiajot jatkuvat, vaikka Varkauden muiden tehtaiden piiput jäävät kylmilleen uhkausten mukaisesti.

Sekä Paperiliitolle että metsänomistajia kaitsevalla MTK:lle suomalaisen metsäteollisuuden kriisi on peiliin katsomisen paikka.

Vielä enemmän itseruoskintaan olisi syytä metsäteollisuuden takavuosien johtajilla. Esimerkiksi Stora Enson edellinen toimitusjohtaja Jukka Härmälä osteli reiluun ylihintaan loppuun ajettuja paperitehtaita Amerikasta vielä silloinkin, kun paperin kysyntä oli kääntynyt uudella mantereella pysyvään laskuun.

Mahtoivat tehtaansa myyneet jenkit ja kanadalaiset nauraa makeasti partaansa suomalaisten tyhmyydelle. Eikä ihme, jos myös venäläiset uskovat sitkeästi, että hyväntahoisista mutta tyhmää tsuhnaa voi jymäyttää puutullien kaltaisilla hullutuksilla mennen tullen.

Huonosti harkittuja yrityskauppoja suurempi moka on kuitenkin se, että metsäteollisuus ei ole pystynyt kehittämään tarpeeksi uusia tuotteita.

Puun arvo raaka-aineena joka tapauksessa lisääntyy sitä mukaa, kun maailman öljyvarat alkavat ehtyä. Puusta voidaan tehdä myös polttoaineita, muoveja ja vaikka mitä tarpeellista. Meidän suomalaisten kannalta oleellisinta on se, että alan osaaminen pysyy Suomessa.

Karvisen esikuntineen lähettämän hätäviestin henki on myös se, että uusien innovaatioiden tekemisellä olisi tulenpalava kiire. Aikaa uppoavan laivan pelastamiseen on hyvin vähän.

Stora Enson rankat saneeraustoimet nostattavat varmasti jälleen taivaisiin asti kiirivän älämölön siitä, mitä valtionyhtiö saa ja ei saa tehdä.

Se on turhaa. Valtionyhtiöt toimivat tällaisissa vakavissa kriisitilanteissa aivan samoin kuin valtiotkin. Jos lastia pitää keventää äkillisen myrskyn kourissa, mereen heitetään ensimmäisenä naiset ja lapset vanhojen merimiestaitojen parhaiden perinteiden mukaisesti.

Tulette vielä yllättymään, mitä kaikkea seuraavien eduskuntavaalien jälkeen koottava hallitus tekee, kun konkurssikypsää Oy Suomi Ab:tä saneerataan Maailmanpankin ekonomistien mieleiseen kuntoon.

Karvinen esikuntineen kantaa vastuuta paitsi osakkeenomistajien eduista myös niistä noin 29000 työntekijästä, joilla vielä tämänkin saneerauskierroksen jälkeen on työpaikka yhtiössä.

Mikään yhtiö, ei edes valtionyhtiö voi toimia iän kaiken tappiolla.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Pentti Tiusanen ehti jo syyttää hallitusta metsäteollisuuden kurjuudesta. Osoite on ainakin ihan oikea. Suomen metsäteollisuuden ongelmia ei taatusti hoideta vain verohelpotuksia jakamalla.

Ulkoparlamentin puhemies: Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä, Ajatus Kirjat, kesäkuu 2009, 256 sivua.

Jokaisen varttuneen herrasmiehen sisällä asuu pieni oikeistodemari.

Jos ei asu, kyseinen herra kuuluu keskustapuolueeseen, on Erkki Tuomioja, tai joku muu hänen hengenheimolaisensa.

Edellä mainittujen lisäksi epäilyttävien kastiin voi laittaa ihmisen, joka ei ymmärrä hyvän ruuan päälle, tai niuhottaa alkoholin käytöstä.

Samaan niuhottavien idunpurijoiden sarjaan kuuluvat tietenkin myös kokoomuslaiset seurapiirihanhet. Heitä pahempia ovat vain ruotsia äidinkielenään puhuvat yläluokan edustajat

Arvostelijoiden mielestä helsinkiläinen journalisti ja kolumnisti Aarno Laitinen on urallaan kirjoittanut vain yhden kelpo kolumnin. Kaikki muut vuosien varrella syntyneet tarinat ovat olleet tämän journalismin helmen päivitysversioita.

Voi olla. Laitinen ei ole mikään tyylitaituri. Silti Laitinen yltää jo yhdellä ainoalla onnistuneella kolumnilla sata prosenttia parempaan lopputulokseen kuin useimmat näistä kateellisista paskanpuhujista koko journalistisella urallaan.

Sokeiden joukossa yksisilmäinenkin on suuri näkijä.

Jos Laitisen tyyli jääkin hieman rosoiseksi, mies loistaa sitäkin kirkkaamin osaamisellaan. Laitinen tuntee suomalaisen poliittisen järjestelmän ja politiikan tekijät kuin omat taskunsa.

Laitisella on kyky sanoa suoraan ja kaunistelematta. Tyllinsä takia hän on jo vuosikymmeniä kantanut lisänimeä ”Loka” Laitinen.

Hienostelemattoman sanomisen takaa löytyy kuitenkin takuuvarmasti sosiaalisesti huippulahjakas ihminen. Laitisella on samoja kykyjä, joilla myös monet etevät koulukiusaajat ovat aikoinaan luoneet tulevan menestyksensä perustan. Hän saa lähes aina naurajat puolelleen.

Tässä pelissä voittaa se, joka vetää lonkalta nopeimmin terävän letkautuksen ja Laitisen järki leikkaa kuin partaveitsi.

Samoilla avuilla siunatuista tyypeissä meillä on tapana leipoa myös presidenttejä ja ulkoministereitä. Kolumnit kokoelmaksi valinnut Lasse Lehtinen ei turhaa ole kutsunut Laitista kokoelman nimessä ulkoparlamentin puhemieheksi.

Se ei ole mikään tyhjä arvonimi. Laitinen on omilla kyvyillään hankkinut itselleen aseman, jossa hänellä on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Suomessa asioita juonitaan päätöksiksi epävirallisissa herraseuroissa. Laitisen kyky haukkua ja purra antaa hänelle valtaa myös journalistisen vahtikoiran oman reviirin ulkopuolella.

Jälkiviisaan lukijan posket alkavat varmasti pahimmissa paikoissa jopa hieman punoittaa myötähäpeästä, kun hän lukee Laitisen takavuosien ylistysoodeja Paavo Lipposelle.

Lehtinen muistuttaa kirjan takakannessa, että Laitinen on journalistina kirjoittanut itselleen kaksi kertaa potkut.

Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen tehtävistä Laitinen sai potkut, kun Hesarin poliittinen toimitus julkaisi salanimellä Kekkosen ajan poliittista perintöä ruotineen Tamminiemen pesänjakajat.

Toiset potkut tulivat Ylestä, kun Laitinen kirjoitti kilpailevalle Maikkarille yhdessä Lehtisen kanssa huippusuosittua poliittista satiiria Hyvät herrat.

Tamminimen pesänjakajat muutti pysyvästi journalistista kulttuuria Suomessa. Hyvät herrat raivasi tietä kuvia kumartamattomalle poliittiselle satiirille television puolella.

Tällaisten ansioiden takia vallan vatikoiran ei tarvitse ryömiä koppiinsa häpeämään. Suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa hovinarri joutuu helposti konfliktiin vallanpitäjien kanssa. Läpinäkyvä ammattikateus ei ole mitenkään harvinaista toimittajapiireissä ja Laitisen kansansuosio herättää varmasti yhä vielä monissa pahaa verta.

Ulkoparlamentin puhemies: Aarno Laitisen parhaat kolumnit Iltalehdessä –kokoelmaan Lehtinen on valinnut Laitisen Iltalehteen kirjoittamia juttuja.

Hyvien kolumnien lisäksi Laitinen on Iltalehteen kirjoittanut myös melkoisia sammakoita. Julkisen sanan neuvostosta on tullut ainakin yksi langettava päätös ja kaikilla kolmella oikeusasteella käsitelty tuomio kunnianloukkauksesta.

Laitisessa on kirjoittajana myös tämä omahyväinen ja pikkumainen puolensa. Tämä suuri mies osaa olla välillä myös rasittavan pieni. Toisaalta ei pyhimyksiään ole olemassa kuin lapsille tarkoitetuissa saduissa.

Enkä minä pidä niin suurena syntinä, jos joku välillä pohtii suomalaisen lääkärikunnan etiikkaan ja moraalia ilkeimmän kautta ja tulee kolumnissaan rinnastaneeksi nimeltä mainiten erään tunnetun kotkalaisen lääkärin tämän vielä kuuluisampaan, mutta onneksi todennäköisesti jo edesmenneeseen saksalaiseen kollegaan.

Ei yksi mätä kolumni pilaa koko tynnyrillistä sen paremmin toimittaja- kuin lääkärikunnassakaan. Tekevälle sattuu ja miehen täytyy pitää kiinni maineestaan. Ja onhan se niinkin, että ammatti lyö aina leimansa ikääntymisen myötä.

Hauskimmillaan Laitinen on kokoelman kolumneissa, kun hän heittäytyy nurkkapatriootiksi Helsingin Katajanokalta.

Hauska on myös esimerkiksi Laitisen analyysi Keskustasta. Tosin analyysissa paistaa Laitisen helsinkiläisyys. Hän ei aina tunne todellisia olosuhteita Kehäkolmosen ulkopuolella.

Ei Kepu mikään mafia ole, suomalainen Cosa Nosta tai Cammora. Keskustan kannatuksen todellisilla ydinaluilla esimerkiksi lestadiolaisuuden läpitunkemalla Pohjois-Pohjanmaalla keskustalisuudessa on pikemminkin kysymys suomalaiskansallisesta versiosta Al-Qaidasta tai afganistanilaisesta taleban-liikkeestä.

On vaikea sanoa, miten Laitinen selviäisi kansantaloustieteen peruskurssin tentistä. Toivottavasti Laitisen hyvät kaverit suomalaisen politiikan huipulta eivät kuitenkaan kuittaa talousviisaiden prognooseja kansantalouden tilasta aivan yhtä suoraviivaisilla otteilla kuin Laitinen.

Toki presidentti Mauno Koiviston aikanaan ennustajaeukoiksi ristimillä ekonomisteilla on puolensa eikä Laitinen varmasti ole ainoa toimittaja tässä maassa, jolle tieteellisen argumentoinnin todellisen luonteen ymmärtäminen tuottaa aina pieniä vaikeuksia.

Kate Winslet palkittiin Hanna Schmitzin roolistaan naispääosan Oscarilla, eikä yhtään syyttä, mutta aivan yhtä vakuuttavaa työtä elokuvassa tekee saksalainen David Kross nuoren Michael Bergin roolissa. Kuva Sandrew Metronome Distribution Finland Oy

Saksalaisen Bernhard Schlinkin Lukija teki minuun kirjana lähtemättömän vaikutuksen. Se oli suuri elämys.

Kirja kertoo erään tarinan Saksan traumaattisesta historiasta tavalla, jossa on näkemystä ja syvyyttä.

Odotukset Stephen Daldryn kirjan pohjalta ohjaaman elokuvan suhteen olivat tietenkin korkealla. Eikä tällä kertaa suotta: elokuva on Schlinkin romaanin veroinen mestariteos.

Elokuvassa näytellään hengästyttävän upeasti. Kate Winslet palkittiin Hanna Schmitzin roolistaan naispääosan Oscarilla, eikä yhtään syyttä, vaikka Winslet teki viime vuonna myös toisen Oscarin arvoisen huippuroolin elokuvassa Revolutionary Road.

Winslet on noussut urallaan maailmantähdeksi, mutta aivan yhtä vakuuttavaa työtä elokuvassa tekee saksalainen David Kross nuoren Michael Bergin roolissa.

Aikuisen Michael Bergin roolissa nähdään Ralph Fiennes, joka on aikaisemminkin ollut mies paikallaan näyttelemään suuret tunteensa kätkevää arjen sankaria. Kaikkihan me muistamme vielä tuon englantilaisen potilaan.

Schlinkin hyvin syvällisen ja monitasoisen romaanin kääntäminen elokuvan kielelle ei ole mikään helppo tehtävä. Lukijan käsikirjoittaja Davis Hare on kuitenkin onnistunut tässä ”mahdottomassa” tehtävässä loistavasti.

Minusta romaanin ja elokuvan painotukset ovat hieman erilaiset. Molemmissa pohditaan kuitenkin yksilön ja yhteisön suhdetta.

Valtioksi kutsutussa yhteisössä ei tunteilla tai ajatuksilla ole merkitystä. Lain kannalta merkityksellisiä ovat vain ihmisten teot, kuten elokuvan oikeustieteen professori Rohl (Bruno Ganz) nuorille opiskelijoilleen teroittaa.

Se että ihminen toimii moraalisesti väärin, ei aina tarkoita sitä, että hän tekisi jotain laitonta. Tästä ei tarvitse hakea esimerkkejä natsi-Saksasta saakka.

Yksilön elämässä vain tunteilla ja ajatuksilla on todellista merkitystä. Sanassa ei turhaan sanota, että suurin kaikista on rakkaus.

Schlinkin kirjassa tuomariksi aikanaan valmistunut tarinan Berg puhuu pitkissä monologeissaan elämänvalheesta. Kirjan ja elokuvan Hanna on lapsena saanut trauman, joka sanelee lopulta koko hänen elämänsä suunnan.

Traumansa takia Hanna ajautuu nuorena lopulta natsi-Saksassa keskitysleirin vartijaksi ja hän pitää vielä aikuisenakin itsepäisesti tästä salaisuudestaan kiinni, vaikka joutuu tuomituksi vaikenemisensa takia sodan aikaisista rikoksistaan elinikäiseen vankeuteen.

Myös elokuvan Bergistä tulee tavallaan tämän trauman uhri. Hyvin nuorena koettu intohimoinen rakkaus Bergiä kaksi kertaa vanhemman Hannan kanssa jättää häneen lähtemättömät jälkensä.

Epäsovinnaisen rakkaustarinan kautta Schlink pohtii Saksassa sodan jälkeen kasvaneiden sukupovien suhdetta heidän vanhempiensa suorittamiin hirmutekoihin. Hannan oikeudenkäyntiä seuraava nuori Berg joutuu rajuun syyllisyyden, myötähäpeän ja nuoruuden rakkauttaan kohtaan tuntemansa myötätunnon ristiaallokkoon.

Sitä, miten Hannan koko elämää varjostanut trauma on aikanaan syntynyt, ei kerrota. Se on arvoitus, jota minä jäin elokuvan jälkeen pohtimaan ja hyvin henkilökohtaisesta syystä.

Elokuva on tehty englanniksi. Joidenkin lähteiden mukaan näin on tehty nimenomaan kirjailijan omasta vaatimuksesta. Eikä väärä kieli oikeastaan häiritse. Kaiken lisäksi elokuva epookki on kaikissa muissa yksityiskohdissaan huikean hieno.

Elokuva myös päättyy hieman toisella lailla kuin kirja. Loppuratkaisu on viritetty palvelemaan amerikkalaisen yleisön makua. Toisaalta se on perusteltua. On olemassa myös tekoja, joita ei voi antaa anteeksi.

Elokuvan alastonkohtauksista kohistiin, kun elokuva tuli viime vuonna ensi-iltaan. Tätä kohua ei kannata säikähtää. Lukijassa ei ole mitään rivoa tai säädytöntä.

Yksi sen kantavista teemoista on nimenomaan kuvata, miten tärkeää ihmiselle on taiteen kokeminen. Seksuaalinen intohimo, uskonnollinen hurmos ja suuren taide-elämyksen aiheuttama katarsis ovat tunnekokemuksia hyvin läheistä sukua toisilleen.

Kreikan kielestä tuleva sana katharsis tarkoittaa nimenomaan puhdistautumista.

Lukija ei ole mikään suuren yleisön elokuva. Se vaatii myös katsojalta paljon. Lappeenrantaan elokuva saatiin vasta nyt ja näillä näkymillä se pysyy Kino-Aulan ohjelmistossa vain kaksi viikkoa.

Älä jätä väliin.

Jumalan myllyt jauhavat Meno Fortas –teatterin Faustissa käsipelillä. Jumalan roolissa näyttämöllä puurtaa pitkään valkoiseen takkiin puettu Povilas Budrys. Kuva Meno Fortas/Tampereen teatterikesä

Goethen Faust on näitä kirjallisuuden perustarinoita. Mies myy sielunsa paholaiselle. Siis nimenomaan mies. Naiselle nämä tarinat eivät anna näillä perisynnin markkinoilla muuta kuin houkutuslinnun roolin.

Tarinan alussa Jumala ja paholainen lyövät vetoa, lankeaako Faust syntiin, kun paholaisen toimesta hänelle tuodaan tyrkylle nuorta ”piparia”, kuten Sofi Oksanen tuoreessa Hesarin kolumnissa tämän vaihdon vallan välineen kuvaa.

Mies myy sielunsa ja nainen maksaa kaupasta lankeavan vekseli, kun tällaiseen piparifutuureista käytävään kauppaan sisältyvät riskit toteutuvat. Se on meidän uskovaisten pysyvä käsitys reilusta pelistä. Maallista hyvää ei jaeta tasan, vaan kristillisesti, mistä muun massa Timo Harakan tuore pamfletti Luoton loppu meitä muistuttaa.

Liettualaisen ohjaajaneron ja teatterifestivaalien kiintotähden Eimutas Nekrosiusen omien sanojen mukaan hänen ohjaamansa Faust kertoo synneistä, suurista ja pienistä.

Itse esitys on esteettisesti lähes täydellinen. Häikäisevän upeita näyttämökuvia, niitä tukeva uskomattoman rikas ja kaunis äänimaailma ja näyttelijöitä, joiden näyttelijäntyö oli täydellistä, upeaa mimiikkaa ja hauskaa slapstick-komiikkaa.

Esityksen Faust (Vladas Bagdonas) on epäilemättä paljon lukenut ja erittäin oppinut vanha pukki ja hänen paholaisen antamalla viehätysvoimalla viettelemä tyttö Margarita (Elzbieta Lateneite) lumoavan kaunis ja herkkä, roolihenkilönä vasta 15-vuotias tyttö.

Margarita siis maksaa sen suurimman laskun synnistä, jonka Faust teki myydessään sielunsa paholaiselle.
Johann Wolfgang von Goethe oli nuorena varsinainen humupekka ja kova poika rakastumaan. Tarina sielunsa paholaiselle myyvästä miehestä on sitä paitsi paljon Goethea vanhempi ja vanhat pukit ovat aina olleet vanhoja pukkeja saavutusta oppiarvosta riippumatta.

Goethen Faust on sitä paitsi oikeustieteen tohtori ja kuten me kotimaisten esimerkkien valossa tiedämme, erittäin kokeneetkaan juristit eivät aina tunne avioliiton ja adoption eroa.

Ja mitä siihen syntiin tulee, lieventävänä asiana voidaan tietenkin pitää myös sitä, että vielä 1800-luvulla ei ollut olemassa moderneja ehkäisyvälineitä eikä tehokasta lääkitystä kuppatautiin.

Ummikkona olin Tampereen teatterikesässä repliikkien suhteen esityksen suomenkielisen tekstityksen varassa. Esityksen tekstitys suomeksi perustui Otto Mannisen käännökseen.

No ehkä minulta jäi paljon esityksen puhuttuun kieleen sisältyneitä nyansseja huomaamatta.

Melkein kakki uuden ajan suuret säveltäjät Haydnista Stravinskiin ovat säveltäneen Faustin. Itse tarinahan on ikivanha, varhaisimmat kirjalliset dokumentit ovat peräisin 1500-luvulta tästä miehestä, joka myy sielunsa paholaiselle.

Tieteenfilosofiassa Faustista on tullut eräänlainen ikoni. Kriittisesti länsimaisen tieteeseen suhtautuvat puhuvat faustilaisesta tieteestä. Atomipommi lienee tavallisen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun mies myys sielunsa tälle faustiselle tieteelle. Hyvä esimerkki saatanallisen tieteen ja teknologian esiin manaamista ilmestyskirjan pedoista on tietenkin myös ilmastomuutos.

Liettualaisen Nekrosiuksen sovituksessa Faust on paljon lukenut, äärimmäisen oppinut ja ylivertaisen älykäs pässinpää, joka ei pysty tekemään eroa tieteellisen ajattelun ja uskonnollisten (tai taiteellisten) kokemusten välillä. Opintuoliltaan kohti korkeuksia kurottavan äijän nokka kapsahtaa turpeeseen tavoittelipa hän suuria totuuksia tai maallista onnea.

No vaikeaa sen eron tekeminen on tietenkin vielä tämän päivän ihmisillekin. Esimerkiksi taloustieteen Nobelilla aikoinaan matemaattisista keksinnöistään palkittu matemaatikko John Forbes Nash kertoo muistelmissaan, että hänestä sekä skitsofrenian aiheuttamat harhat että taloustieteellistä ajattelua mullistaneet peliteorian ideat tulivat ikää kuin samasta lähteestä.

Joka tapauksessa kysymykset maailmankuvista ovat kuitenkin itä aikein oleellisimpia, mitä tällä hetkellä voi tehdä. Maapallolla on kohta seitsemän miljardia ihmistä, joista jokaisella pitäisi olla jakamaton oikeus ihmisarvoiseen elämään.

Todennäköisimmiltä tuntuvat vastaukset näihin kysymyksiin aiheuttavat vähintäänkin ankaraa päänsärkyä

Tulevaisuudenhaasteet ovat aivan suunnattomia ja silti alati kasvava joukko näistä seitsemästä miljardista ihmisestä tuntuu ajattelevan, että parhaiten näistä haasteista selvitään, kun hylätään rationaalinen ajattelu ja terveen järjen käyttö. Maailma tuntuu olevan jälleen täynnä uskonnollisia führereitä, joiden mielestä on itse asiassa ihan sama kiertääkö maapallo aurinkoa, vai päin vastoi, kunhan maailma pyörii heidän ympärillään.

Katolinen usko on usein vahvasti läsnä Nekrosiuksen nerokkaissa ja huikean kauniissa näyttämökuvissa. Faustissa näkyy myös tämän kristillisen uskon lempeämpi ja kohottavampi puoli. Loppupelissä Margaritan veli ei suinkaan surmaa koko perheen häpeää saattanutta sisartaan, vaan itsensä.

Eläköön edes tämä pieni ero.

Tarinan pienen insinööritoimiston Big Boss, toimitusjohtaja Pekka Hannula (Pentti Korhonen) on oululaisten esityksessä kovasti Kekkosen näköinen mies. Kuva Oulun kaupunginteatteri/Kati Leinonen

Radiossa on yleensä paljon parempi kuva kuin televisiossa. Sama näyttää pätevän ainakin joskus myös näyttämökuviin. Pelkällä läsnäololla näyttelijät pystyvät parempaan kuin teattereihin viime vuosina kotiutuneet tekniikan ihmemiehet.

No Oulun kaupunginteatterin esityksessä Tukholma tämä edellä mainittu ei ole ihan totta. Esityksen keskeisiin elementteihin kuuluu Mika Ryynäsen suunnittelema valaistus, joka ilmiselvästi edustaa oman lajinsa huippuosaamista.

Joka tapauksessa television puolelta tutun Mika Ripatin esikoisnäytelmä Tukholma on hyvin raikas, koskettava ja hauska esitys.

Jokainen itseään lenkkipolulla äärimmilleen rääkännyt tietää, miten mahtavan euforian se laukaisee, kun aivojen erittämät endorfiinit, ihmiselimistön ikiomat mielihyvää aiheuttavat huumeet vievät juoksijan lenkin päätyttyä nirvanaan.

Myös elimistön omiin huumeisiin jää helposti koukkuun. Ripatti saa aiheestaan kuitein irti vielä paljon enemmän kuin kuvauksen kesi-ikäisten ihmisten hölkkäaddiktiosta.

Tekisi melkein mieli sanoa oululaisten esityksen nähtyään, että urheiluhulluus ja uskonnollinen hurmos ovat kovasti sukua toisilleen.

Ripatin keskeisiä havaintoja on varmasti se, että kilpailu tai pitäisikö sanoa kilvoittelu on eräänlainen riitti myös työelämässä. Ihminen ei taistele vain omasta asemastaan yhteisössä, vaan yrittää samaan aikaan pinkoa pakoon myös yhä tiukemmin kannoilla kirivää Kalmiston Nestoria.

Tässä touhussa rationaalinen ajattelu tai järjen käyttö eivät yleensä ole niitä päällimmäisiä asioita. Tunteet ratkaisevat aina, kun ihminen tekee omaa elämänsä koskevia suuria ratkaisuja, tai oikeammin kaiketi ajautuu niihin

Suuren teatterielämyksen Ripatin näytelmästä tekee Samuli Reunasen loistelias sovitus ja napakka ohjaus.

Sovituksessaan Reunanen on palauttanut teatterin sen kesiaikaisille juurille. Teatteritilasta on tehty tori, jossa yleisö seuraa esitystä piirinä näyttelijöiden ympärillä. Lavasteita ei ole yhtä valopöytää lukuun ottamatta. Näyttelijät luovat tarvittavan rekvisiitan imitaation ja muutaman selittävän välirepliikin avulla.

Katsoja liukuu alkuhämmingin jälkeen mukaan tähän mielikuvien maailmaan ja lumoutuu. Tarinan pieni insinööritoimisto työntekijöineen alkaa nopeasti elää omaa elämäänsä katsojan tajunnassa.

Oululaisten Tukholmassa näytellään upeasti. Näyttämölliset ratkaisut tuovat Heli Haapalaisen, Outi Kavénin, Pentti Korhosen, Mikko Korsulaisen, Anneli Niskasen ja Aki Pelkosen jo ihan fyysisesti lähelle katsojia ja tunne läsnäolosta kasvaa hyvin voimakkaaksi.

Turun kaupunginteatterin näyttelijät Kirsti Tarvainen, Riitta Salminen ja Jenni Hakala antavat Kaaoksessa palaa täysillä.
Kuva Turun kaupunginteatteri.

Dramaturgi Mika Myllyahon Paniikki, Kaaos ja 10 syyskuuta Ryhmäteatterissa kantaesityksensä saava Harmonia ovat epäilemättä taiteilijan tärkeä puheenvuoro ihmisenä olemisesta.

Ryhmäteatterin Paniikki ja Kaaos jäivät aikanaan kokematta, mutta Turun kaupunginteatterin tulkinta Myllyahon Kaaoksesta antoi oivan kuvan sitä, missä mennään.

Turun Kaaos on energinen ja kipeän hauska farssi naisista hermoromahduksen partaalla.

Ohjaajien uutta sukupolvea edustavan Irene Ahon ohjaus on esimerkillisen napakka ja Turun kaupunginteatterin näyttelijät Riitta Salminen, Kirsti Tarvainen ja Jenni Hakala antavat palaa täysillä. V-sanoilla terästetty nopearytminen dialogi ropisee katsomoon kuin raekuuro peltikatoon.

Näytelmän Sofia on opettaja, Emmi toimittaja ja Julia terapeutti. Akateeminen koulutus ei takaa kenellekään näistä naisista tasapainoista ja harmonista elämää, vaan mopo karkaa käsistä alinomaa, kun odotukset ja todellisuus joutuvat törmäyskurssille.
Myllyahon havainnot todellisuudesta, jossa tämän päivän akateemiset nuoret aikuiset yrittävät elää, ovat osuvia. Kuvitelma oman elämän hallinasta on illuusio ja kun tämä rakennelma romahtaa, turvaudutaan toiseen illuusioon, terapiaan.

Kurt Vonnegutin kirjassa Äiti yö tarinan keskushenkilö Howard W. Campbell Jr. toteaa, että ihminen on se, miksi hän tekeytyy. Kirjan alussa samainen Campbell on amerikkalainen näytelmäkirjailija, joka haluaa vain kirjoittaa romanttisia näytelmiä ja lemmiskellä elämänsä naisen kanssa. Loppupeleissä hänestä tulee natsien pahamaineinen radiotähti ja lopulta entisessä kotimaassaan hylkiönä elävä maanpakolainen.

Tässä maailmassa syy ja seuraus heittävät usein häränpyllyä muuallakin kuin ikiomia fantasioitaan totuutena pitävien psykoterapeuttien päänupeissa.

Turun kaupunginteatterin Kaaoksessa oivallisesti ajoitettu dialogi rätisee todellisuuden peltikattoon niin että paukkuu. Mitään pysyvää jälkeä se ei kuitenkaan tähän kovaan kuoreen jätä.

Esitys on hyvä, mutta vielä innostavampaa olisi, jos pääsisi edes hetkesi tarkkailijaksi Myllyahon pään sisälle. Luulen, että tähän tarjoutuu myös oiva tilaisuus, kun trilogian kolmas osa Harmonia tulee Ryhmäteatterissa ensi-iltaan. Ennakkotietojen mukaan Harmonia on näytelmä teatterin tekemisestä.

Miia Lindström ja Kai Tanner Rakkaudella, Porista esityksessä. Kuva Tampereen teatterikesä/Rakastajat-teatteri

Yksilö on paikkaan ja aikaan sidottu. Tämä lienee se tärkein havainto, jonka Janne Saarakkalan vetämä Todellisuuden tutkimuskeskus on Porissa tehnyt. Kotikaupunki, sen eri kaupunginosat, kapakat, tanssipaikat, Kokemäenjoki, Yyteri ja meri ovat Porissa elementtejä, joihin ihmisten tunnekokemukset on tiukasti ankkuroitu.

Ei siis ihme, jos Lappeenrannassa projektiaan jatkava Saarakkala on pyytänyt lappeenrantalaisia kirjoittamaan omasta elämästään tarinoita, joissa tarina liittyy johonkin paikkaan.

Käsikirjoittaja Maria Kilpi ja Saarakkala keräsivät Porissa suurelta yleisöltä heidän kertomuksiaan rakkaudesta. Sen jälkeen esityksen käsikirjoituksen kirjoittaja Kilpi täydensi näitä tositarinoita Porin historiaan liittyvillä kertomuksilla.

Esityksen nimi Rakkaudella Porista kuvaa aika hyvin näiden tekstien sisältöä. Aika kultaa muistot ja erityisen hyvin se on patinoinut omaan riitasoinnuttomaan loistoonsa tarinat, jotka liittyvät tekijöiden omiin sukulaisiin.
Varmasti nämä tarinat ovat toisia, kuten Kai Tanner heti esityksen alussa meille katsojille pontevasti vakuutti, mutta ehkä niiden totuus on sen sokeiden joukossa liikkuvan yksisilmäisen perspektiivistä kuvattua.

Voin hyvin kuvitella, miten läheiset ystävät tai sukulaiset kertovat toisilleen tällaisia tarinoita hyvän aterian jälkeen imitaatioilla höystettynä. Ohjaajana Saarakkala on antanut näyttelijöilleen hyvin vapaat kädet hakea harjoitusten aikana esitykselle sille luonteenomaisen verkaisen rytmin.

Valinnat ovat varmasti perusteltuja. Tunnetilasta toiseen siirrytään hyvin loivien nousujen ja laskujen kautta. Esityksellä on omat loistokkaatkin hetkensä, mutta kokonaisuus on hyvin epätasainen. Kun itse tekstistä ei löydy juuri minkäänlaista särmää, alkavat myös Saarakkalan käyttämät tehokeinot kuten esimerkiksi Miia Lindströmin ahkerasti käyttämä hauska Porin murre syödä itseään.

Voi tietenkin olla, että esityksen kuvaamien ihmisten ja heidän kertomiensa tarinoiden lisäksi myös itse esitys on tiukasti paikkaan ja aikaan sidottu. Tanner ei turhaan esityksen loppupuolella maininnut, että Tampere on ihan kamala paikka. Näin varmaan ainakin porilaiselle Rakastaja-teatterille.