Kielipuolen päiväkirja

Venäjän tilastoitu alkoholinkulutus on 18 litraa henkeä kohti vuodessa. Jokainen venäläinen vauvasta vaariin kumoaa kurkkuunsa noin 90 pulloa vodkaa vuodessa. Kuva Etelä-Saimaa/Harri Taitto

Pääministeri Vladimir Putinin hallitus aikoo laittaa kansan nenänvalkaisukuurille. Äiti vodkan nänni kiskaistaan venäläismiesten huulilta vaikka väkisin, jos hyvät puheet eivät riitä.

Ei siis ihme, että Helsingissä viime viikolla vieraillut oppositiojohtaja Garri Kasparov ennusti Venäjän hallituksen joutuvan suurin vaikeuksiin tai jopa kaatuvan jo ensi syksynä.

Edellisen kerran venäläisiä yritti raitistaa viimeinen kommunistipamppu Mihail Gorbatšov. Hänen julistamansa raittiuskampanja teki politbyroon uudesta ihmiskasvoisemmasta sosialismista, perestroikasta kirosanan kansan keskuudessa.

Koiranleukojen mukaan koko mahtava kommunistinen imperiumi ja Neuvostoliitto sen mukana kaatuivat lopulta tähän Gorbatšovin raittiuskampanjaan.

Putinin hallitus liikkuu siis liukkailla ja heikoilla jäillä yrittäessään raitistaa venäläisiä.

Maailman terveysjärjestön palveluksessa kahdeksan vuotta Moskovassa työskennelleen tohtori Mikko Vienosen mukaan Venäjän hallituksella ei ole vaihtoehtoja. Kunigas alkoholi tekee Venäjällä parhaillaan juuri sitä, mihin sen paremmin Napoleon kenraaleineen kuin Hitler panssaridivisioonineen ei pystynyt.

Venäjän väkiluku laskee noin 700 000 hengellä joka vuosi. Syy väestökatoon on miesten suuri kuolleisuus. Miesten elinajan odote on Venäjällä keskimäärin alle 60 vuotta ja joillakin todella kosteilla alueilla kuten lähinaapurissa Karjalan tasavallassa jehkimä ottaa näistä ryyppyveikoista sen viimeisen niskalenkin jo alle 50-vuotiaana.

Nämä ovat karmeita lukuja. Mutta karmeaa on venäläisten miesten läträyskin. Venäjän hallituksen asiantuntijana kaksi vuotta Moskovassa työskennelleen professori Ilkka Vohlosen mukaan venäläiset juovat alkoholia yli 18 litraa asukasta kohti ja nämä tilastolliset litrat ovat sataprosenttista spiritus fortusta.

Jos tämä henkeä kohti laskettu määrä muunnetaan vodkaksi jokainen venäläinen kiskoo kitusiinsa vauvasta vaariin 90 pulloa vodkaa vuodessa, ja kuten tiedämme, venäläiset eivät ole mitään olut- tai viinikansaa.

Myös Venäjän duumassa asiasta puhunut Vohlonen pitää tilannetta hyvin vakavana. Viina aiheuttamaa kuolleisuutta voi verrata vain toisen maailmansodan aiheuttamaan murhenäytelmään.

Samasta puhuu myös Vienonen. Hänen mukaansa Venäjällä eivät viinaan kuole enen aikojaan vain 20-30 vuotta putkeen dokanneet alkoholistit, vaan myös parhaassa työiässä olevia kolmekymppisiä kaatuu suorilta jaloilta, kun heidän sydämensä pettää sen viimeiseksi jäävän työviikon alkaessa viikonlopun rajun ryyppäämisen jälkeen.

Viina ei siten vain tuhoa venäläisten terveyttä ja aiheuta valtaisia sosiaalisia ongelmia, vaan se raunioittaa parhaillaan myös koko maan kansantalouden perustaa.

Hallituksen on siis aivan pakko tehdä jotakin tälle hillittömälle läträämiselle.

Helppoa se Vienosen mukaan ole. Viinalla on Venäjällä myyttinen asema. Äiti Venäjän lisäksi ihmisten mieliä hallitsee äiti vodka. Humala on venäläisille äidin syli ja lohdutuksen antaja. Eikä tähän asenteeseen tahdo purra minkäänlainen valistus. Eihän hyvä äiti voi rakkaita lapsiaan tappaa rinnoilleen.

Suomalaisten ei kuitenkaan kannata nauraa vahingoniloisesti venäläisten kännistä toilailua. Olemme itse viinan suhteen pahimman luokan perässähiihtäjiä.

Suomessa henkeä kohti laskettu kulutus on jo yli 10 litraa asukasta kohti. Hallituksen pienet korotukset ovat alkoholin hintaan ja taloudellinen lama ovat tosin laskeneet kotimaista kysyntää, mutta alan miehet ovat paikanneet tämän loven kulutuksessa henkilökohtaisella tuonnilla.

Katsokaa joskus, millaisia määriä ihmiset esimerkiksi Tallinnan satamassa kärryihinsä lastaavat ja kauhistukaa.

Vienonen muistuttaa, että alkoholismi on hyvin vakava sairaus. Alkoholistia ei voi juuri lääketieteen keinoin hoitaa, vaan tämä tauti päättyy lähes aina sairastuneen ennenaikaiseen kuolemaan.

Vienosen mukaan ehkä vielä suurempi ongelma on se, että moni suomalainen on ajautumassa alkoholistiksi tai jo pahasti alkoholisoitunut tietämättään.

Päivittäin tissuttelu on vaarallista terveydelle. Tästä kertoo esimerkiksi naisten maksakirroosin räjähdysmäinen yleistyminen. Sairastuminen kirroosiin tai haimatulehdukseen tulee usein yllätyksenä sairastuneille itselleenkin.

Vohlosen mukaa osa kansasta on Suomessakin onkin jo joutunut jonkinlaiseen pysähtyneisyyden tilaan. Näiden ihmisten elämä kuluu edellisen krapulan ja seuraavan humalan välisessä eteisessä norkoiluun.

Näitä ihmisiä ei tahdo oikein mikään kiinnostaa ja heidän aivonsa alkavat rapistua käytön puutteessa siinä missä sydän ja lihaksetkin.

Voi olla, että suomen kansanterveysjärjestelmän pahin tulevaisuudenhaaste on jo muutaman vuosikymmen päästä valtavaksi paisunut alkoholidemontikkojen joukko.

Kävin äänestämässä ennakkoon eurovaaleissa. Enkä pitänyt asialla edes mitään erityistä hoppua. Kello oli ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä jo lähellä puolta päivää, kun poikkesin pääkirjaston ennakkoäänestyspisteessä.

Äänestyspäätöksen tekeminen eurovaaleissa oli tavattoman helppoa. Vaalipiirinä on koko maa, joten saatoin kerrankin äänestää varmuudella itseäni fiksumpaa ehdokasta.

Kymen vaalipiirin kansanedustajaehdokkaat eivät tässä suhteessa ole koskaan olleet yhtä vakuuttavia kunnallisvaaleista nyt puhumattakaan.

Äänestin nuorta, vähän yli kolmekymppistä naista, jolla on tohtorin tutkinto.

Nuoren ja erittäin hyvin koulutetun ehdokkaan äänestäminen oli minulta ennen muuta kannanotto Euroopan unionin puolesta. Europarlamentti ei voi olla mikään politiikan vanhojen kehäkettujen kultapossukerho ja jäähdyttelymesta, jos äänestäjä todella haluaa muutosta.

Suomen eduskunnassa hankitusta pitkästä kokemuksesta ei EU-ympyröissä ole myöskään todennäköisesti juuri mitään hyötyä. Luultavasti siitä on pikemminkin haittaa.

Akateeminen loppututkinto ei tietenkään ole mikään varma laadun tae. Nuorena suoritettu tohtorin tutkinto on kuitenkin niissä hommissa minusta minimivaatimus. Tämän päivän Suomessa se osoittaa, että kyseinen nuori aikuinen kykenee työskentelemään systemaattisesti ja tehokkaasti aina kipurajalle asti ja prosessoimaan tietoa. Lisäksi hänellä on tervettä kunnianhimoa.

EU:n ympyröissä päätöksiin ei vaikuteta olemalla kaikkien hyvä kaveri, vaan rautaisella asiantuntemuksella. Euroopan unioni on vallankeskittymä, jossa virkamieseliitti ja lobbareiden armeija vievät tavallista, laiskanpulskeaa riviparlamentaarikkoa kuin pässiä narussa.

Ehdokkaan puoluekannalla oli tietenkin valinnan kannalta suuri merkitys. Tässä suhteessa valintani lähti siitä perusajatuksesta, ettei integraatio ole mikään vaihtoehto, vaan ainoa mahdollisuus.

Käytin omien ajatusteni testaamisessa hyväkseni myös Ylen vaalikonetta. Valitsemani ehdokas ei sijoittunut tässä haussa kärkeen, vaikka listan kärkeen nousi useita muita ehdokkaita samasta puolueesta.

Vaalikonen kysmyksiin vastatessani olin valitsemani ehdokkaan kanssaan eri mieltä koko Euroopan unionia koskevaa minimipalkkaa koskevan väitteen suhteen. Asiaa harkittuani minun oli pakko myöntää, että valitsemani ehdokkaan kanta asiaan oli perusteltu, oikeastaan ainoa mahdollinen ja minun lonkalta valitsemani vaihtoehto täysin väärä.

Se ratkaisi. Ei tarvinnut enää miettiä.

Tomeu Gomila Grau on ohjannut ja tehnyt koreografian katalonialaisen Au Ments teatterin esitykseen Tales of the Body
kuva Au Mets

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali on ihme. Ihme se on jo siksi, että se on yhä olemassa. Ensimmäisen kerran tämä nukketeatterifestivaali järjestettiin kesällä 2004.

Mustaa ja valkoista on Imatralle pystytetty kansainvälinen teatterifestivaali, joka tuo eteläkarjalaisen yleisön ulottuville teatteriryhmiä eri maista.

Festivaalin tasossa riittäisi jo sinänsä hämmästelyn aihetta. Vielä ihmeellisempää on se, että festivaalin järjestäjät onnistuvat pyörittämään tätä sirkusta vuodesta toiseen käytännössä lähes ilman rahaa.

Festivaalin sieluja ovat Azerbaidzhanista Suomeen muuttanut elokuvaohjaaja Kamran Shahmardan ja hänen Virosta Suomeen muuttanut vaimonsa Katri Lätt-Shahmardan. Kamran on festivaalin taiteellinen johtaja. Tämä monipuolisesti lahjakas heppu on aikanaan valmistunut Moskovan kuuluisasta elokuvainstituutista ohjaajaksi. Katri toimii jälleen festivaalin tuottajana.

Festivaalin olemassaolo perustuu pariskunnan laajaan ja kansainväliseen ystävyys- ja tuttavussuhteiden verkostoon. Kamran ja Katri ovat siis imatralaisten kannalta verkottuneet mitä hienoimmalla tavalla.

Se on taito, jolla olisi paljon käyttöä myös yritysmaailmassa. Tiedän, että esimerkiksi Saimaan ammattikorkeakoulun Imatran kuvataiteenyksikkö on hyötynyt Katrin taidoista, kun se on luonut omaa ja muille ammattikorkeakouluille esimerkiksi kelpaavaa verkostoaan eri maiden taidekoulujen kanssa.

Ehkä Kamranin ja Katrin pitäisi perustaa kansainvälisten suhteiden konsulttitoimisto teatterinsa sivubisnekseksi.

Teatterin tekemisellä ei Suomessa kukaan elä ilman yhteiskunnan tai mesenaattien tukea. Imatran kaupunki on jakanut pieniä avustuksia Kamranin ja Katrin nukketeatterifestivaalille, mutta kaupungin päättäjät eivät ole ilmeisesti vieläkään kunnolla tajunneet millaisia potentiaalisia mahdollisuuksia näiden kahden sisuspussin tekemisiin liittyy.

Paras osoitus Mustan ja valkoisen teatterifestivaalissa piilevistä mahdollisuuksista on se, että tämä tapahtuma on edelleen olemassa.

Rahaa festivaali on saanut läänin taidetoimikunnalta. Senkin mahdollisuudet avustaa ovat tietenkin rajalliset. Ei voi kuin ihailla varsinkin Katrin tekemistä. Tämän naisen virolaisen sisun rinnalla kaikki se, mitä meillä suomalaisilla on nykyisin esittää tällä saralla, on kevyttä kauraa.

Avainasemassa ovat tietenkin olleet myös ne kymmenet imatralaiset vapaaehtoiset, jotka ovat vuodesta toiseen tehneet valtavasti palkattomia talkootöitä festivaalien alla ja niiden aikana.

Festivaalin ohjelmasta ei kengännauhabudjetti paista läpi. Itse tunnen nukketeatteria ja sen tekijöitä huonosti, mutta esimerkiksi katalonialaisen Au Mentsin Kehon tarina näyttää huippukiinnostavalta. Tomeu Gomila Grau astuu Teatteri Imatran estradille keskiviikkoiltana kello kahdeksalta.

Torstaina japanilainen ryhmä esittää perinteisiä marionettiteatteria Irti-teatterin näyttämöllä Asemapaikan kesäteatterissa.

Samana iltana katalonialainen Cascai esittää pantomiimia ja komiikkaa Osmos Cosmo’s baarissa.

Festivaalin ohjelmistosta kannattaa bongata myös ainakin israelilaisen Mystorin Goupin näytelmä Tzar-Tzura, joka esitetään Teatteri Imatran näyttämöllä perjantaina iltapäivällä.

Samoin viime vuonna näkemäni perustella otaksun, että israelilaisen Koom-koom –teatterin perjantaina esittämä Loppu ei merkitse mitään on oikea herkkupala.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esityksiä voi seurata myös Imatran keskustan kävelykadulla. Esityksiä on kävelykatu Koskenpartaalla, Teatteri Imatran isolla näyttämöllä, Asemapaikassa sekä Osmo’s Cosmos Barissa.
Festivaalin ohjelma löytyy verkosta.

Ron Howardin Enkelit ja demonit on visuaalisesti upea ja kiihkearytminen trilleri. Dan Brownin kirjan ja elokuvan viittaukset uskontoon ja tieteellisiin kysymyksiin ovat sellaista huttua, että ne voi ottaa camp-huumorin kannalta. Kuva Buena Vista

Katolinen kirkko ärähti, kun Dan Brownin bestselleristä Da Vinci -koodi tehtiin saman niminen elokuva.

Eikä tietenkään ihan syyttä. Väitteet Jeesuksen ja Maria Magdalenan suhteesta ja lapsista olivat vanhaan hyvään aikaan sitä kamaa, josta pääsi helposti roviolle paistumaan, eikä gnostilaisuus edelleenkään ole katollisten piispojen erityisessä suosiossa.

Brownin kirjassa Enkelit ja demonit ei ainakaan maallikon silmissä ole mitään sellaista, mistä katolisten kirkonmiesten olisi pitänyt hermostua siinä määrin, että filmiyhtiötä kiellettiin kuvaamasta Rooman kirkoissa.

No katolisia on maailmassa reilusti toista miljardia, joten näin suureen porukkaan tietenkin mahtuvat jo kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin ahdasmielisyyden muodot.

Sen sijaan minua hieman ihmetyttää, mikseivät tämän maailman humanistit ole vetäneet poroja nenäänsä Howardin elokuvasta. David Koeppin ja Akiva Goldsmanin Brownin tekstistä väsäämä käsikirjoitus on sellaista huttua, että häijyä tekee ja nauruhermot ovat koetuksella aidossa camp-hengessä.

Ehkä humanistit ovat tässäkin asiassa humanisteja ja tarinan päähenkilön, sankariprofessori Robert Langdonin (Tom Hanks) edustama kuvitteellinen symbologia niitä tieteenaloja, joissa ikävät tosiasiat eivät juuri häiritse mielikuvituksen lentoa.

Niitä muita heti mieleen juolahtavia tieteenaloja, jotka eivät valitettavasti ole vain kuvitteellisia, en viitsi nyt tässä yhteydessä lähteä luettelemaan.

Ja voihan se tietysti olla niinkin, etteivät uskonto ja uskomustieteet ole mitalin kaksi eri puolta, kuten tarinamme sankariprofessori väittää, vaan ihan yksi ja sama asia. Vastakkainasettelun aika on tälläkin sektorilla ohi (heh heh).

Antiikin kreikkalaisista ja keskivajan valistuneista muslimeista huolimatta meidän länsimaisen tieteemme juuret on toki ankkuroitu hyvin syvälle kristilliseen traditioon. Euroopan ensimmäiset yliopistot syntyivät keskiajalla nimenomaan palvelemaan katollisen kirkon koulutustarpeita.

Eikä tämä oppi ole mennyt suinkaan hukkaan. Katoliset veljeskunnat ja muut organisaatiot ovat varmasti edelleen maailman huipulla, mitä johtamistaidon tutkimukseen ja opetukseen tulee. Vakuuttavin näyttö tästä osaamisesta on organisaatio, johon kuulu nykyisin noin 1,2 miljardia jäsentä.

Sitä paitsi papeilta vaadittava selibaattilupaus takaa sen, että se piispansauva pysyy omissa hyppysissä myös kotioloissa ainakin periaatteessa.

Vähän kummempi juttu on tietenkin se, mistä näitä hemmetin jesuiittoja tunkee työmarkkinoille ja pomonpaikoille myös täällä luterilaisessa maailmassa.

Brownin tiedot fysiikasta lienevät hyvää collegetasoa. Meikäläisen ymmärrys hiukkasfysiikasta ei varmasti yletä juuri sen pidemmälle, mutta tältä osin tarinan uskottavuus on sitä kaikkein heppoisinta science fiction –tasoa.

Tosin elokuvan käsikirjoittajat ovat jostain kumman syystä jättäneet kirjan sankariprofessorin huimimmat hypyt pois itse elokuvasta. Tom Hanks ei kuten kirjan professori Robert Langdon lennä tarinan pahiksen kanssa antimateriaalipommilla lastatulla helikopterilla taivaan korkeuksiin ja surffaa sieltä sattumalta käsiin sattuneen pellinpalan kanssa alas ilman laskuvarjoa hyvissä ruumiin ja sielun voimissa kuten kirjassa.

Brown on sen verran hyvä kirjoittaja, että hänellä oli varmasti jo alun perin pirut mielessään, kun hän lähti kirjoittamaa näitä romaanejaan. Sekä Da Vinci –koodissa että Enkeleitä ja demoneja kirjoissa tyhmää vedetään alta lipan siihen tahtiin, että lukijaa alkaa väkisinkin naurattamaan.

Tässä mielessä esimerkiksi Brownin Meteoriitti merkitsee jo selvää rimanalitusta. Aika nokkelasta juonestaan huolimatta se on jo pelkästään tylsä tekele.

Howard ohjaa Enkelistä ja demoneista suoraviivaista toimintajännäriä. Ryhtiä kerrontaan tuos se, että tarinan kaikki käänteet viedään läpi yhden illan aikana. Elokuvalla on kiihkeän vetävä rytmi.

Tom Hanksin ja naispääosaan valitus Ayelet Zurerin kemiat sopivat yhteen kuin elokuvan tuli ja vesi. Elokuvan asioihin pitääkin lisätä se, että käsikirjoitukseen alun perin mukaan otettu pakollinen seksikohtaus jätettiin pois.

Pitkän miinukset tekijät ansaitsevat tarpeettomasta väkivallasta. Piispojen polttaminen elävältä, hukuttaminen, puukottaminen ja elävältä hautaaminen ovat oleellinen osa tarinan juonta. Sen sijaan viihde-elokuviin vakiintunut tapa, jossa sivuhenkilöitä ammutaan kuoliaaksi tuliaseilla ikään kuin välimerkkinä erottamaan tarinan kohtauksia toistaan edustaa nykyisin jo silkkaa mielikuvituksen puutetta.

Se ei vie tarinaa mihinkään suuntaa, vaan on pelkästään vastenmielistä.

Ystäväni Hari Laamanen ja se hauki. Kuvat Matti Saarela ja Harri Laamanen

Tiesin, tai oikeammin toivoin, että näin voisi käydä, kun tein pomolle listaa omista lomatoiveistani. Toukokuun puoliväliin sattuu aina joskus päiviä, joina ilmojen haltija suvaitsee hymyillä myös tänne ”Länsi-Siperian” suuntaan.

Kuuden aikaan aamulla Suur-Saimaan selkä välkkyi edessä kuin suuri hopeinen peili, kun lastasimme keskiviikkona Kyläniemen kärjessä ystäväni Harrin kassa kalavehkeitä veneeseen.

Ilkonselkää ympäröivien saarien ympärillä näkyi vielä aamuvarhaisella kevyttä utua. Saaret ja taivaalle yön aikana nousseet kumpupilvet peilasivat täysin tyyneen veden pintaan.

Tällaisen täydellisen kauneuden edessä ymmärsi hyvin, mitä norjalaisella Edvard Munchilla oli mielessään, kun hän maalasi kuuluisan maalauksensa Huuto.

Luonnonrauha on tietenkin suhteellinen käsite, kun oman veneen perässä pärisee vanha saastuttava ja äänekäs kaksitahtinen perämoottori.

Suuri Jänkäsalon ja Pieni Jänkäsalon välisessä salmessa hiljaisuuden rikkovat myös rakentamisen äänet. Suur-Saimaan saariin ja Kylänimeen on noussut ja nousee yhä uusia kesämökkejä.

Ihmiset toteuttavat suurta unelmaansa, eikä heitä voi siitä moittia. Maailmassa, jossa ei ole enää muuta jumalaa kuin raha, oma yksityinen taivas pitääkin rakentaa jo tänne maan päälle.

Se on syvästi inhimillistä. Oma pala suomalaista peruskalliota tai jääkauden kasaamaa moreeniharjua maailman kauneimman järven sannalla merkitsee turvallisuutta. Jos ei enää osaa kaivata Jumalaa, kannattaa ainakin kaivata luonnonrauhaa.

Sekä sielu että kovalla työllä tai itseä tyhmempiä huijaamalla hankitut rahat ovat turvassa. Loma kiinteistö Saimaan rannalla on jopa nykyisissä lamatunnelmissa hyvä sijoitus ja erityisen hyvä sijoitus se on ilmeisesti venäläisille ostajille. Tänne ei Putinin veropoliisin koura vielä yllä.

Uusien huvila-alueiden maat ovat aikaisemmin kuuluneet pääasiassa Stora Ensolle ja UPM:lle. Molemmat ovat laittaneet rantatonttejaan ja myös metsiään lihoiksi kiihtyvällä vauhdilla.

Tavallaan se on hyvä asia. Kiihkeä huvilarakentaminen antaa Suomen nykyiselle teollisuus- ja energiapolitiikalle jatkuvuutta. Kun supistuva metsäteollisuus ei tarvitse enää kaikkea rakenteilla tai suunnitteilla olevaa ydinvoimaa, tarvitaan uusien ydinvoimaloiden sähköntuotantokapasiteetti näiden kakkosasuntojen lämmittämiseen.

Työnsä menettäneet metsurit ja sellunkeittäjät voivat puolestaan perustaa firmoja, jotka järjestävät huoltopalveluita näiden kesämökkien omistajille.

Viehekalastajina meistä kumpikaan ei ole mikään tekijämies. Saamme kuitenkin parin kauniin kevätaamun aikana muutamia haukia, joista suurimmat olivat ehkä 4-5-kiloisia.

Puntaria ei ollut matkassa, mutta suurimmilla kaloilla oli mittaa reilusti toista metriä. Eikä sen karkuun pääseenkään mittasuhteita tarvinnut esitellä kahdella kädellä.

En lähde tässä väittämään, että kalastaminen on minulle vain tekosyy lähteä luonnon äärelle. Viehekalastus on sen verran primitiivistä ja veristä puuhaa, että se herättää heti luolamiehen vaistot täyteen kukoistukseen. Katsokaa noita ilmeitä.

Mahdollisuus kulkea luonnossa on jo tämän päivän ihmiselle etuoikeus, johon yhä harvemmalla on varaa. Vielä harvemmilla maapaloon lähes seitsemästä miljardista ihmisestä on mahdollisuus kalastaa tai metsästää.

Suomessa kalavesiä ja metsästysmaita riittää vielä muillekin kuin miljonääreille. Se on tämän päivän maailmassa suuri etuoikeus.

Tampereen teatterikesän kohokohtiin kuuluu epäilemättä ruotsalaisen Cirkus Cirkörin Inside Out Tampere-talossa 7.-8.elokuuta. Kuva Cirkus Cirkör/Mattias Edwall

Lappeenrannan kaupunginteatterin Minä olen Adolf Eichmann ei kelvannut Tampereen teatterikesän taiteelliselle johdolle, lappeenrantalaisten suurista odotuksista huolimatta.

Itse en Jari Juutisen käsikirjoittamalta ja ohjaamalta esitykseltä ihmeitä odottanutkaan, vaikka Jukon kantaesitys näytelmästä valittiin aikanaan muun muassa Avignonin teatterifestivaaleille.

Toki teatterikesän jury kävi katsomassa myös Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksen. Jo se on tunnustus.

Jos se Juutista yhtään lohduttaa, niin itse arvelen, että hylkäämisen syy ei ollut niinkään Lappeenrannan esityksen laadussa, vaan sisällössä. Eichmann ei tällä kertaa oikein istunut teatterikesän ohjelmiston kokonaisuuteen.

Teatteri taiteellisen johtoryhmän jäsenet Jukka-Pekka Pajunen, Saana Lavaste ja Mika Myllyaho ovat laajentaneet teatterikesän tarjontaa rohkeasti yhä kansainvälisempään suuntaan. Peräti kolmasosa ensi kesän ohjelmiston noin 30 esityksistä on ulkomaisten ryhmien vierailuja.

On tietenkin väärin sanoa tässä yhden ainoan totuuden yhteiskunnassa, että kolmikon tapa kehittää tätä Pohjoismaiden mittavinta teatterifestivaalia olisi se ainoa oikea tapa. Tavattoman luonteva tapa se on joka tapauksessa.

Talouden taantuma on laittanut myös Teatterikesän talouden ahtaalle. Kolmikko uskaltaa kuitenkin ottaa riskejä ja luottaa siihen, että Tampereella itse pääsylippunsa maksava yleisö löytää myös ulkomaisten ryhmien esitykset.

Tampere on teatterikaupunki ja apua kielimuurin ylittämiseen auttaa myös moderni tekniikka, joka antaa mahdollisuuden tekstittää myös teatteriesityksiä luontevasti.

Jos valinnoista on pakko sanoa, jotain kriittistä, niin ehkä Myllyahon oman näytelmän, Turun Kaupunginteatterin Kaaoksen valinta festivaalin ohjelmistoon on sellainen.

Mutta se on tietenkin myös näitä hyvin pienen maan ongelmia. Myllyahon alun perin Ryhmäteatterille kirjoittamat ja ohjaamat Paniikki, Kaaos ja syksyllä ensi-iltansa saava Harmonia muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea ohittaakaan.

Ehkä juuri siksi Teatterikesässä nähdään myös Ryhmäteatterin avoimet Harmonian harjoitukset.

Teatterikesän ohjelmalehden kanteen on valittu Mattias Edwallin kuva Cirkus Cirkörin esityksestä Inside Out. Kuvassa nuori nainen kantaa käsissään irti leikattua sydäntä.

Kuva symbolisoi hyvin 41. Teatterikesän keskeistä teemaa ja sama tematiikka on myös Cirkus Cirkörin esityksessä. Siinä uutta luovempaa ja vapaampaa ihmiskuvaa luodaan todella suurella sydämellä kuten esityksestä YouTubessa pyörivä video todistaa.

Minä olen Adolf Eichmann kertoo erään historiallisen hahmon uraputkesta. Teatterikesän teemat ovat enemmän kiinni tässä päivässä. Suuri osa esityksistä kertoo meistä, jotka olemme juuttunut tänään omaa kuraputkeemme. Onnellinen elämä ja keinot, joilla tätä onnea on ollut tapana etsiä, eivät ole viime vuosina oikein lyöneet yksiin.

Finanssikriisistä alkanut taloustaantuma on ollut erityisen tyly vieras Baltian maissa. Virolaiset, liettualaiset ja latvialaiset ehtivät rakentaa vajaat 20 vuotta omaa amerikkalaista unelmaansa lainarahalla. Lamaksi muuttunut taantuma on merkinnyt hyvin monen baltin kohdalla tylyä herätystä tästä yltiöindividualistisesta unelmasta.

Liettualainen Eimuntas Nekrošius on juhlittu ja yleistetty ohjaaja. Itselläni on kuitenkin omat epäilyni hänen Meno Fortas ryhmän kanssa toteuttaman Faustin suhteen.

Kymmenen vuotta sitten Teatterikesässä näkemäni Nekrošiuksen ohjaama Hamlet ei ole jättänyt mieleen oikein mitään muistikuvaa. Epäilyksiä lähinnä herättää se, että kansainvälisen festivaaliyleisön makuun hiottu ja hienosäädetty esitys, joka on kuin kotonaan Italian, Ranskan, Turkin ja Etelä-Korean suurilla teatterifestivaaleilla, ei välttämättä lopulta ole juuri mistään kotoisin.

Meno Fortasin Faustas on siis ihan pakko nähdä. Sama pätee tietenkin latvialaisen Alvis Hermanisin Jaunais Rīgas Teātrisille ohjamaan Sinivaaran Marttaan (Zilakalna Marta) ja virolaisen Kalju Komissarovin Teater Endlalle ohjaamaan Kangelaneen, joka kertoo Kankkasella taistelleesta virolaisista vapaaehtoista kootusta jalkaväkirykmentistä.

Lappeenrantalaisesta sammakkoperspektiivistä katsottuna Teatterikesän kiinnostavin esitys on porilaisen Rakastajat Teatterin Rakkaudella Porista. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Janne Saarakkala on kerännyt porilaisten rakkaustarinoita, haastatellut paikallisia ihmisiä ja koonnut tälle kaikelle kehyksen historiallisista lähteistä.

Kiinnostavaa tässä kaikessa on tietenkin se, että Lappeenrannan kaupunginteatteriin ohjaajaksi viime talvena kiinnitetty Saarakkalalla on parhaillaan Lappeenrannassa käynnissä samanlainen projekti. Tällä kertaa Saarakkala etsii työryhmineen Lappeenrannasta ihmisten kokemuksia ja kertomuksia vapauden paikoista.

Haukivainaa, Jane-vainaa ja kirjoittaja, joka vanhan vihtahousun kirjanpidossa kulkee varmaan jo tässä suhteessa puolivalmisteen merkinnällä Saimaalla kesällä 2006. Kuva Harri Laamanen.

Vesi ei ole hyvää kuin veneen alla. Näin nuo savolaiset sanovat.
Me Pien-Saimaalla veneilevät huomasimme viime syksynä, ettei vesi ole kovin hyvää edes veneen alla.

Hämmästyttävää kyllä, anabaena-sukuun kuuluvat syanobakteerit jatkoivat viime talvena kukkimista myös jään alla. Pilkkiavannosta jäälle kauhotussa sohjossakin oli outo vihertävä sävy.

Asiantuntijoille talvella jään alla kukkiva sinilevä on ollut mojova yllätys ja mysteeri. On yhä edelleen.
Meille tavallisille pulliaisille se on ollut hämmästelyn, pelon ja kiroilunkin aihe.
Pahimmassa tapauksessa kesäpaikan Pien-Saimaan rannoilta tai saarista ostaneella on takanaan jo nyt loistava tulevaisuus menestyvänä kiinteistösijoittajana.

Pien-Saimaa on mennyt yhä huonompaan kuntoon. Syiden etsimisen myötä on käynnistynyt myös syyllisten etsintä.
Epäiltyjen listalle ovat päässeet ainakin turvetta Suursuolta ja erinäisistä muista paikoista kaivava Vapo, Tiehallinto, tai paremmin vahojen hyvien aikojen TVH:n miehet, jotka jakoivat Taipalsaaren tien penkereellä Pien-Saimaan oikeastaan kahdeksi eri järveksi ja ennen kaikkea ahne Fortum, joka pihistelee kesällä vettä talvea tarpeisiin ja nostaa Saimaan pinnan tulvakorkeuksiin joka kesä satoi tai paistoi.

Muita syyllisiä ovat kaupunki, jonka sadevesiviemäreistä valuva vesi ainakin Sammonlahdessa haisee paskalle ja tietenkin kaikki vastuuttomat koiranomistajat, jotka antavat koiriensa kakkia kesäisin rannoille ja talvisin jopa järven jäälle.
On se vastuutonta meininkiä.

Syanobakteereja ei kukaan ole vielä suoraan syyttänyt riettaasta promiskuiteetti, mikä on sinänsä ihan oikein. Ensinnäkin sinilevät lisääntyvät jakautumalla ja ne ovat myös olleet täällä ensin. Sinileviä on maailman merissä ja järvissä esiintynyt jo ainakin 2,5 miljardia vuotta ja juuri niitä me saamme ennen muita kiittää muun muassa siitä, että ilmakehässä on riittävästi happea.

Toisaalta vanhan hokeman mukaan sininen Saimaa lisää kummasti ainakin pitkälle kehittyneiden monisoluisten eliölajien viriliteettiä, jos Nestori Miikkulaista ei lasketa. Pien-Saimaan tosin ei kaiketi voida enää puhua sinisestä Saimaasta, vaan vihreästä.

Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen limnologi Marja Kauppi kertoi maanantaina Pien-Saimaasta ortodoksien seurakunnan seurakuntasalilla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, että talvella Pien-Saimaassa riehuneet sinilevät eivät tuottaneet lepoitiöitä, joilla kyseinen laji yleensä varautuu ankeisiin aikoihin.

Minusta se oli hyvin kiinnostava tieto.

Yhtä kiinnostavaa oli myös se, että veden fosforipitoisuudet Pien-Saimaassa eivät ole viime vuosina oleellisesti nousseet. Tilastollisesti levien runsastuminen korreloi veden typpiarvojen kohoamiseen.

Toisaalta myös Pien-Saimaassa on havaittavissa se fosforin ja muiden ravinteiden sisäinen kierto, joka tekee tuhojaan Itämerellä. Runsas leväkasvusto painuu kuollessaan pohjaan. Sen lahoaminen kuluttaa kaiken hapen alimmista vesikerroksista.
Hapettomissa oloissa sinileviin sitoutunut fosfori liukenee uudestaan veteen. Talvella, kun kylä pintavesi painuu pohjaan ja sitä lämpimämpi pohjavesi kohoaa pintaa, fosfori kattaa jälleen pöydän uudelle sinileväsukupolvelle.

Ikiliikkuja on valmis.

Tosin Pien-Saimaa on niin matala, että jo kovat tuulet saavat pinta vedet sekoittumaan syvänteiden vesiin.

Ympäristöministeriön ylijohtajan Timo Tannisen mukaan yli puolet järviä rasittavista ylimääräisistä ravinteista huuhtoutuu muun muassa Pien-Saimaaseen pelloilta. Esimerkiksi Etelä-Karjalan lehmät, possut ja kanat tuottavat sitä ihtiään aivan eri volyymilla kuin paikallinen koirapopulaatio.

Jos Pien-Saimaa halutaan ihan oikeasti pelastaa myös jälkipolville, ainoa keino on vähentää radikaalisti ravinteiden valumista pelloilta vesistöihin.

Vapaus johtaa kansaa (ransk. La Liberté guidant le peuple), joka tunnetaan myös nimellä Vapaus barrikadeilla on Eugène Delacroix’n kuuluisin maalaus. Se valmistui 1830 ja kuvaa heinäkuun vallankumouksen tapahtumia. Bryssel on valloitettu ja keskusta-atteen innoittamat kansanjoukot käyvät Kauppatorin yli kohti presidentinlinnan portteja.

Ylen sankia priha Jukka Lindfors soitteli vappuna kumouslaulujen klassikkoja radion Elävässä arkitossa.

Hauskaa oli ja samalla selvisi, ettei Keskustan eurovaalikampanjan ideoinut mainostoimisto ole keksinyt pyörää suinkaan ensimmäistä kertaa. Keskustan vaaliurhoilun taustalta löytyy myös sellaisia suuria alkiolaisia ajattelijoita kuin Yrjö Sirola ja Otto Wille Kuusinen.

Parivaljakko, joka tosin tunnetaan paremmin aivan muista ansioista, riimitteli viime vuosisadan alussa Marseljeesiin suomenkieliset sanat, joissa kansamme urhokkaat marssivat voitokkaasti eteenpäin ja turvana heillä oli hengen valo.

Sellaista urhoutta esiintyi siis jo 1920-luvulla. Tosin Lindforsin esittelemä levytys on tehty aikoinaan ja sattuneesta syystä Suomen rajojen ulkopollella.
Taisi olla sitä varhaista globalisaatiota.

Kokoomus ei enää voi näissä vaaleissa patsastella ainoana työväenpuolueena. Nyt myös keskustalainen kansanvalta työntää nyt esiin urhojansa kaikkialta eikä hallitusta auta enää edes piina, kidutus ja tuska, kun Suomen Keskusta elämästä ja kuolemasta poliittisena liikkeenä kamppaillaan.

Kysymys voi tietenkin olla myös vielä varhaisemmasta alkiolaisuudesta. Kuten kaikki tiedämme, Paavo Kajanderin Porilaisten marssin suomennos alkaa urhokkailla sanoilla ”Pojat, kansan urhokkaat”.

Värssyn jatko on jo sitten silkkaa yhdentyvän Euroopan retoriikkaa, vaikka sen sanat eivät ehkä ihan suoraan viittaa EU:n maataloustuista erinäisillä paikkakunnilla käytyihin taistoihin.

Porilaisten marssin alkuperäiset, ruotsinkieliset sanat riimitteli satusetä Zacharias Topelius, ja myöhempi versio on tietenkin itsensä Johan Ludvig Runebergin runoilua Suomen sodasta Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Kuten me kaikki kansakoulussa aikanaan laajan ja perusteellisen yleissivistyksen saaneet tiedämme, Albert Edelfelt kuvitti näitä Runbergin riimeissään kuvaamia sotatapahtumia noin sata vuotta sodan päättymisen jälkeen. Myös alkiolaisella kuvajournalismilla on näemmä juurensa syvällä suomalaisessa humuksessa.

Sivumennen sanottuna Edelfeltin kuvista voimme myös nähdä paremmin kuin Hesarin kokosivun ilmoituksista, että se niin kutsuttu kolmas tie näyttää edelleen aika saviselta pellolta. Ainakin ojanpohjien kyntämistä riittää tällä sosialismin ja kapitalismin väliin jäävällä kyisellä saralla.

Kepun eurovaalikampanjan kuvallinen informaatio tosin viittaa erääseen myyttiseen hahmoon, suureen alkiolaiseen heimopäällikköön, jonka väitettään hallinneen Suomea myöhäisellä, eikampakeraamisella kivikaudella, jolloin maa ei ollut vielä kehittynyt Eurovision laulukilpailuissa edes prosessikaudelle, muusta metallikannasta ja hirviömäisestä menestyksestä nyt puhumattakaan.

Jossain Moskovassa poliittiset päättäjät saattavat edelleen haaveilla paluusta vanhoihin hyviin aikoihin, mutta Keskustan kohdalla puheet paluusta Kekkoslovakkiaan ovat tietenkin silkkaa panettelua. Onhan se niin väärin väittää, että Matti Vanhasen johtama keskusta olisisi enemmän persusta kuin Timo Soinin oma persu.

Vaikka sellainenkin perussuomalaisuus välillä näiden kansan valittujen urhokkaiden urhoilusta tulee mieleen.

Porilaisten marssikin oli alunperin siis pelkästään ruotsinkielinen ja sen alkuperäisimmän version kynäili akoinaan ruotsalainen trubaduuri Carl Bellman. Kyseisen herran 1700-luvulla runoilemat ja säveltämät juomalaulut ja muut kapakkarenkutukset puolestaan edustavat edelleen sitä Euroopan unionin pehmeää ydintä mitä suurimmassa määrin.

Uusi urhoutta puhkuva Kepu ratasataa siten vallankumouksen aallonharjalla, vaikka belmannilaisuus ainakin pääministerin kohdalla on tietävästi laimentunut kirnupiimän asteelle.

Kun Bryssel on vallattu, keskustan innoittamat kansanjoukot ovat valmiit vyörymään Anneli Jäätteenmäen johdolla kohti presidentinlinnan portteja Helsingin kauppatorilla.

Siinä persusta niille, jotka sitkeästi kuvittelevat, että Keskusta on jonkilainen takametsien miesten ja peräkammarin poikien vaalima poliittinen muinaisjäänne.

Mutta luottakaamme lopuksi näiden alussa mainittujen suurten alkiolaisten ajattelijoiden sanoihin, vielä kerran totuus voiton saapi, se vahva ompi uskomme…

Vuosina 1918-19 riehunut espanjantauti laittoi oman aikansa terveydenhuoltojärjestelmät kaikkialla maailmassa lujille. Tauti tappoi arvioiden mukaan noin 40 miljoonaa ihmistä.

Paniikkiin ei ole mitään syytä! Toistan. Paniikkiin ei ole mitään syytä, ei syytä, ei syytä…paniikkiin ei ole mitään syytä.

Kollegoiden suhtautuminen sikainfluenssaan ja sen aiheuttamaan pandemian uhkaan vaihtelevat hurjista kauhuskenaarioista koko ongelman vähättelyyn.

Kolumnistien yleissävy on hilpeän karnevalistinen. Nuoren ja terveen aikuisenkin kohdalla kuolema ei ole mikään pieni ja mitätön todennäköisyys, vaan sataprosenttisen varma asia. Kannattaako ensi kesän kanoottiretkestä enää edes haaveilla.

Vähättelijät muistuttavat, että maailmassa kuolee joka vuosi kymmeniä miljoonia ihmisiä ripuliin ja muihin tauteihin, joita voitaisiin hoitaa tehokkaasti ja halvalla, jos niin haluttaisiin.

Täytyy myöntää, että minussa sikainfluenssa ei aiheuta minkäänlaisia kauhunväristyksiä. Sen sijaan pelkään ihan oikeasti finanssikriisistä alkanuta lamaa ja sen mahdollisia, joskaan ei kovin todennäköisiä poliittisia ja yhteiskunnallisia seurauksia.

Ajatus hyvin köyhistä vanhuudenpäivistä ei houkuttele. Juonikaskaan elämä ei noudata draaman kaarta, joten esiripun voi ihan hyvin laskea jo ennen viimeistä näytöstä, jossa näytelmän sankari makaa kroonikko-osastolla skeidat puntissa.

Valitettavasti tai pitäisikö sanoa onneksi luonto ei pätkääkään välitä siitä, mitä lehden sen tekemisistä kirjoittavat. Hysteriaa lietsova media on vähän kuin se sadun paimenpoika, joka oman hommansa tappavaa tylsyyttä lievittääkseen huutaa kyläläisille turhia susivaroituksia.

Onhan meillä ollut jo tällä vuosituhannella SARS ja lintuinfluenssa, jos joku vielä muistaa näitä muutamia vuosia sitten väristyksiä aiheuttaneita pandemiauhkia.

Toisaalta jo toteutuneet pandemiat menettävät nopeasti kiinnostavuutensa. Ihmisen immuunikatotautia aiheuttava retrovirus on levinnyt kaikkialla maailmaan ja tapaa eri puolilla maailmaa varsinkin Afrikassa miljoonia ihmisiä joka vuosi.

Pelkästään Länsi-Euroopassa, siis Euroopan unionin alueella Hiv-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin kuolee joka vuosi yli 10000 ihmistä.

Nopeasti muuntelevaa Hiv-virusta vastaa ei ole myöskään toistaiseksi pystytty kehittämään neljännesvuosisadassa tehokasta rokotetta.

Joa tapauksessa alkukohun jälkeen medialle Hiv-viruksen aiheuttamasta immuunikatotaudista Aidsista on tullut yhtä kiinnostava pelon aihe kuin liikenteestä, joka sekin tappaa ja rampauttaa kymmeniä miljoonia ihmisiä joka vuosi.

Sikainfluenssan vähättelijät ovat kuitenkin sokeita suurille luvuille kuten me kaikki. Maailman pahin ja tunnetuin influenssapandemia espanjantauti tappoi vuosina 1918-19 arviolta 40 miljoonaa ihmistä.
Jos sikainfluenssa osoittautuu yhtä tappavaksi taudiksi, pandemia aiheuttaa parissa vuodessa yli 120 miljoonaa ennenaikaista kuolemaa.

Maapallolla elää nyt yli kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin 1900-lun toisella vuosikymmenellä. Suurin osa näitä ihmisistä elää myös aivan yhtä köyhissä ja alkeellisissa oloissa kuin viime vuosisadan alun ihmisetkin. Uutta on vain se, että nyt suuri osa myös maailman köyhistä asuu äärimmäisen tiheästi asutetuissa metropoleissa sellaisissa kuin Meksikon pääkaupunki México.

Meksikon presidentti Felipe Calderon ei ihan turhan takia pyydä maansa ihmisiä pysymään nyt vappuviikonloppuna kotona. Pääkaupunki Méxicon alueella asuu arvioiden mukaan jopa 30 miljoonaa ihmistä maantieteellisesti hyvin pienellä alueella.

Viruksilla ei ole omaa aineenvaihduntaa tai solurakennetta. Lisääntyäkseen ne tarvitsevat isäntäsolua. Lisääntymisessä ne käyttävät hyväkseen isäntäsolunsa geneettistä koodia. Virukset pystyvät muuntumaan tehokkaasti, mutta kynnys siirtyä lajista toiseen on erittäin korkea.

Ihmiset saavat uusia virustauteja kotieläimistä. Ihmisten ja kotieläinten määrän jatkuvasti kasvaessa myös tilastollinen todennäköisyys tällaisen lajista toiseen tapahtuvasta siirtymisestä tietenkin kasvaa. Siksi virologit ovat aivan aiheellisesti huolissaan.

Myös tiede on kuitenkin vajaassa sadassa vuodessa mennyt jättiläisharppauksin eteenpäin. Virusten ja rekenne ja toimintamekanismit pystytään selvittämään molekyylitasolla. Sikainfluenssaviruksen rakenne on jo selvillä ja sen perimää kantavan RNA-genomin koodi on luettu.

Rokote uutta virusta vastaan pystytään nykymenetelmin kehittämään puolessa vuodessa. Sen avulla pandemian etenemin pystyttäneen myös estämään ensimmäisen aallon jälkeen, ainakin rikkaissa teollisuusmaissa.