Eeva Soivio on Kalavaleen Suomi-neito ja tosi-tv-kilpailija, äiti Myllypurosta. Taustalla Pekka Valkeejärvi, näytelmän Fisu-Hanski ja Juho Milonoff näytelmän Kasperi. Kuva KOM-teatteri/Riikka Palonen
Yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näin on kuulunut aina viime aikoihin asti monetaristisen markkinaliberalismin ensimmäinen perussääntö.
Yritysjohtajan ainoa velvollisuus on tehdän mahdollisimman paljon hilloa omaan purkkiin keinoja kaihtamatta. Näin on mitä ilmeisemmin kuulunut samaan aikaan tästä kapitalismin perustuslaista johdettu toinen perussääntö.
Jos ei viekkaudella, niin sitten vääryydellä. Modernin ajan faaraoiden pyramidit ovat nouseet virtuaalimailmassa taivaisiin asti.
Moraalista on ryhdytty puhumaan uudestaan vasta, kun tämä rikkaiden toimeenpanema vallankumous on johtanut koko maailmantalouden kuilun partaalle.
Kirjailija Arto Salmisen Kalavale on tiukka moraliteetti ja yhtä vimmainen on myös Pekka ja Aleksi Milonoffin siitä teatterin kielelle kääntämä esitys.
Nuorena kuollut Salminen oli näkijä, jolla oli kyky tunkeutua kielen syvärakenteisiin. Ehkä siksi hänen kirjoihinsa tekee mieli tarttua yhä uudestaan.
Kom-teatterin Kalavale on suorastaan nerokkaasti dramatisoitu ja upeasti näytelty esitys Salmisen kirjasta.
Isä ja poika Milonoffin neronleimaus on tuoda Salmisen tekstin rinnalle suomalainen perustarina Kalevalan muodossa.
Tosi-tv on kuin pienoiskuva uusliberalistisesta yhteiskunnasta. Siinä kilpaillaan suurista rahoista ja vain yksi voi voittaa. Tässä kilpailussa pärjää parhaiten psykopaatin moraalilla.
Kalavale on siis näytelmä moraalista ja moraalittomuudesta. Viimeiselle rannalle on tultu silloin, kun tosi-tv-sarjan nimeksi laitetaan Auschwitz. Se on prändi, jonka tuntevat kaikki maailman ihmiset.
Salmisen välillä runollinen, välillä rujo kieli on täynnä merkityksiä. Milonoffit ovat kaivaneet niitä esiin tästä kyseisestä pellosta oikein suokuokalla ja panneet joukkoon vielä mausteeksi koko joukon omiaan.
Kalavale on esitys, jossa katsoja saa olla tarkkana kuin porkkana, esityksen näennäisen kepeästä pinnasta huolimatta. Huutia saavat välillä niin suomen kielen kuin teatterin omakin kielioppi.
Esitys on myös niin kiihkeärytminen ja raskaasti lastattu, että katsoja putoaa jo sen takia helposti kärryiltä.
Mikään kuoliaaksinaurattaja Kalavale ei ole, vaikka toisenalaisella kehittelyllä siitä olisi varmasti voitu tehdä myös huikea satiirinen farssi.
Esityksen sisältö on kuitenkin niin painava, että nauru tahtoo juuttua väkisinkin kurkkuun.
Ohjauksessaan Pekka Milonoff on varmasti ihan tarkoituksella hakenut kohtauksille jokinkalaisen uuskalevalaisen rytmin. En tiedä, miten tämä taikatemppu on tehty, mutta se toimii kuin tanhupiiri ikään.
No osa esityksen estetiikasta on tietenkin jo aiheen takia otettu suoraan televisiosta.
Kalavaleessa näytellään aivan upeasti. Esimerkiksi Laura Malmivaaran käsittelyssä entinen missi, lähiökapakan ruusu Oona, muuttu todella sanasta lihaksi.
Voimakkan fyysisen läsnäolon kruunaa Malmivaaran tapa puhua. Hän yhdistää espoolaiseen nenäaksenttiin helsinkiläisten puheessa yleistyneen tavan laittaa paino sanan viimeiselle tavulle. Lopputulos on korvia raastavaa kuultavaa.
Tv-tuottaja Kasperin rooli on Juho Milonoffin bravuuri. Milonoff tekee tyrmäävän näköiskuvan tämän päivän kolmekympisistä politiikan ja talauselämän uraohjuksista, joiden suusta esimerksi titteli senior manager enterprise applications executive interface specialist tulee sulavasti kuin oksennus pulimikon kurkusta.
Salmisen Kalavale ilmestyi vuonna 2005. Aina eduskuntavaaleihin 2003 asti Suomea talutettiin kohti globaalin markkinatalouden onnelaa Paavo Lipposen ja sosiaalidemokraattien johdolla.
Siksi myös näytelmän Kasperin postmoderniin minäkuvaan sopii hyvin se, että hän on teepussinsa kompostoiva, Toyotalla ajava, reilun kaupan baaneja ostava demari.
Postmodernin filosofian saarnamiesten suuria löydöksiä on ollut juuri se, että ihmisellä voi olla monta erilaista identiteettiä. Tästä filosofiasta voidaan kätevästi johtaa myös sellainen käytäntö, että yksilöllä saa olla samanaikaisesti myös monta erilaista moraalia aina tarpeen mukaan.
Milonoff saa Kasperin roolissa katsojan vakuutumaan siitä, että Kasperin kaltaiset menestyjät ovat myös sosiaalisisesti huippulahjakkaita. Heillä on kyky sovittaa yhteinen etu ja oma etu niin, että eurot valuvat juuri oikeaan taskuun.
Yhtenä päivänä vuodessa tehdään hyvää ja vedetään naamalle punainen pellenenä ja kaikkina muina 364 päivänä tehdään rahaa.
Vanhan liiton Pekka Valkeejärvi näyttelee suvereenisti vanhan liiton televisiioviihteen legendaa Kyösti ”Fisu-Hanski” Hannukkalaa, jonka esikuvaa ei tarvitse etsimällä etsiä spedevision historiasta.
Komilaisista Marja Backalén on puolestaan näyttelijä, joka ottaa oman tilansa näyttämöllä roolissa kuin roolissa. Packelénin ympärille synttyy aina kuin itsestään oma läsnäolon taikapiiri, niin nytkin.
Ennen esityksen alkua, joku luki viereisellä paikalla Ilta-Sanomia, jonka kannen lööppi kirkui Mikkosten perheen saamista uhkauksista.
Kalavaleessa Nelonen ostaa ja Ilta-Sanomat buffaa Auschwitziä. Salmisella oli totisesti näkijän lahjoja.
Tosin tänään mediatalot eivät enää taistele rahasta, vaan olemassaolosta. Ja kuten tiedämme, hätä ei tunne lakia.
Salmisen Auschwitz on myös viimeinen asema suomen kielelle. Uudessa uljaassa maailmassa merkityksiä ja vivahteita täynnä oleva kieli on korvattu ykkösillä ja nollilla.
Tavallaan paradoksaalista on se, että tämän päivän teatterissa vähintään joka toinen eityksen tekijöistä puuhaa nimen omaan tietotekniikan kanssa.
Näin on asian laita myös Kom-teatterin Kalavaleessa.
Toisaalta esitys todistaa, ettei raskas tietokoneohjattu videotekniikka ole syönyt nimivahvan tekijäkunnan luovutta mitenkään, päin vastoin.
Salmisen taiturimainen kieli kääntyy upeasti teatteriesitykseksi ja kieli on saanut rinnalleen näyttämökuvia, jotka tekevät oikeutta tälle kielelle.
Kom-teatteri on viime vuosina panostanut paljon suomalaisen teatterin kehittämiseen. Ohjelmistoon on otettu ohjelmallisesti uusia kotimaisia näytelmiä. Tällä on ollut luonnollisesti hintansa. Joukkoon on mahtunut myös joitakin vähemmän onnistuneita produktioita.
Pekka Valkeejärven Fisu-Hansi ei kuitenkaan turhaa levittele käsiään Kalavaleessa. Koukkuun on tällä kertaa tarttunut todellinen vonkale.
